Leluaarre

Kun seuraa nettimyyntipalstoja, huomaa varsin nopeasti, että vanhat ”peltilelut” ovat haluttua keräilytavaraa. Miten on mahdollista, että näitä lasten yli 60 vuotta sitten saamia leluja on yleensä vielä ehjänä olemassa?

Tässä yksi tarina. Allekirjoittaneella on neljä vanhempaa siskoa. He kaikki menivät naimisiin kohta sodan päätyttyä rintamalta palanneiden miesten kanssa. Toiseksi vanhin sisko – Elli – meni naimisiin kesällä 1946 Matin kanssa. Matti oli hiihtänyt eversti Majewskin hiihtojoukoissa Mai Cubaan ja takaisin sodan päivinä. (Katso Googlesta, jos kiinnostaa). Siis myös takaisin! He saivat kolme poikaa, jotka kuuluivat varsinaisesti niihin ”suuriin ikäluokkiin”, joista usein puhutaan. Jaakko s. 1947, Jorma s.1948 ja Jyri s. 1950. Vielä syntyi Riitta vuonna 1958.

Isä-Matti oli kenkätehtaan myyntipäällikkö. 1950-luvun alkupuolella oli pulaa vähän kaikenlaisista tavaroista, mutta oli rauha ja tulevaisuus odotti vain hyviä ratkaisuja ja työntekoa. Myös kengistä oli pulaa. Kun tuotantoa alkoi olla tarpeeksi, niin piti alkaa huomioida myöskin ”muoti”!

Matka Keski-Eurooppaan

Helmikuussa vuonna 1954 kenkätehtaalta lähti kolmimiehinen ryhmä tutkailemaan kenkämaailman ihmeitä keski-Eurooppaan. Myyntipäällikkö Matti, tuotantojohtaja Pentti ja mallimestari Kauko oli se tutkimusryhmä.

Länsi-Saksassa talousihme eli ”Wirtschaftswunder” oli jo tuottanut kelpo tulosta. Ahkera kansa ja Marshall-apu Amerikasta oli hyvä yhdistelmä. Saksalaiset lapset leikkivät jo Märklin-sähköjunilla ja sähköautoilla, kun meillä olivat Juho Jussilan puujunat ja autot.

Jouluna 1952 isä leikkii poikansa kanssa

Kenkiä lähdettiin Katsomaan Länsi-Saksaan, Belgiaan, Hollantiin, Ranskaan, Sveitsiin ja Italiaan. Matka kesti neljä viikkoa. Välillä oli niin kylmä, että Matti nukkui jossakin paikassa päällystakki päällä. Matkan yksi tulos oli se, että Saksasta palkattiin mallimestari Christian Dieter tehtaalle. Hän perusti myöhemmin oman tehtaan ja valmisti huippulaatuisia naisten kenkiä.

Seuraavassa kuvassa kenkätehtaan johtajan Mercedes Benz odottaa Turun satamassa laivaan nostamista. Se tapahtui laidan yli ”liinoilla”. Kuvassa Matti sytyttää punaista norttia ja Pentti seuraa. Kauko puuttuu kuvasta. Laiva on BORE.

Laivaan nousua odotellessa

Matkan tulokset

Ensiksikin tehtaalla alettiin valmista ”Cavallo”-merkkisiä miesten pitkäkärkisiä ja korkeakorkoisia mustia kenkiä. Allekirjoittaneellakin oli tietysti selllaiset. Ne kävivät kaupaksi kuin ”häkä”. Tansseissa oli hieman haittaa pitkistä kärjistä. Tähän asti on ollut puhe vaan kengistä. Mutta...

Toiseksi tuloksia oli paluumatkalta. Ne olivat pojille ”tuliaisia”. Pojista vanhin Jaakko sai Schuco-sähköauton, Jorma auton, jonka katosta oli sellainen puikko, jolla autoa ohjattiin. Jyrin autoa en muista.

Kun Jaakko syntyi, oli allekirjoittanut kuuden vanha. Minua alettiin kutsua Eero-enoksi. Kysyin hädissäni, että jääkö Antero nyt nimestä pois, kun eno on tullut tilalle? Jaakon auto on edelleen laatikossa ehjänä ja käyttökuntoisena. Veljien autot on leikitty loppuun. Jaakko sai myös punaisen Volkswagenin. Syy oli se, että isä piti takanaan sähköautoa silloin, kun sillä ei leikitty. Hän antoi sen pojalle vasta 12-vuotiaana omaan hoitoon.  

Jaakon sähköauto tallella vuonna 2018

Matti muisti minuakin. Sain samanlaisen punaisen Volkkarin, jossa oli vauhtipyörä sisällä. Pojat ja minä saimme vielä pienen vieterikäyttöisen Jeepin. USA:n armeijan Willys. Minulla oli sekä Volkkari että Jeeppi tallella vuonna 2010, kuun muutimme. Silloin vein Jaakolle omat autoni Buickin seuraksi. Olihan hänen isänsä ne aikanaan tuonut Saksasta.  

Eeron Volkkari ja Jeeppi

Nämä lelut olivat tosi hienoja vuonna 1954, kun niitä vertasi silloin täällä myytäviin.

Tällaisilla leluilla on vahva tunnearvo, että ne tulevat myyntiin usein vasta kuolinpesistä.

Eero

P.S. Tapasin veljeksistä nuorimman, Jyrin, ja otin puheeksi ne Saksasta tuodut autot. Hän sanoi, että tietää, missä muuttolaatikossa hänen autonsa on. Sain seuraavana päivänä puhelimeeni kuvia "Buickista". Ei se hänelläkään ollut loppuun leikitty!