Nämä runot haluaisin jakaa kanssanne

Tämä runo on Jenni Haukion kirjasta
Sinä kuulet sen soiton:

Pysäkillä puristaa vanhus kädessään rottinkikoria.

Vehnäsämpylät kääritty voipaperiin,

omenat paloiteltu muovikääreeseen,

lasipullossa viinimarjamehua, pakasterasiassa karviaisia.

Hoitokodissa istuu puoliso huoneessaan pyhäpaita päällä

ei enää tunnista perhettään, odottaa jotakuta tulevaksi,

tuijottaa ikkunasta lentäviä mehiläisiä kuin katsoisi merelle,

vaistoaisi tuulen nousevan idästä, tummuvien saarten yltä

vastarinnatta hiipivän myrskyn.

sokeat istuvat veneisiin tyyninä ja pelottomina

näkevät vaeltavat rannoilla kiiltomatojen valoja seuraillen -

Tässä runossa minua koskettaa tuo huolenpito puolisosta. Vaimo vie miehelleen tuttuja makuja kotoa. Jo lapsuudessaan mies on maistanut näitä kotoisia ruokia äitinsä laittamana. Tuoko maut miehelle mieleen lapsuuden vai aikuisuuden muistot? Olettaisin viemisien maistuvan, vaikkei mitään muistikuvaa mieleen enää nousisikaan. Vaimo haluaa vielä tuoda mielihyvää puolisolleen, vaikka itsekin on jo iäkäs ja matka hoitokotiin on raskas kulkea. Silti hän kulkee tuon matkan säännöllisin väliajoin. Viemisinään hänellä on vuodenaikojen ja satokausien mukaan tuttuja makuja.

Toinen runo on samasta kirjasta:

NOCTURNO

On ilta, nainen ja mies laskevat ahvenverkkoja

merilokki hautoo laiturin tukipuiden alla

kitukasvuiset koivut nyökkäilevät tuulen puuskittaisille kysymyksille

lahdella kaartelee yksinäinen pilkkasiipi.

Vastakuoriutuneiden kolmipiikkien parvi lävistää vedenpinnan

tuvan ikkuna huurtuu koiran uteliaasta hengityksestä

lämpenevän saunan lauhkea savu kutsuu kalastajat maihin,

ilta ahavoituu rasvatyyneksi yöksi

nainen vetää saappaat miehen jalasta

rantakaislan päässä huojuu humaltunut sudenkorento –

Tämä runo tuo mieleeni Särkisalossa asuneen tätini ja hänen miehensä. He tosin laskivat silakkaverkkoja eikä heillä ollut koirakaan. Mutta tuo saunan tuoksu, lokin pesiminen, sudenkorento. Tuo rasvatyyni meri saa minut kaipaamaan tädin seuraa ja viisaita ajatuksiaan. Noita viisauksia ei nuorena kovin paljon arvostanut. Muista kesäiset sunnuntait, kun ajettiin puuveneellä saareen päiväkahville. Täti paistoi munkkeja pakastimeen ja niitä otettiin evääksi. Välillä tehtiin rantakalaa uusista perunoista ja menomatkalla pyydystetystä kalasta. Siihen mausteeksi haettiin rannassa kasvavaa luonnonlaukkaa ja suolaheinää. 

Kolmas runo on Heli Laaksosen kirjasta Raparperisyrän:

METTÄELÄVÄN TYÄPÄIV

Semsen paivä mää teen ittellen

ko mettäelävä tekke.

Mene maate ko nukutta

syän ko o nälk

juan ko o jano

istun keinus ja luve

fletkuttelen kintui

kilju välil ko kunnavaivane varpune:

Pysykkä pois!

Häipykkä helkkari!

Tää o mu oma piirikuntta!

Tässä on ihminen sovussa itsensä kanssa. Ei häntä ahdista olla yksin, ei kaipaa seuraa. Hänellä on hyvä kirja ja puutarhassa pihakeinu. Hänellä voi olla huono hiuspäivä, eikä hän siksi halua seuraa. Hän haluaa uppoutua kirjan tapahtumiin, heilutella jalkojaan, pitää keinun pienessä liikkeessä. Jos joku tulisi kylään, pitäisi hänen mennä keittämään kahvia, vaikkei itse haluaisi kahvia juuri nyt juodakaan. Pitäisi seurustella ja puhua viisaita. Joskus vaan on hyvä olla yksikseen omien ajatusten kanssa. Mutta liika on siinäkin liikaa. Jos monta päivää on, ettei yhtään pääse puhumaan kenenkään kanssa, niin ei sekään ole hyvä. Sopivissa määrin yksinoloa ja joutenoloa ja sitten taas hakeudutaan toisten seuraan tai kutsutaan vieraita.

Eila