Kevät kai on aikaa, jolloin
kaikennäköiset jutut tulevat mieleen. Ajankulun vuoksi ja muutenkin kun tykkään
jollakin tapaa laittaa ajatuksiani paperille, päätin tehdä näistäkin aatoksista
kirjallisen esityksen.
Moni kanssakävijä varmaankin on hieman
kyllästynyt harvasanaisuuteeni, joutuu odottelemaan mistä yritän jutella. Tyttärelläni varsinkin on tapana lausua sivuhuomautuksia tuosta
“harvasanaisuudestani”. “Ja jatkuu
sitten; hän huomauttaa”. No jatkan minä, kun olen päässyt asian “piälle”.
Yksi kavereistani, ammattimies alallaan,
hän oli Karjalan poikii. Jos hän ei heti ymmärtänyt asiaa, niin hän sanoi. ”Ootahan
ku piäsen asian piälle.” Siitäkin kaverit letkauttivat leikillisesti, sanoisiko
hän friiuureisullakin samoin. Sitä en ymmärtänyt, miten tämä friiaamiseen
liittyy. 😊
Piti vain kertomaan tämän kirjallisen
esitystavan antavan paremman taidon kohdaltani esittää asiani. Tuo puheen
tuottaminen kun on paljon vaikeampaa, kuin tämä kirjoittaminen. Tällä tavalla
uusia sanoja pukkaa nopeammin ja usein vähän liikaakin.
Nuoruudessamme me pari veljestä ostimme
puolivalmiin kalamökin tuolta kotiseutuni Karkkilan puolelta. Veljeksistä
nuorin, myös hän oli laillani innokas mökkeilijä. Siihen aikaan oli vielä sellainen pitäjä kun
Uudenmaanläänin Pyhäjärvi. Karkkilan kauppala on lohkottu Ul. Pyhäjärvestä
1933. Olemme siis yhtä vanhoja, molemmat olemme laajentuneet, minä vyötärön
kohdalta ja kotikuntani on sulautunut Ul. Pyhäjärven kanssa. Seurakunta
taitaa kulkea vanhalla nimikkeellä, Ul. Pyhäjärvi. Sen voinee tarkistaa
vaikkapa netistä.
Muslammen rantaan, soistuvan heinäpellon
kohdalle, rakensimme me mökkimme. Rannan ruoppasin lapiopelillä
pohjamudasta melko puhtaaksi. Esille tuli melkoisen hieno hiekkaranta. Siinä lumpeenkukan
juurakot saivat kyytiä, kun meikäpoika antoi lapion heilua. Laiturin päähän oli
viitisen metriä. Ei tarvinnut mudassa vaeltaa, sen kun hyppäsi pää edellä
nauttimaan lämpimästä vedestä. Lampi on kapea, mutta 1,5 km pitkä.
Veljeni teki suusanallisen 50 v. vuokrasopimuksen maan-omistajan kanssa. Ennen vuokrasopimuksen
umpeutumista perillinen otti alueen mökin haltuunsa. Kävin kolme vuotta sitten
muistelemassa alueella. Jopa niin, että isäni veistämän saunarakennuksen
nurkilla olin. Joskus olin auttamassa veljeni poikia laiturin teossa. Sama
laituri oli vieläkin pystyssä ja ajoi asiansa.
Nostalgiaa, niitä hyviä muistoja,
tällaiset paikat nostattavat mieliin. Polkupyörillä kuljettiin, jopa pientä kilpailua
matkanteossa harrastettiin, saunominen, onkiminen, verkkopyynti, marjastus
nehän siinä oli mökkeilyn virkistys puoli.
Aika monena loppiaisena hiihtäen mentiin
mökille. Tuli silloin kaivettua uusia perunoita siitä entisestä heinäpellosta.
Lumi oli peittänyt ja säilönyt syöntikelpoisena nuo perunat, nehän oli oikeita
sen vuoden uutta perunaa – ihka kotimaisia.
Tässä muistuu mieleeni juttu eräästä
miehestä, jonka persoonan moni tuntee. Töllöttimen välityksellä minä olen
mieheen jollakin tapaa tutustunut. Kunnioitusta häntä kohtaan olen tuntenut.
Mikä ”leuka” se olikaan, kun tämän jutun on laittanut liikkeelle. “Kuinka Vesa Keskinen on päässyt
naimisiin? No, Tuurin kaupalla tietenkin”.
Mökkimuistoihin ehdottomasti kuuluu nuo
nuoruudessa merkittävät, sanotaanko tyttöasiat. Kieltämättä mökkeily oli mukava
asia kaikin puolin, milloinkas sen mukavampaa ajankohtaa on saada tyttö
kainaloonsa kun parikymppisinä. Maailman sanotaan olevan edessä päin. Samoin
tulevaisuus, haaveet ovat valloillaan. Surut kuuluu ehdottomasti myös kuvioon,
mutta ne ovat pääasiassa niitä sydänsuruja, joista ammennetaan elämänkokemusta.
No joo, se siitä.
Olin jo leskimies kun viimeksi olin valokuvaamassa
mökki miljöössä. Siellä sitä päätettiin tulevan ”morsiaimeni” kanssa alkaa
yhteinen taival. Kihlamarkkinoille Helsinkiin lähdettiin 27.7.1957.
Iltapäivällä tuli anoppila tutuksi. Sisarusparvi oli kokoontunut pöydän
viereen. Appivanhemmat mukaan lukien 12 henkeä yhteensä. Siitä alkoi Karjalan
kielen opiskelu.
Jos vain suinkin oli mahdollista, niin
mökillä kalastelu toi minulle idean valmistaa patakukko. Koskaan en ollut
kalakukkoa syönyt tai edes maistanut. Tuolle Savon puolellahan niitä lentoon
opetettiin. On siinä opettamista, kun kaksi miltei lentotaidotonta jalostetaan
yhteen. Ei se kukko sen parempi lentäjä ole kuin kana. Savolaisten tarvitsee
olla sitkeitä opettamaan, mahtaako siitä Lentävä Kalakukko-laulusta olla apua
niissä hommissa.
Mökissä oli pieni Högforsin tehtaan
valmistama ja sieltä ostettu pienoisliesi: Siro. Pesään mahtui vain 20 senttisiksi
pilkotut klapit. Puita pesään ja leivinuunia lämmittämään. Aikaa piti olla
runsaasti ja tietenkin kärsivällisyyttä. Ei ahvenen ruoto nopeasti pehmene. Uuniin
mahtui pissapottaa vähän pienempi ruukku- eli saviastia. Minulla ei ollut
minkäänlaista reseptiä kukon tekoon. Ahvenia ja särkiä oli saatavilla.
Pääasiassa saaliit saatiin ongella, mutta pyydyskalastamistakin harjoitettiin. Haukia
ja muita kaloja ei juurikaan saatu. Kalan tuoksussa pysyttiin, mutta mitään
Pietarin saaliita ei saatu.
Ruukkupotti voideltiin voilla, pohjalle
possun rasvaisemmat kylkisiivut. Olin tietäväni, että ainekset ladotaan
kerroksittain pottiin. Suola ja maustepippuri oli ainoat mausteet siihen
aikaan. Varmuuden välttämiseksi ripottelin aivan vähän myös vehnäjauhoja. Mistä
tämä tuli mieleeni, mutta näin tehtiin. Nestettä veden muodossa jonkin verran
ja tietenkin voita melko runsaasti makua parantamaan. Mittana toimi hyvin
tuollainen mutu-tuntuma. Potin suuaukko oli tuollaista supistuvaa mallia.
Ruistaikinakansi, veteen tehtynä, ilman mitään nostatetta, oli aivan hyvä
“umpio”ratkaisu, muutama voinokare tasoittamaan kuoren kypsymistä oli myös varmaankin paikallaan.
Nuorempi veljeni Kouvolasta soitteli tässä
viikolla. Puhe meni tietenkin keväisiin kalansaaliisiin. Hän kertoi ahvenia
tulleen mukavasti, pieniä sellaisia. Kalanperkuuta on riitänyt ja patakukolla
herkuteltu. Naapurin kanssa heillä on yhteistoimintaa. Sovittuun aikaan mennään
kokemaan pyydykset eli katiskat. Saalis jaetaan siten, että naapuri saa haue t(niitä
ei tosin ole montaa kpl) ja velimies pikkukalat, ahvenet ja särjet. Naapuri
fileeraa kalansa ja tuo perkuujätteet eli hauen päät ja ruodot sopankeittoa
varten veljelleni. Maukas keitto niistä aineksista lähteekin.
Vesi kielellä muistelen niitä menneitä aikoja,
jolloin patakukkoa kalamökillä väännettiin. Mielihyvällä ajattelen, että
Muslammen mökillä alkunsa saanut, kuulopuheiden mukaan kehittelemäni ja
kopioimani resepti ,on elänyt veljeni toimesta näihin päiviin asti. On siinä
oma työnsä, mutta sanotaan, että työ tekijäänsä kiittelee. Onko “perikunnasta”
reseptille jatkajaa, toivottavasti, ohje ei varmasti ole salaisuus. Varmaankin
eri versioita liikkuu. Maukasta murkinaa niillä kaikilla taatusti tulee, kun
malttaa hauduttaa…
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti