lauantai 17. maaliskuuta 2018

Mitä kaikkea elämään mahtuukaan


Sain jostakin joltain kauppamieheltä tällaisen kuvakoosteen oletuksena tai väittämänä, että
ja pitihän sitä käytä analysoimaan omalta kohdaltaan!


Että nukkuen? Kuulostaa melkoiselta urakalta, varsinkin kun aloin muistelemaan nuoruusvuosieni uniaikoja. Lähes joka aamu, kellon soidessa ja tuodessa työnantajan mieleen, päätin, että tänään ja heti kun pääsen töistä, niin menen nukkumaan. Takuulla. Kun tuntui, vain muutaman tuokion urvahdettuani, kuin jostain haudan pohjalta yrittäisi kömpiä ylös ja että taas joutuisi uhrautumaan työnantajan kapitalismin voittomarginaaleille. Eikä se työehto-sopimuksen mukainen kahdeksantuntinenkaan mennyt lainkaan kuin siivillä. Ja kun sitten viimein raahautui työmaaltaan kotimökille, niin… kyllä ja suoraan: ”simpsetit päälle ja sortuukit”, ihan niin kuin Matti Louhivuori niihin aikoihin lauleli – ja taas mentiin! Oliko sitten se paluu, jos sellainen joskus toteutui, myöhäinen vai aikainen, sille saattoi hakea tarkennuksen lehdenjakajan hyvistä huomenista.
-o-
Istunnoissahan se eduskuntakin työskentelee ja ellei iän myötä ruuansulatus läpikulkutoimintoineen ole kovinkaan häiriytynyttä ja olemme totuttaneet istuntomme säännöllisiksi, niin… Kun tässä äskettäin tiedustelin yhden ryhmämme jäseniltä seinäkalenterin tarpeellisuudesta digitaalisuuden aikoina, niin 90 % ilmoitti kotonaan olevan sellaisen. Yhdellä se oli sijoitettu wessan oveen, sisäpuolelle; oli kuulemma eniten aikaa tarkistaa ja sisäistää sen ja lähipäivien ajankäyttövaraukset. Kaksi merkittävää ja tärkeää toimintoa samanaikaisesti aamun avauksena!
-o-
Pääosin kaikille meistä kuuluu (ja aikaakin kuluu) aterioinnin anti. Joillekin jopa kulinaristisena nautintona. Nykyään niin muodikkaat valmistusvaihekokkailut ja ruokaohjeet unohtaen, totean vain, että kuten äitemuorin ennusteessa poikansa tulevaisuudesta, niin ”aivan kuten tulet elämään, kuoletkin syömäköyhänä”. Kyllä! Äiti tietää kaiken, vaikk’ei siitä ole TV-sarjaa tehtykään!
-o-
Työnteosta, näin jo rutinoituneena eläkeukkona, ei kannata paljoa käydä kertoilemaan. Kyllä ei ole realistisia muistikuvia. Enää. Kaikki se – oppipojasta kirjaltaja-ammattilaiseksi ja myöhemmin uudelleenkoulutettuna digiloikkimaan – sen ovat lähes urotöiksi saakka kullanneet muistamisemme koneiston käsittämättömyydet. Jos niitä vertaisi vaikka urheilutermein, niin ei minkään lajin maailmanennätyksetkään pystyisi pärjäämään sille kaikelle mitä muistelee tehneensä työelämässä! Kyllä Muistiyhdistykseen olisi pyrittävä jäseneksi. Ja realistisempaan rehellisyyteen.
-o-
Lukemiset ovat kohdaltani jääneet yhä vieläkin kypsymättömän ikäkaihin harmauteen (äänikirjat ovat upea keksintö). Yksityisellä puolella saisi sen kirkastettua kolmella tonnilla, mutta kun pitäisi päästä lakisääteiseen, taloudellisiin (ja tuotannollisiin) syihin vedoten!
-o-
Tuon seuraavan eli rakastelut puolestaan ohitan, vedoten edelleen tuonne realistisempaan rehellisyyteen…
-o-
Telkkarin tuijotus oli – silloin joskus wanhaan hyvään aikaan – Suomeen saavuttuaan sananmukaisesti tuijotusta. Kylän ökytalon kamarista ”toosa” oli pitänyt sijoittaa tuvan puolelle – kaikki kyläilijät kun eivät olisi muuten mahtuneet – ja siihen sitten keräännyttiin jo hyvissä ajoin. Alkuaikoina lehmätkin piti totuttaa aikaisemmin tapahtuvaan iltalypsyyn, vaikka ohjelma-aikaa olikin vasta hämärän rajamailla. Ja kun ajoissa tultiin ja oltiin, niin ruudullahan näkyi vain virityskuva. Kyllä ei silloin nirsoiltu – telkkari auki ja katse tiiviisti ruutuun. Ja sitten kun ohjelman mustavalkoisuus tarjosi liikkuvampaa katseltavaa, niin joku, useimmiten vanhaemäntä, toimi valtuutettuna kertojana ruudun tapahtumille. Siinä pysyi kyllä ”sokee Reettakin” mukana ohjelman joka mutkassa! Ja kotiin lähdettiin vasta sitten kun joutsenet olivat lentäneet kukin omalle sivustalleen…
-o-
Oleilu on ainakin tällaiselle ennen sotia syntyneelle ikäluokalle jollain lailla vierasta. Lähes ainoana ja selkeimmillään se ehkä ilmeni keväisin, pälvien sulettua aloittaneen korttiringin takapiruna seisoskelussa. Muutoin aina värkättiin jotain. Usein luvatontakin. Mutta en aio avautua siitä kaikesta, kun tuon ”mitoo”-kampanjan laaja-alaisuuksien vaikutusta kaikkiin mahdollisiin ei liene vielä läheskään täysin paljastettu. Ettei joudu samaan hirtettävien rintamaan joittenkin julkimoitten kanssa. Vaikka – myönnän – takuuvarmasti siihen joukkoon kuuluisinkin!
-o-
Siivouksen kiistän omakohtaisesti lähes 100 %! Silloin kun (ehkä) olisin sellaiseen suostunut, ei ollut imureita ja perheen naisväki ei päästänyt sotkemaan entisestään huusholliansa. Nykyisellään tässä eriössäni selviän melko vähäisin omakohtaisuuksin sillä sektorilla. Villakoirat ovat rauhallista rotua, eivät monastikaan edes ilmesty vuoteen alta ja pysyvät silloinkin häiritsemättä. Hiukan häiriötä tuottaa miniän tullessa miehineen ja kälynsä kera ”vanhusta virkistämään”. Siihen alkuseremoniana kuuluu helkkarinmoinen imurin äänisaaste. Kun olen huomannut vuosien mittaan hänen otteensa pitää poikani ns. aisoissa, en ole edes kokeillut vastustamistaitojani. Vaikka lähes kaikkea muuta nykyelossa vastustankin. Kuuluu kuulemma ikäkauteen ja antaa kuulemma tunnepuolelle vaikutteita, ettei ole ihan ulkona elämästä. Vielä!
-o-
”Panaanit”, foneettisesti 8/8-kansakoulukielitaidolla äännet-tynä, kuuluvat suosikkeihini ja pahoittelen siltä osin varhaista syntymävuottani, kun en pääse näkemään sen ”etelänhetelmän” kasvattamista kotimaankin kamaralla. Hyviä ovat silti. Ja (kirjoitushetken aurinkoisen pakkassään) lämpöarvoja tarkastellessani epäilen, etteivät vielä lapsenlapsenikaan niitä pihamaaltaan poimi – paitsi ehkä ansareista! Tämä osuus saattaa olla luettavissa myös kuuluvaksi piilomainontaan, joka ympäröi meitä 24/7 – ja pysyy lähes piilossa, mutta vaikuttaa.
-o-
Tuo viimeisin, pumpun toiminta, se pistää miettimään, että melkoinen ja nykyaikaisen kokoluokan tankkeri tarvittaisiin, jos… Kukapa tuollaista määrää pystyisi edes käsittämään omassa kropassaan virranneena. Mutta jos suinkin kuulut kelvollisten joukkoon, niin sen noin 500 ml voisit käydä luovuttamassa, jonkun sitä elintärkeästi tarvitsevan avuksi. (Määrä korvautuu suunnilleen vuorokaudessa ja luovutusväliksi riittää 3-4 kuukautta – ja tarvitsijoita on vuorokauden kaikkina tunteina.)

Joka tapauksessa sydämestään kannattaa pitää huolta ja siihen näissä meidän piireissämme parhaat neuvot saat Sydänyhdistyksen toiminnan kautta ja heidät löydät helpoiten SYTYn jäsenyhdistysten nettisivuja tutkiskelemalla.

Oletettavasti ravinnollakin on merkityksensä, joten nyt puraisee ”panaania” myös















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti