PALVELU(S)KOIRIA

”Susi on todennäköisesti se nisäkäs, joka aloitti ensimmäisenä yhteiselämän ihmisen kanssa. Nykyisin tunnemme tämän suden koirana. ~ Siitä, miten susi päätyi ihmisen seuraan, on keskusteltu paljon ja esitetty erilaisia teorioita. Pitkään on vallinnut käsitys, jonka mukaan ihminen on noukkinut susien pesistä pentuja, ja niistä on sitten kehittynyt koira. Uusin teoria sanoo, että susi itse asiassa kesytti itse itsensä. Jotkut yksilöt vain hakeutuivat ihmisasutuksen liepeille ruuan toivossa, ja siirtyivät siitä sitten, tai niiden jälkeläiset siirtyivät, erilaisten vaiheiden kautta pysyvästi ihmisen seuraan. ~ Jääkauden vuoksi tuon ajan jälkeen seurasi kylmiä kausia, jolloin jäätikön reunat siirtyilivät, ja ihmiset joutuivat liikkumaan saalistamiensa eläinten perässä. Tässä jatkuvassa muuttoliikkeessä eivät koirat, taikka koiranlaiset eläimet pysyneet perässä, vaan jäivät asteittain pois ihmisen seurasta. 19 000 vuotta sitten alkoi uusi yritys suden taipaleella koiraksi. Jotkut näistäkin yrityksistä epäonnistuivat ja katkesivat, jotkut jatkuivat - aina tähän päivään saakka…”

TARKENNETAANPA OTSIKKOA HIUKAN:

”PalveluSkoira, EI palvelukoira. Ne ovat myös eri juttu kuin opaskoirat tai poliisikoirat. Opaskoira on avustajakoira ja poliisikoira on virkakoira. Avustajakoira on fyysisesti toimintarajoitteisen henkilön apuväline…”

Kun – sen myönnän, ihme kyllä 😉 – en juurikaan hallitse koirien elämän asenteita, lievähköstä allergisesta altistumisesta johtuvana, eikä minulla ole ollut tilaisuutta tehdä lähempää tuttavuutta tuohonkaan otsikkoaiheeseen. Kuullut ja lukenut olen, kuinka viime vuosina on kehitetty useita käteviä, ihmistä helpottavia ja turvallisuutta lisääviä toimintoja koirien avustamana tapahtuvaksi. Koko laajaa palveluskoirakirjoa eivät edes teoreettiset tavoitteeni yritäkään tavoittaa, vain lähinnä omakohtaisuuksina olevat. Ja kun en ole itse ollut tekemisissä sellaistenkaan kanssa, katsoin aiheelliseksi kysellä viisaammiltani. Diabeetikkojen hypokoirien osalta liittomme tiedottaja otti asian omakseen. Juteltuaan näistä koira-asioista liitossa niitä hoitelevan järjestösuunnittelijan kanssa, sain asiasta tiivistelmän – mitäpä sitä hyvää ja valmista tekstiä muuntelemaan, joten ole hyvä:

”Hypokoira on nimitys, jota saa käyttää vain Hypokoira ry:n koulutuksen läpäissyt koira. Muutakin koulutusta verensokeria tunnistavalle koiralle on olemassa. Tällaista koiraa voi kutsua vaikkapa diabeteskoiraksi. Hypokoirilla tai diabeteskoirilla ei ole virallista avustajakoiran asemaa.

Liian alhaisen (ja liian korkean) verensokerin ilmoittava koira on joillekin diabeetikoille mainio apu diabeteksen hoidossa.

Koira ei tietenkään koskaan korvaa hyvää diabeteksen hoitoa eikä hoitovälineitä. Esimerkiksi nykyaikainen kudossokerin sensorointi auttaa monia merkittävästi diabeteksen päivittäisessä hoidossa. On tärkeää saada diabeteksen hoito kuntoon niin, että toimintakykyä uhkaavat hypoglykemiat vähenevät tai loppuvat.

Tekniikan kehityksestä huolimatta koulutettu koira voi olla mieluisa ja toimiva apu elämässä diabeteksen kanssa.

Diabeteskoira on yksi mahdollinen omahoidon tuki niille, joiden elämään koira muutenkin sopii. Koira voi tuoda mukanaan paljon muutakin mukavaa kuin tukea diabeteksen hoitoon: se vie ihmisen lenkille, kuuntelee murheet, ei tuomitse eikä moiti. Etenkin lapselle ja nuorelle voi olla tärkeää, että diabeteksesta seuraa kerrankin jotakin tosi ihanaa: (melkein) oma koira!     

                                                                                       Terveisin Johanna.”

Sota- ja opaskoiria olen nähnyt jopa luonnossa, monia muitakin – kuvissa, mutta nyt ”satuin” omakohtaisesti salolaiseen liikekeskukseen, jossa kuuloyhdistyksemme järjesti toukokuun alussa Kansainvälisen esteettömyyspäivän informaatiotilaisuuden ja siellä oli mukana myös Suomen kuulo- ja tukikoirat ry:n koulutuksessa oleva kuulokoira:

Vielä kesken olevasta koulutuksestaan huolimatta se esitteli oivallisia palvelustaitojaan kuulovammaisten avuksi: sen on osattava ilmaista kolme eri ääntä kolmessa eri ympäristössä. Ja saimme todistaa kaikkien noiden sille opetettujen osaamisien toteutumista tavaratalon hälinästä huolimatta! ”Omistajan” puhelimen soittoääni erottui muiden samanaikaisesti pirahtaneitten joukosta. (Tosin toivotaan, ettei kuulokoiran omistajan puhelimessa olisi se paljon käytetty NokiaTune tai muodissa oleva Säkkijärven polkka, jotka luonnollisesti sekoittaisivat.) Myöskään isompikaan ihmisjoukko ei pistänyt koiran päätä pyörälle ja se jäi sitä huomioimatta rauhallisesti odottelemaan makuualustalleen emäntäänsä ruoka-annoksen noutojonosta. Lienee arvannut, että sellainen toimiminen kyllä palkitaan. Ja palkitsemisen kauttahan tuo kouluttautuminen etenee kaikessa. Noihin tunnistettaviin ääniin kuuluvat myös ovi- ja herätyskello sekä palohälytin. Tietenkin joitakin erityiskohteitakin on mahdollisuus opettaa tunnistamaan – ja joitakin lienee jo perimässäkin, ruokakupin kalahdus nyt kuitenkin!

Kuulo- ja tukikoirat, joista suurin osa on diabeetikkojen tai jonkin muun pitkäaikaissairauden oireiden ilmaisun, mm. epileptikoiden, apuna, ovat saaneet myöskin tällaisen statuksen: ”Näkövammaisen henkilön opaskoiran, kuulovammaisen henkilön kuulokoiran, fyysisesti vammaisen henkilön avustajakoiran ja muun vammaista tai pitkäaikaissairasta henkilöä avustavan koiran kuten tuki- ja hypokoiran saa tuoda elintarvikehuoneiston asiakastiloihin…”

Edellä mainittu yhdistys auttaa kuulo- tai tukikoirasta hyötyviä ihmisiä kouluttamaan omasta koirastaan itselleen henkilökohtaisen hyötykoiran. Koirien roduille ei ole suuria rajoitteita, tärkeämpiä ovat asiakkaan motivaatio ja koiran luonne. Koiran tulisi olla rohkea ja itsevarma, liian suojelevat koirat eivät sovellu koulutukseen. Ja mikäli kiinnostut asiasta, niin – muodin mukaisesti – netistä löytyy paljon asiaa ja neuvoja. Suomen kuulo- ja tukikoirat ry:n sivut lienevät ensimmäinen oikea askel tällä tiellä etenemiseen.

Mitä oma- ja henkilökohtaisiin kokemuksiin, näkemyksiin ja ajatuksiin tulee, niin monen sorttisiin koiruuksiin olen elonpolulla törmännyt; palveluskoiriinkin, kaikista positiivisia muistikuvia koostaneena. Varsinkin kuulokoirasta, josta tuolla oli jo juttua. Pohdinkin tässä, että lähinnä seurallisena perheenjäsenenä tuttavillani oleva Italian vesikoira, Lagotto-rotuinen, on oikeastaan myös palveluskoira, vaikk’ei siitä ihan ensivilkaisulla uskoisikaan. Kelvollinen yksilö ja rotukin, mutta sen suuremmitta tavoitteitta kouluttamaton. Että minkälaisia palveluksia? Kouluttamattomana! – No, ainakin sellaiseksi minä laskisin sen, että vapaa-ajanongelmille vaihtoehdoksi se on tuonut vapaaehtoisen pakon ulkoiluun. Tyypillisesti aktiivisena rotuna se tarvitsee liikkumista ja kun kaupunkioloissa siihen ei ole muita vaihtoehtoja kuin remmin päässä eteneminen, paikoillaanolon paineita poistamaan, henkisten ja fyysisten taipumustenkin ruodussa pitämiseksi, niin eiköpähän samoja vaikutuksia hyväksikäyttäne myös isäntäväki. Palveluksina!