Ruutana

Radion luonto-ohjelmien tekijä Juha Laaksonen kertoi äskettäin ruutanoista. Ohjelmaa kuunnellessani tuli heti mieleeni 1950-luvulla koulupoikana tehdyt kalaretket metsäjärville.

Ruutana on särjen näköinen, mutta kullanruskea väriltään. Mekin nimitimme niitä ”kultakaloiksi”. Hän kertoi, että ruutana säilyy hengissä talven yli matalissakin lammikoissa, koska se pystyy erittämään alkoholia lämpimikseen. Enpä tiennyt sitä ennen.

Ruutana on sitkeähenkinen ja voi elää pienissäkin lammikoissa. Koska se on sitkeä, se on hyvä syöttikala hauenkoukkuun. Orivedellä on kirkonkylän kohdalla Haapamäen radan asema ”Oripohja”, jossa aikoinaan pysähtyivät paikallisjunat ja tavarajunat. Kun Haapamäen rataa on rakennettu, on aseman pohjoispuolella pitkää ja loivaa ”Kellomäkeä” jouduttu madaltamaan ja tietysti suoristamaan ratapenkka. Näiden töiden jäljiltä radan vieressä ovat ”Hullu-Jussin” montut. Isoa kaivinkonetta kutsuttiin Hullu-Jussiksi.

Näissä montuissa oli aina vettä. Joku kalastusta harrastanut on tuonut ruutanoita noihin monttuihin. Ne menestyivät niissä oikein hyvin. Saimme selville, että ruutanoita on ja että ne ovat erinomaisia syöttikaloja. Pysyvät virkeinä jopa yön yli hauen pyydystämiseen tarkoitetussa koukussa.

Ruutanoiden pyydystäminen tapahtui aika helposti. Otettiin perunakoppa, sellainen päreestä tehty ja peitettiin säkkikankaalla päältä. Naru ympärille, että kangas pysyy paikoillaan. Keskelle noin 10 cm läpimittainen reikä. Kopan pohjalle leivänkannikoita verkkopussiin ja kivi painoksi. Naru sankaan ja sitten pyydys veden alle. Ei tarvinnut kauan odottaa, kun kopassa oli kymmeniä noin 7 cm mittaisia kultakaloja. Juuri sopivan kokoisia. Liian isot ja liian pienet heitettiin takaisin lampeen.

Itse kalastaminen

Iltapäivällä varustauduttiin noin 7 km päässä oleville metsäjärville. Ruutanat vesikanisterissa. Evästä repussa senverran, että vasta aamulla tullaan takaisin. Ensin etsitään pitkiä koivun tai lepän runkoja, jotka karsitaan. Riuun pää rannalla tuetaan kiviin ja se kaartuu veden päälle. Toisessa päässä on kelalla siimaa ja kelasta siima veteen. Siiman päässä on kruunukoukku ja yksi väkänen on painettu ruutanan selkään. Nyt syöttikala voi uida pientä rinkiä vedessä.

Luonnonsuojelijat olisivat nykyisin kauhuissaan, jos joku käyttäisi tätä kalastustapaa. Joillakin aikuisilla oli siihen aikaan myös iskukoukkuja, jotka tiettävästi ovat nykyään kiellettyjä.

Pitkin rantaa oli ehkä kymmenen riukua sopivissa paikoissa. Kun kaikki oli valmista, sytytettiin nuotio kalliolla, josta oli sammalet kaavittu pois. Siis toisen metsään? Aina oli makkaraa käristettäväksi ja voileipiä sekä limpparia. Tunnin parin jälkeen alkoi kierros pyydyksillä. Jo kaukaa näki, jos kela riu’un päässä oli lauennut? Yleensä siima oli kohti rantaa. Jos hauki oli vielä tukevasti kiinni, se oli helppo vetää rannalle.

Eräällä reissulla minun koukkuihini ei illalla osunut yhtään haukea. Nukuimme nuotion vieressä viltin alla aamuun. Ja kas, viimeisessä koukussa oli aamulla kovaa tutinaa. Kun sain sen hauen vedettyä kaislikosta kuivalle maalle, oli se mielestäni aika jötkäle. Kun se kotona punnittiin, painoa oli 2,5 kg. Äiti teki siitä sekä uunihaukea että kalakeittoa.  

Tällaista oli jokamiehen oikeus siihen aikaan. Polkupyörällä liikuttiin ja itse keksittiin konstit ja tekeminen. Eivätkä vanhemmat kotona edes tienneet, jos samalla reissulla kiivettiin korkeaan mäntyyn ilman apuvälineitä tuulihaukan pesälle!

                   Eero