Ryhdistämällä itseäsi ryhdistät yhdistystäkin

Osallistuinpa tässä taannoin SYTYn järjestämään ryhdistä yhdistystä-koulutukseen. Illan antina oli hallituksen tehtävät ja vielä erikseen hallituksen jäsenten tehtävät. Tällaisena monen yhdistyksen aktiivina havahduin huomaamaan erinäisiä asioita. Ajattelin niitä teidän iloksenne tai itkuksenne jakaa tässä.

Peiliin katsomisen paikka tässä olisi itse kullakin, ainakin itsellä! Mikä on minun roolini hallituksessa? Mikä on minun tehtäväni hallituksessa? Jos olen hallituksessa, tiedänkö vastuuni? On vapaaehtoista ilmoittautua käytettäväksi esimerkiksi hallituksen jäsenenä. Jos kumminkin tulee valituksi hallituksen jäseneksi, vapaaehtoisuus muuttuu myös vastuuksi. Olethan tiedostanut, että hallituksen jäsenenä olet vastuussa muun muassa yhdistyksen talouden pidosta? Et voi vetäytyä talouden-/rahastonhoitajan selän taakse tai väittää, että puheenjohtaja teki typerän päätöksen. Sinä hallituksen jäsenenä olet myös vastuussa tehdyistä päätöksistä ja niiden vaikutuksista.

Itse ainakin tuli useamman kerran illan aikana mieleen, että käymmekö me yhdistysten hallituksissa tarpeeksi läpi hallituksen tehtäviä ja vastuita? Katsoinpa peiliin ja väistin omaa katsettani. Nyt on syytä ryhdistäytyä tässä asiassa!

Perehdytämmekö me yhdistyksissä uudet hallituksen jäsenet tehtäviinsä? No joo, kyllähän järjestäytymiskokous on tavallista pidempi, kun käymme läpi toimintatapojamme ja esittelemme uusille hallituksen varsinaisille ja varajäsenille yhdistyksen kokouskäytänteitä. Mutta olemmeko antaneet tarpeeksi aikaa kysymyksille? Olemmeko kertoneet, että tutustumalla yhdistyksen sääntöihin ja esimerkiksi yhdistyslakiin hallituksen jäsenet tuntevat paremmin tehtävänsä ja vastuunsa? Juu, onhan tieto yhteisellä drop box-kansiolla, mutta onko hallituksen jäsenet lukeneet ne? Ryhdistäpä itseäsi, Päivi, ja ota asia puheeksi!

Onko sinun yhdistyksesi hallituksessa jaettu tehtäviä? Onko jokaisella hallituksen jäsenellä oma vastuualueensa? Oletko miettinyt, mitä uutta se toisi yhdistyksen toimintaan, jos jokaisella olisi oma alue, josta olla vastuussa? Minä kurkistin taas siihen peiliin ja totesin, että oma yhdistykseni ainakin järjestää hallituksen kehittämispäivän ja nimenomaan näistä asioista, joiden luulisi olevan ihan itsestään selviä, mutta eivät sitten kuitenkaan ole.

Keskustellaanko teidän yhdistyksenne hallituksessa siitä, mistä kukakin hallituksen jäsen on kiinnostunut tai mikä on hänen vahvuutensa? Juu, kyllähän se jossain sivulauseessa tulee esiin, mutta onko hallituksen jäsenille edes tarjottu mahdollisuutta tuoda omaa osaamistaan esiin? Onko jokainen saanut kertoa, mistä on kiinnostunut ja mitä haluaisi oppia? Nyt siinä peilissä on jo suorastaan oman nenän kuva, kun piti niin läheltä katsoa…

Pian tulevat syyskokoukset ja alkuvuodesta vuosikokoukset. Nyt olisi hyvä aika miettiä, miten meidän yhdistyksemme hallitukseen houkutellaan uusia jäseniä ja miten saamme heidät kiinnostumaan hallitustyöskentelystä. Annetaan uusille vapaaehtoisille mahdollisuus tulla mukaan! Otetaan heidät ilolla vastaan eikä odotetakaan heidän viipyvän hallituksessa seuraavat 10 vuotta. Vuosikin voisi tuoda uutta ajatusmaailmaa ja toimintatapaa yhdistykseen. Katsotaanpa siihen peiliin: olenko minä se, jonka tulisi muuttaa myös omia toimintatapojani? Olenko minä hallituksemme jarru? Annanko kaikille mahdollisuuden, vaikka he tekisivätkin asiat eri tavalla kuin minä? Olenko itse kykenevä muuttumaan ja luomaan uutta?

Todellakin totesin, että vaikka olen itse tehnyt hallitustyötä yli 25 vuotta, on monta asiaa, joita pitäisi aika ajoin työstää itse ja yhdessä muiden kanssa. Niinpä toivon, että saisin muista yhdistyksistä vertaistukea ja voisimme yhdessä mahdollistaa yhdistysten hallitusten ryhtiliikkeen ja antaa uusille vapaaehtoisille mahdollisuuden tulla tutustumaan yhdistyksen hallitustyöskentelyyn ilman yli 10 vuoden työsopimusta…

                                  Päivi

Junalla ja bussilla

Olen tässä jokusen kerran matkustellut Turkuun junalla viimeisten vuosien aikana. Jotenkin olen vaan tykännyt junasta, kun on niin nopea, puoli tuntia, niin olet Salon asemalta Turun asemalla

Maisemia nyt ei ehdi junasta niin paljoa seurata, kun menee välillä 150 km/tunnissa. Matkalla on pari tunneliakin, ovat melkein heti Salosta lähdettäessä.  Junalippuja eivät enää ihmiset myy asemalla, vain kylmä automaatti asemalla. Turun asemallakin on paljon myyntiä supistettu. Mieluummin asioisin henkilön kanssa näissäkin asioissa.  Olenkin sitten ottanut tavakseni ostaa lipun netistä, tulee suoraan puhelimeen, varoiksi tietysti pitää printata lippu, jos vaikka kännykkä simahtaa kesken kaiken tms. Useimmiten konduktööri ehtii tarkistaa lipun, mutta muutamia kertoja on ollut, ettei on kukaan tarkistanut.

Tuolla taustalla on Märyssä olevat tuulimyllyt. Niitä ei kyllä pahemmin kuvassa näy. Mutta näitä maisemia on junasta kiva katsella, Peltomaisemaa ja eri vihreiden sävyjä näin kesällä, talvella on lunta, jos on.

Nyt tulinkin bussilla takaisin, kun olisin joutunut odottamaan seuraavaa junaa pari tuntia, ja linja-auto lähti sopivasti. Sattui olemaan vielä paikallisen bussiyhtiön auto ja oli kyllä todella ystävällinen kuski. Oli kielitaitoinenkin, kaikki matkustajat saivat hienosti palvelua, ”Lontoon”  murteellakin sujuvasti.

Näin autottomana on ihan mukavaa, kun on näitä julkisia kulkuneuvoja. Vähentyneet ovat jo monelta syrjäkulmalta, saa sitten nähdä miksi tämä hyväksi todettu taksijärjestelmä vielä menee. Muualta päin on kuullut, että huonoksi, mutta katsotaan, sanoi lääkäri.

Kuvissa kallioleikkauksia matkan varrella ja kuskin selän takana istuessa, Paimion liittymään tullaan. Joissain kohdissa on kallioleikkauksia valaistu iltasella.

Matkustaja  Sisko

Koulu alkoi

Tässä on muistiin kirjoitettu asioita syksystä 1949, jolloin menin toiselle luokalle kansakouluun.

Opettaja oli sama Lilli Vettenranta, joka oli 1. luokallakin. Koulutoverit samoja, vain yksi evakkoperheen poika oli muuttanut kesän aikana muualle. Koulu alkoi 1. päivänä syyskuuta. Koulusta sai kaiken tarvittavan eli ei tarvinnut ostaa mitään kirjoja tai kirjoitusvälineitä. Penaali oli omasta takaa. Se oli sellainen puusta valmistettu, jossa oli liukukansi. No tietysti reppu oli myös oma. Äitini sanoi usein, että reppu oli eteisessä avaamattomana, kun se aamulla pantiin taas selkään!

Takana oli  k o l m e  kuukautta kesälomaa. Lomalla oli käyty linnunpesillä, oli ongittu särkiä, ahvenia ja lahnoja, oli autettu äitiä pyykillä, oli pelattu jalkapalloa, oli ravustettu, oli keitetty punaisia ja mustia viinimarjoja mehuksi, oli käyty uimassa ”matalassa rannassa” ja oli ajettu lukemattomia kertoja polkupyörällä äidin asialle kauppaan, joka oli noin kilometrin päässä kotoa. Vielä on mainittava Punaisen Ristin järjestämä viikon kesäleiri Ruovedellä Kautun kanavan lähellä sekä urheiluseura Oriveden Toverien järjestämä leiri Enokunnan Mäkiottassa armeijan vanhoissa teltoissa majoittuen. Molemmat veljeni olivat myös siellä ja söimme keiton kanssa ”ruutunäkkileipää”, jota veljeni oli varannut mukaan.

Syyskuun alkupuolella oli koulusta vapaata kokonainen päivä. Se oli ”perunannostoloma”. Perunat oli saatava ylös pellosta ja säilytykseen varastokellareihin. Minä oli Parpolan maatilan pellolla keräämässä hevosen vetämän ”viskurin” esiin heittämät perunat pärekoppaan. Keräämässä olivat sen kulmakunnan lapset. Eino-isäntä maksoi oikein rahapalkan päiväruuan lisäksi, jos oli koko päivän pellolla

Oli mahtavaa saada palkaksi kellanruskea, neliskulmainen seteli – 50 markkaa ja oikein paperirahana! Meillä kotona oli kolme eri perunamaata ja ne perunat riittivät hyvin talven yli. Veljeni teki nuotion ja hautasi isoja pottuja kypsymään kuumaan tuhkaan. 

Syyskuussa meillä oli velvoite viedä kouluun  k o l m e  litraa puolukoita. Talven aikana keittäjä Hanna Kolhinoja keitti meille ruispuolukkapuuroa monta kertaa koulun saunan suuressa muuripadassa. Me söimme puuron sinertävistä emalikupeista. Samoista kupeista söimme hernekeittoa, makaronivelliä ja makkarakeittoa. Patenttikorkkisessa pullossa oli kotoa maitoa eväänä. Voileivät voipaperisessa käärössä myös kotoa eväinä.

Istuimme kerran koulun pihan reunan isoilla kivillä syömässä eväitämme. Vuorelan Timolla oli voileipien välissä sentin paksuiset edamjuustosiivut. Koska Timo ei pitänyt juustosta, hän oli heittää ne takavasemmalle pusikkoon. Sanoin, että älä heitä, anna minulle! Muistan tuon kuin eilisen päivän nyt lähes 70 vuotta myöhemmin. Meillekin ostettiin sen jälkeen joskus edamia eikä aina emmentalia.

Puolukoita oli kerätty myös kotona talven varalle. Ne survottiin isoon puusaaviin. Ehkä oli sokeria seassa alusta lähtien ? Heti pakkasten tultua survos jäätyi aitassa. Muistan hakeneeni puolukkasurvosta siten, että puukolla tein ”avannon” keskelle ja sitten liemikauhalla nostin survosta kulhoon.

Koulun puusee oli iso rakennus. Ylös oli pitkät, jyrkät portaat. Tytöillä ja pojilla omat osastot. Reikiä 6 kpl ja ainakin poikien puolella seinä oli täynnä ”kirkkoveneitä”. Nikkilän Saima pissasi pulpetin alle. Kun häntä siitä vähän toruttiin, oli selitys se, että hän pelkäsi puuseen jyrkkiä portaita!

Toisella luokalla ei enää ollut aamu- ja iltavuoroa, koska tiloja ja opettajia oli nyt riittävästi. Tällaista muisteli

Eero

OMENAVARKAIS

…mut ko siint on mänt jo kymmenii vuosiij, rohkijaa niist jo haastaakkii! Varsikii, ko nykyjää on asumise kohal semmone city, jot hyvä jos omenii näkkee ees toril, ei juur muuval lähellää. Siel sit kyl onnii sevverra, jot liäkäär pyssyy loitol, jos kuka siihe muka uskoop. Mie en, ko ain oon koittant omenii syyvvä, vaa siltikkii joka vuos kutsuut tarkastuksee ja lääkärtätil kopeloitavaks. Vaik hyvähä se sekkii on, ko niim monast ja usjat immeiset kyselööt jot mitä siul kuuluup? Sej jälest ko sain tään kuulokonnee, mie oon sanont, jos hyväst kuuluut kaikk haastit, mutt jos sie vointiloit meinasit, niiv vast helmikuul antoit aikaa syynii Terveyvekeskuksihe!

Mut niis omenoist lisää. Mie ku elin lapsuuve iha umpimaaseuvul ja – niiko muistanetkii – jot itäsel puolel isämmaat, nii olhaa siel talolois puutarholoi siin pihojee vierel. Meil ei olt, ko pihamaaki ol armeija kirjolois ja pelkäl hiekal tehtynt. Eikä olna iha naapurloiskaa, ko hyö olliit samammoisii parakkiasujii, niinko myökii. Mut ei huolint kulkee ko virsta-par, niij jo löytykii. Tääl lännes, mis nykyjää elämäin kuleksii, ei taijate älytäkkää, jot semmosii omenoihe viljelijöit, heit ei olna siel sit ensikää, semmosii, ku olisvat siint saant tuloloit. Niinko tääl näkkyy olova.

Pihapiiri puutarholois kasvo enimmäksee alt kymmene puuta ja harval ees monnii lajiloi; sammoi maatijaisii, ko talos ol aint olna. Olhaa joku jo oppint varttammaakii, vai miteviisii ne jalostamist nimittiitkää, jot saisiit makijampii lajiloi, kestäviihä nää vanhat kyl olliit, mut pienii ja happamiikii monast.

No, ko ei olna ommii omenapuit, eikä monastkaa niit omenii mistää saatuntkaa, nii myöhää naapuripoikii kans lähettii semmosii etsimää. Kuka se nyt yksinnää – rosvoretkilöil! Ei oikei olna viel iltapimijöi suojaks, mut tiijettii, jot Piippu-Kallen pihast ei nähnt sil kulmal, jos heijä omenapuusa kasvoit. Siin ies ko ol iso navetta. – Piippu-Kalleks olliit isännän nimitänneet liej jo aikoloihe alus, ko Kallel ol yleaikaa piippunysä suupieles roikkumas. Väärävartine ja pikisel pienel kopal, eikä siin taint tulta kovast ussei ollakaa, mut taskuloihee hää ei sitä raaskint työntää – liekö yökskää – ja taskushaa piippuu ukot piteliit kessuttelusa välaikoin. Kallel ol miuikkäin poika, samal luokal koulus ja sikskii monast mukan mei koiruuksis. Nytkii hää ol meil etuvartijos. Et ko sovittun aikan oltii heijä riihe takan oottamas, niin tää Akust, hää meil merkkas, jot millo muu väk ol jo sisäl taik muis semmosis tekemisissää, jot ei pitäs sin naveta suunnal kukkaa olla hetikoht tulemaskaa. Ja siint käen heilautuksest myö kaik kolme lähettii hiipimää just niinku James Cooperi romaanis tää viimein mohikaani. Selkää piettii kyttyräl ja muka katottii koipiloihe, jot risut ei rapajais katketessaa. Elä mittää, koht oltii kivinaveta nurkal. Siint kurkistus ja rynnäkköö. Ja siin se virhe tais just ollakii! Ei ennätetty ko avittaa yks Masa sin alimmil oksil omenoit puottammaa, jot oltasii koottu niit säkkii, mikä ol ”löyvetty” sarraime oviloihe luont, sisäpuolelt. Liekö niit ensimmäisii omenoit viel ennätetty alkaa maast noukkimaakaa, ko siin navetan nurkal seisokii tää Kalle. Ilma piippuu, taik oikiist kahel piipul varustettun semmosel Husovarma-haulikol! Olkoon se Akusti merkkilöinee olna joteskii erj’olone ku muuto, vai mist ol Kalle arvant assiin, mutt kovast ol isäntä tomerast kyselemäs, jotta mitteekä poijjaat?

Ei myö saatunt sen enempää selkää, ko haulikost’kaa, jossa ol olna suolapanoksii, ties Akust, mut nii kottii ko opettajalkii asja tul tiivvoks! Ko myö oltii koulust nii kovast tykkäävinämmä, jot oltii kai kahtennain päivän siel luokas, muihe jo lähettyy, pulpetiv vierel seisomas. Ja ite johtajaopettajal olj jonnii kokkeihe tuloksii tutkimist sammaa aikaa häne oman pöytäsä takan.

Ei se nyt taint ainooks samaoloseks reissuks jäähä, mut semmost säikähyst ei kyl millokaa muullo oo tarvint kokkee, eikä kyl koulus seisookkaa. Siint aiheest! Ja tälviisii seittemise kymment vuot jälkkättee muistelminenkii tuntu mukavalt; ko samal ol torilt ostettui paikallissii omenii tehostamas muistii, jot mille ne muka olliit sillo muino maistunt. Tai sit ko jostai oltii onnistuttu omenii saamaa! Iha rehellisesst!

Ja kyl miust onkii mukava tapa ja tuhlaamistkii jarruttavvaa, ko katuloihe ja teihikii varsil näkkyy ilmestynnee ylmääräsil omenil uusiokäyttöö, mikä tämmösel netist lainatul kuval näytettäkköö:

                                                            

PS. Sanomalehti Itä-Savon lukija kysyi 13.9.2018:
       Tuleeko omenoiden varastamisesta sakkoja?

”Omenakausi on nyt parhaimmillaan, ja puiden juurilla riittää herkkuja vaikka kuinka.

Mutta mitä jos houkutus käy liian suureksi napata saalista naapurin puun alta? Aika on juuri nyt otollisin omenavarkauksille, kun helppoja ja suojaamattomia kohteita löytyy lähes joka puolelta.

Itä-Suomen poliisin rikoskomisarion mukaan kyseessä ei kuitenkaan ole varkaus, vaan näpistys. Tapaus voisi muuttua varkaudeksi, jos varastettavien omenoiden arvo nousisi yli tuhanteen euroon.

Myös rangaistuksen eli sakkojen koko määräytyisi varastettavan määrän suuruuden mukaan.

Komisario kertoi, ettei heille ole kirjattu yhtään omenavarkautta, eikä hänelle tule mieleen yhtään tapaustakaan aiheesta.”

Tapahtumien polulla!

Kaikenmoisia juttuja tulee mieleen matkan varrelta. Nykypäiväiset ja erikoisesti silloin joskus koetut tapahtumat pulpahtavat tuolta melko ohuelta “kovalevyltä” esiin. Minua edelleen hymyilyttää, kun aivojamme verrataan tietokoneen tallentavaan muistiin eli kovalevyyn. Tietokoneen muistissa ne tiedot pysyvät, mutta toista se on meikäläisen “kovalevy”, tyhjää täynnä se tuntuu olevan. Niin tyhjältä, ettei oikein pysty ottamaan asioita tietokoneelta ulos. Kummaltakaan tietokoneelta. Tuolta pöydällä pidettävältäkään…

Kirjottelen tätä juttua siksi, kun hiljaisina hetkinä tulee elettyä ikään kuin uudestaan unen lailla menneitä tapahtumia. Muistojahan sisältyy meidän kaikkien elämään. Monen moisia elämyksiä voimme muistin varassa elää ikään kuin uudelleen.

Omasta mielestä katkerimmat jutut jättäisi mielellään unholaan, mutta taitaa olla niin, että juuri tällaiset asiat jää parhaiten mieleen ikiajoiksi.

Esimerkkinä muistan, kun minua syytettiin saksivarkaaksi. Olin alle kouluiän, kun leikkikaverini äiti syytti minua varkaaksi ja ihan avoimesti. Itku kurkussa lähdin kotiin pahoilla mielin. Olin syytön enkä muutenkaan ollut heidän saksistaan tietoinen. Kyläily jäi joksikin ajaksi väliin. Sakset löytyivät jonkun komeron hyllyltä. Tämän tiedon antoi leikkikaverini. Pitkän aikaa olin asiasta “kiukustunut”, täti ei pyydellyt erehdystä millään tavoin anteeksi, antoi asian olla. Tärkeästä esineestä sota-aikaan oli kyse, sen olen myöhemmin ymmärtänyt, mutta se syytös, se syytös…

Ehkä “varas” jo silloin oli saman kaltainen kuin minun luonani aika usein yhä käyvä. Lukittujenkin ovien takaa “voro” vie mitä milloinkin. Haluttua tavaraa on silmälasit, avaimet, kello ja joskus keppikin. Tämä “voro” on siinä mielessä tosi rehellinen, että palauttaa viemänsä tavarat johonkin toiseen kohtaan huushollissani. Joskus tämä palautus käy aika nopeasti. Varmaan sen vuoksi, kun olen pystynyt jäljittämään “rosvon” liikkeet. En ole kovinkaan huolissani tästä vieraasta. Tietämäni mukaan noita tuollaisia on jonkin verran liikkeellä, ei kuulemma pidä olla huolissaan eikä pahoittaa mieltään.

Tämä oli jonkinlainen esimerkki, miten 77 vuoden tapahtumat ovat jääneet mieleen. (Ne ikävuosieni 7 ensimmäistä jätän omana erityisyytenään huomioimatta, kun en jaksa muistaa, että kuinka vanhasta jaksan oikeasti muistaa. Kun ne sanoo, että jos kuulee, varsinkin lapsena, jonkun asian moneen kertaan aikuisten kertomana, uskoo sen muistavansa, vaikka kyseessä olisikin vain opittu asia. Eiväthän ne – ainakaan ennen – opettaneet koulussakaan alle 7-vuotiaita, kai siksi, ettei oman muistamisen tilalle olisi jäänyt jotain mitä opettaja oli vain toistoillaan takonut kalloomme!)

Ei tämä kauaa silloinkaan mieltä pahoittanut, katkeruus kesti vain hetken eli oman aikansa. Reilua olisi kuitenkin ollut, että täti olisi myöntänyt erehdyksensä. Tällaisia me ihmiset tahdomme olla, itse kukin.

Liikunnasta suunnistus on koulupojasta asti kiinnostanut minua. Kansakoulun aikainen opettaja, Tuominen, antoi jonkinlaisen sysäyksen suunnistukselle. Saimme opetusta kartasta ja suunnan ottamisesta kompassilla. Kartat Suomessa olivat silloin ja aika pitkään Venäjän vallan aikaisia. Karttamerkinnät olivat niin sanotusti miltei oikein piirretty. Nykyisin, ja silloinkin kumpareiden, suppojen, mäkien merkinnät olivat sellaisia, mitä isot pojat halusta piirteli kynällä ja puukoilla sopimattomiin kohtiin. Olen kuullut hämähäkeiksi ja kirkkoveneiksi niitä kuvia kutsuttavan.

Vanhemmalla veljelläni oli Suunto-merkkinen kompassi, alumiinirunkoinen, hyvin tarkoitukseen sopiva. Samoja kompasseja käytti Suomen armeija. Pienet kolhut eikä säiden vaihtelut kompassia vaurioittaneet. Tämä malli palveli vuosia, mutta nyt ovat raaka-aineet ja muodot muuttuneet. Samoin kartat. Suunnistusseuroilla on kehityksessä ollut hyvin iso merkitys. Kartan kulmasta voi lukea, kuka on tehnyt maastotyön; hän on usein ansioitunut suunnistaja, joka on mukana järjestämässä myös erilaisia liikunnallisia suunnistustapahtumia. Täällä päin sellaisia riittää kesäaikana. Lasten vanhemmille. Laittakaa lapsenne oppimaan suunnistusta, siitä on pelkkää hyvää opittavana.  Oppiin kuuluu myös luonnon suojelu. Asian tuntemattomat väittävät sen häiritsevän luonnonrauhaa, lintujen pesintä häiriintyy, pintakerrokset rikkoontuvat, taimet tallataan jne. Järjestäjät ottavat tällaiset seikat tarkasti huomioon. Jokunen uusi polku saattaa tulla maisemaan, mutta luonto korjaa ja uusiutuu todella nopeasti. Rikotulle pinnalle saattaa ilmestyä uusi taimi kasvamaan herkemmin.

Tämän opettaja Tuominen sai pienen kipinän syttymään päässäni. Veljeni kompassi ja suunnistuskartta mukanani lähdin tuttuun metsään opettelemaan uutta asiaa. Puulta puulle kuljin ottamani reitin ja ihmeekseni huomasin tulleeni polkujen risteykseen melko suoraan. Silloin kartat olivat yksivärisiä ja puusto esim. oli merkitty omalla merkillään. Suuret kivet muistaakseni oli merkitty, mutta kokonaisuudessaan kartta oli ”melko tarkka”, mutta vain sinne päin.

Muistuu erään metsästäjän kertoma nykypäiviltä. Karttaan oli merkattu iso kivi, mutta luonnosta se puuttui, kohteessa ei ollut kiveä. Eipä sellaista ollut myöskään karttamerkkinä, mutta muovikalvossa oli iso kärpäsen paska, jonka tulkitsivat kiveksi, nauru kelpasi äijille, toivottavasti hirvi parat kuulivat naurun.

Mikään kilpasuunnistaja en ole ollut koskaan, mutta vuoteen 2000 olen lajia harrastanut ja mukavaksi sen havainnut. Ajan saatossa nuo polvet pikkuhiljaa vaikeuttaneet kulussa oloa. Ontuen menin suunnistuslenkille ja nelinkontin tulin metsästä pois. Kepit poikittain käsien tukena konttasin kolmannelta rastilta kohti maalia. Kepit estivät nyrkkien painumisen liian syvälle maastoon, eli kanervikon ja muun kasvillisuuden sekaan. Pystyasennossa kulkemisesta ei tullut edes kahden kepin varassa mitään. Pakko oli edetä nelin kontin. Maaliin oli matkaa noin 800 metriä. Tietääkseni ihmisten ilmoille muuta kautta ei päässyt. Vähän pelotti edessä oleva jyrkänne. Kartta osoitti sen olevan aika jyrkkä. Onneksi pienet puuntaimet antoi jonkinlaisen turvan alastulolla. Jalkani kesti istuma-asennossa liikkumisen. Suomeksi sanottuna konttasin niin sanotusti persmäkiasennossa alas. 

Kaverini Matti, kiersi koko 4 km lenkin ja oli lähtenyt jo minua vastaan metsätietä pitkin. Hänellä oli mukanaan eräs tuttuni Raimo, heidän välissään yritin kulkea autolle loput parisataa metriä, siitä ei tullut mitään. Matti haki autoni ja sillä onnistuttiin pujottelemaan huonoa polkua pitkin ajotielle. Kotimatka alkoi, mutta Matille sanoin, että vie minut sairaalan mäkeen, katsotaan mitä siellä mulle voivat tehdä. Niinpä Matti teki työtä käskettyä ja minä aloin jonottamaan lääkärille pääsyä.

Jäin saman tien hoitoa saamaan sairaalan mäkeen. Matti jatkoi matkaa ja ilmoitti kotiväelle äijän tulevan myöhemmin. Lepoa pillerien kera, siinä lääkitys sillä kertaa. Mutta ensi kerran elämässäni huomasin tuoksuvani hyvälle. Kiitos luonnonyrteille, jotka olivat tuoksunsa tartuttaneet niiden lähellä liikkujaan! Tuoksun tunnistivat kyllä myös sairaanhoitajat sekä mä ite. Se oli luonnon aikaansaama – kanervat, suopursut, mustikanvarvut, sammaleet ja muut yrtit – niiden yhteinen vaikutus peitti hien hajun. Jano oli kova, mutta juomakielto oli ankara. Muutaman tunnin makoilin. Lääkärin mukaan kipu rauhoittuu pikku hiljaa. Rauhoittuihan kipu niin, että pystyin elämään sen kanssa. Proteesin toivossa polvea näytin asiantuntijoille useamman kerran. Alkuun olin liian nuori ja painava. Nyt en ole liian nuori, ja painokin on muuttunut noin 35 kg ylöspäin. Lähitulevaisuudessa tekonivel laitetaan (ja tätä luettaessa teoriasta on jo siirrytty toteutusvaiheen paremmalle puolelle eli saatat nähdä ikääntyneessä muistelijassa aivan uuden polven edustajan!). Painokin ennätti kehittyä alenevassa suunnassa. Hiukan!

Elämän kuluessa sitä joutuu luopumaan monesta asiasta.  Liikunnan osalta se on sellainen, josta luopuminen on jopa vaarallista. Olisin tosi iloinen, jos pystyisin suunnistamaan, tanssimaan, pyöräilemään ja hiihtämään. Olisin mielissäni jos pystyisin edes kävelemään kohtuullisesti.

Kuntosuunnistuksen merkeissä toivotan kaikille hyvää syyskesää.

                      Niilo 

SYKSY

Yksi lempi vuodenajoistani

Jonkun mielestä kamalaa, kun saapuu pimeys, sateet ja koleus. Itse nautin syksystä, sen hämäristä illoista ja sumuisista aamuista. Maailma näyttää sumun läpi katseltuna satumaisen jännittävälle, ehkä välillä aavemaisellekin.

Eräänä aamuna töihin ajaessani katselin, kuinka aurinko nousi usvaisen pellon takaa, metsän reunaa pitkin, hiipien paikalleen. Pientä tietä ajellessani ajattelin, kuinka kaunis onkaan maamme luonto.

Pellot olivat kuuman kesän jäljiltä antaneet satonsa ja loistivat nyt puituna kauniin eri sävyjen värittäminä. Puiden lehdet olivat alkaneet värjäytyä ruskan värisävyihin. Myös aamun viileys teki taikojaan ja hämähäkkien kutomat kymmenet seitit pääsivät auringonvalon säteiden ja kosteuden tiivistämien vesipisaroiden ansiosta loistamaan, aivan kuin jokapuolella olisi ollut miljoonia pieniä timantteja.

Koska syksy on mielestäni kaunista aikaa, enkä ole mikään kuuman kelin ystävä, olen viettänyt ”päiväni prinsessana” myös syksyllä. Elämäni yhden onnellisimmista päivistä, hääpäiväni, sain viettää kahdeksan vuotta sitten, lumoavan ruskan keskellä, elämäni mies vierelläni.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin: Muistakaa ihmiset nauttia kauniista vuodenajoistamme, olemme siihen etuoikeutettuja.

Syksyisin ajatuksin; Tanja

PS. Yhdistyneen tekijän puolesta, hiukan ylpeänä kun saimme joukkoomme uuden kynäilijän, saan kertoa, että Tanja (Ellilä-Kuparinen) on aktiivinen mukaantulija, joka esittelee itsensä tiivistettynä näin: ”Olen 42-vuotias äiti kolmelle lapselle ja vaimo yhdelle miehelle. Ammatiltani olen lähihoitaja. Työni on toteutunut 21-vuotta päiväkodissa. Olen asunut 9-vuotta Perniössä. Kotoisin olen Utajärveltä, pienestä kylästä Oulun läänissä.”

                                                                     IsoTimppa

Me kävimme syömässä Keppanakellarissa

On olemassa ravintoloita, joihin mennään syömään pitkienkin matkojen takaa. Keppanakellari on Liesjärvellä Tammelassa. Salosta tunnin matkan päässä.

Ravintola Keppana Kellari
– korven kauneutta, erämaan eksotiikkaa

Keppana Kellarin toiminnan alkamisesta tuli syksyllä 2017 kuluneeksi 25 vuotta.

Alun perin tilan omien mökkiläisten elintarviketarpeeseen perustetusta pienestä kioskista on kasvanut näihin päiviin mennessä paikkansa vakiinnuttanut metsäravintola, joka lienee kuuluisin niin laajasta juomavalikoi-mastaan, humoristisesta ruokalistastaan kuin persoonallisesta ja ainutlaatuisesta miljööstään.

Meillä myynnissä myös pieniä, vaihtelevia eriä Someron Palvin tuotteita, omaa säilykettä Raavasta, oma lehti Zabuska sekä keväästä 2018 alkaen ulosmyyntiluvat juomille, joiden tilavuusprosentti on enintään 5,5 prosenttia (klo 21 saakka).

Yläkerrassa sunnuntaisin ja tai satunnaisesti Minikirppis, lapsille pihapiirissä suuri leikkipuisto.

Alueella sijaitsevia mökkejä vuokrataan pääasiassa viikoksi ja viikonlopuksi, mutta myös muut ajat mahdollisia, kysy lisää henkilökunnalta :o).

(Teksti Keppanan nettisivulta)

Ystäväni kysyi kevättalvella, tiedänkö ravintolan, olenko ehkä käynyt siellä. Tiesin paikan ja olen Vihdissä asuessani käynyt siellä montakin kertaa. Sovimme silloin, että kesällä menemme sinne syömään. Sovimme jo päivämääränkin, mutta kesä yllätti meidät. Ei haluttanut lähteä autoon istumaan 34 asteen helteellä. Siirsimme matkan ajankohtaa viileämpään säähän. Vihdoin säätila muuttui normaaliin Suomen kesäsäähän ja sovimme uuden päivämäärän sekä pyysimme pari henkilöä liittymään mukaan ja tutustumaan heillekin uuteen paikkaan.

Matkaan lähdettiin aamupäivällä hyvissä ajoin. Pysähdyimme Kasvihuoneilmiössä 110-tien varrella. Siellä riittää aina ihmettelemistä. Niin nytkin, niin paljon kaikenlaista tavaraa mitä ilman pärjää elämässä hyvin. Jotain pientä pitää kuitenkin aina ostaa, niin nytkin. Mukaan lähti korttipakka, jossa kuvituksena on 55 eri Suomessa esiintyvää kalalajia. Annan sen pienille pojille, jotta tietävät, mitä kaikkea voi ongenkoukkuun tarttua.

Matka jatkui Leppäkorven tienhaarasta vasemmalle, edelleen Hyönölän kautta Pusulan kirkolle. Sieltä kaunista maaseutua ihaillen Kärkölän kylään ja 2-tien yli. Pieni matka vielä ja olimme perillä.

https://www.keppana.com/ravintola/

Keppana Kellari on persoonallinen maalaisravintola kauniin luonnon keskellä Tammelan Liesjärvellä.

Vuodesta 1992 toiminut perheyritys tarjoaa elämyksellisen sijaintinsa sekä miljöönsä lisäksi mm. kylän laajimman juomavalikoiman, ruhtinaallisia ruoka-annoksia sekä kodikkaita loma-asuntoja.

Ravintola sekä suurin osa mökeistämme sijaitsevat Tammelan kunnassa, Liesjärven kylässä, Herttua-järven läheisyydessä. Meille ajelee pääkaupunkiseudulta tunnissa, olemme myös motoristeihin vetoavan reitin varrella. Lapsiperheille pihapiirissä suuri leikkipuisto, sisätiloissa nostalgian nälkäisille monenmoista ihmeteltävää.

Meillä on ulosmyyntiluvat, lisäksi pientä valikoimaa esim. elintarvikkeita yms.

Keppana Kellari on keväisin ja syksyisin viikonloppupaikka, kesäaikaan olemme avoinna joka päivä. Loma-asunnot toimivat ympärivuotisesti.

POIKETKAAHAN HÄMÄRIKKÖÖN – ja muistakaa että näin sosiaalisen median aikakaudellakin, paras tapa varmistaa aukiolot on soittamalla :o)

(Keppanan sivulta lainattu teksti.)

Ihmettelimme ravintolan pihapiiriä, viime vierailuni jälkeen oli rakennettu lapsille leikkialue. Sisällä tilasimme ja maksoimme ruuat. Minulle tuli karitsanlihasta kääryleitä tykötarpeineen. Ystäväni tilasivat leikkeet, yhdelle seurueesta tuli kermassa haudutettua kuhaa. Ruokaa odotellessa ei aika käynyt pitkäksi. Olimmehan kaikki tuttuja jo ennestään ja kesätauon jälkeen oli mukavaa vaihtaa kuulumisia. Kaikki tuntuivat juttujen perusteella olevan koiraihmisiä, joten koirajutuissa riitti puhuttavaa. 

Ruoka-annokset tuotiin pöytään, hyvää perusruokaa. Raaka-aineet olivat tunnistettavissa, ei mitään liiaksi laitettua tai monimutkikasta, vaan todella hyvää perusruokaa ja sitä oli lautasella riittävästi. Jutustelu hieman vaimeni, kun jokainen keskittyi lautaseensa. Vaihdoimme mielipiteitä jokaisen annoksesta. Jokainen oli tyytyväinen valitsemaansa annokseen. Mietimme sitten, juommeko kahvit jälkiruuaksi. Tässä kyseisessä ravintolassa laskutetaan kaikesta erikseen, joten kahvi ei sisälly ruuan hintaa. Päätimme siirtyä kahville Somerolle.

Siirryimme taas autoon ja käännyimme 2-tietä Forssaan päin. Letkun kylän kautta ajoimme maaseutua ja leikkuupuimureita ihaillen Somerolle Cafe Roseen. Tilasimme kahvit ja punaherukka-piirakat. Maistuvien päiväkahvien jälkeen olikin jo paluun aika kotiin Saloon. Meillä oli ollut ystävien kesken hauska päivä yhdessäolon, hyvän ruuan ja kahvin merkeissä. Ravintolan seinällä oli kartta, johon sai laittaa nuppineulan siihen kohtaan missä asui. Salon kohdalla oli jo monta nuppineulaa, joten meidän ei tarvinnut lisätä. Suosittelen kyseistä ravintolaa jokaiselle. Siellä on nähtävää ja koettavaa hyvän ruuan lisäksi.

Eila

Hei vaan, heipä hei!

Eräänä elokuisena aamuna ani varhain oli 15 enemmän tai vähemmän unenpöpperöistä matkaajaa odottamassa pikkubussia, jolla aloittaa päivän reissu Tallinnaan. Löysihän se auto meidät, vaikka Perniö olikin vieras. No, eihän ennen klo 6 aamulla voi olla näkemättä ja ehkä myös kuulematta 15 hengen Salon näkövammaisten iloista retkiseuruetta.

Pikkubussi täynnä suuntasimme Salon torin turistipysäkille. Sieltä hyppäsi vielä 12 matkalaista lisää mukaan ja samalla vaihdoimme isompaan bussiin. Aamutuimaan ajelimme reippaasti kohti Helsinkiä.

Terminaalissa ei juurikaan jouduttu odottamaan, vessassa sentään ehti käydä. Siirtyminen laivaan sujui suhteellisen mutkattomasti sitten, kun ymmärrettiin, miten päin matkalippu piti asettaa lukulaitteeseen. Laivassa suuntasimme suoraan kohti buffet-aamiaista.

Täytyy myöntää, että nälkä kurni suolissa ja mahalaukku oli lähes vetäytynyt kiinni selkärankaan. Näkövammaisten reissussa voisi sanoa, että nälkä oli niin, että näköä haittasi. Onneksi aamiaista oli heti tarjolla. Kyllä me vaan söimmekin…

Komea Sataneljäkakkonen

Saavuttuamme Tallinnaan siirryimme tietysti tärkeimpien asioiden hoitoon eli SuperAlkoon. Tässä kohtaa olisi kannattanut muistaa, että alkoholijuomien kuljettaminen bussin lastiruumassa vaati vetoketjulla suljetun kassin tai matkalaukun. Eräille tuli hieman tyyriimpi reissu, kun piti ne laukut ostaa Virosta…

SuperAlkon jälkeen ajelimme bussissamme hieman Tallinnan keskustasta pois, Ylemisten ostoskeskukseen. Siinä pääovella huomasin, että sepä onkin kiva paikka. Näkövammaisia asiakkaita on huomioitu kohokartalla ja pistekirjoituksella selvitetyin kartoin. Näppärää! Siinä oli näkemistä sokealle jo ihan tarpeeksi, olisin saanut koko iltapäivän siinä kulumaan selvittäessäni, missä olen ja mihin voisin mennä. 

Ohitettu pizzeriaristeys Lasnamäellä

Muutama tunti ostoskeskuksessa aiheutti jälleen nälän tunteen. Söimme hyvässä ravintolassa edullisen aterian. Vaihtoehtoisesti söimme kalaa, kanaa tai possua. Kaikki kuulemma maistui!

Pienen kiertoajelun jälkeen Tallinnassa olikin taas jo aika suunnata satamaan. Vielä ehti satamassa juusto-ostoksille ja tarttuihan sitä matkaan paljon muutakin.

Satamassa oli ilo istuskella penkeillä seuraamassa ihmisten menemistä ja tulemista. Ilma oli mitä kaunein; aurinko paistoi ja leppeä tuuli leyhytti hiuksia. 

Opas ja opastettavia

Laivamatkalla kohti Helsinkiä oli jo hieman väsähtänyttä porukkaa. Ei ihme, sillä reissaajien keski-ikä oli lähempänä 70 vuotta ja jaloilla oli oltu pitkään ja hartaasti. Aamuinen herätyskin painoi, kun ei päiväunillekaan päästy. Onneksi Maija Vilkkumaa oli esiintymässä...

Ilta oli pimentynyt jo lähes yöksi, kun saavuttiin onnellisesti alkoholijuomat uusissa kasseissa Salon torille. Siinä jäivät aamulla kyytiin tulleet 12 matkaajaa pois kyydistä ja loput 15 jatkoivat Perniöön pienemmällä autolla. Perniöläiset saapuivat noin klo 23.15 päätepysäkille.

                                                                       Päivi

Kuvat Liisa Oksanen