Uskoisin, että otsikko on selvää ja oikeaa
äidinkieltä, tuolta Karjalan suunnalta, omalta äidiltä opittua ilmaisua. Puhe-
tai arkikieleksi sitä voinee myös tituleerata. Miksiköhän isälle ei annettu
tätä kunniaa omia se itselleen? Isänkieli, se kuulostaa hassulta ja toisaalta,
kyllä äidit ennättävät ilmaista itseään moninkertaisesti nopeammin kuin
miehet. Isän opettamana kielen opetus kestäisi vuosikaudet, niin luulisin.
Sanovat, että olen kovastikin
harvasanainen tyyppi. Sanat kuulemma tulevat suustani hitaanlaisesti eli
harvakseen. Tulee mieleeni, että onko äitini ollut niin kiireinen kotia
hoitaessaan, ettei ole ehtinyt paneutua tuohon puhekielen opettamiseen? Siitä
varmasti syy-yhteys löytyykin! Kyllä nyt tuli pohdittavaa omiksi tarpeiksi. ”Eiköhän
se siitä…”, sanoi eräs suuri mies - suurmies jo eläessään.
Äitini, syntynyt 1895, kertoi
koulunkäynnistään siihen aikaan. Ikioma koulu valmistui 1904. Sitä ennen lapset
kävivät eli opiskelivat kiertokoulussa lukemaan ja laskemaan sekä ymmärtämään uskontoa.
Uudessa kansakoulussa oppiaineet
lisääntyivät, myös käsitöitä opetettiin. Kylien välillä liikunnalla eli
urheilulla oli oma merkityksensä. Äidin voittamat palkintomitalit kertovat,
että Aino oli aktiivi silläkin alalla. Opettaja kannusti oppilaitaan: “Mene
sinä Aino edustamaan sadan metrin kilpailussa meitä”. Aino meni ja
voitti. Lipaston laatikossa oli iso “pläjä” 1-palkintoja. Olen ihmetellyt
minkälainen pukeutumistyyli silloin vallitsi. Oliko pitkät- vai lyhyet hameet
kyseessä?
Tämä tuli mieleeni miettiessäni Suomi
100-vuotta tapahtumia. Silloin joskus elettiin paljon alkeellisemmin, mutta
Suomessa kuitenkin. Senaatissa päätettiin maamme asioissa, mutta Venäjälle
vastasimme teoistamme.
Kaikki män, ei oo sahhaa, myllyy,
kartanoo, kaikki män, käet taskulois sottaa pakkoon lähettiin. Valtaväestö
täällä puhuivat vähän irvaillen ja huumorimielessä karjalanmurteesta. Taisi
kuitenkin tuo kielimuuri olla molemmin puolista. Täällä venkoillaan, että Karjalaan
ei jäänyt yhtään käkeä, kun siirtolaiset, evakot, toivat taskuissaan kaikki käkilinnut
tullessaan. Sitä ihmeteltiin, kun lapset leikkivät kartanolla; rikkaita
ovat kun kaikki omistavat kartanon. Pihamaasta kuitenkin oli kyse. Sinne
jäi koti, pihamaineen, pokasahoineen ja kahvimyllyineen. Kaikki jäi sodan
jalkoihin. Itkua ja hammasten kiristystä riitti. Myllerrys kosketti koko
Suomea.
Vaimoni ja hänen lähiomaisten kertoma
tarina antaa hyvän kuvan sen ajan tapahtumista.
Heinjoen Kopralan kylään oli komennettu
suomalaisia sotilaita marraskuussa 1939. Sitä en tiedä oliko näitä sotilaita
muissa Heinjoen kylissä, ehkä, ehkä ei. Joka tapauksessa Kopralan kylässä
sotilaita oli 22 miehen joukko. Nämä saivat majoituspaikan vaimoni kotitilalta.
Sotilaiden huollosta ei ollut puhetta, mutta katto pään päälle oli varmistettu.
Linnoitustyö kuitenkin oli kyseessä.
Mitäpä muuta kuin panssariesteet laitettiin työn alle. Komennuskunnan yksi mies
komennettiin lähetiksi eli sanantuojaksi Kivennavalle. Sitä en tiedä kuinka
pitkä matka Kopralan ja Kivennavan väli on, mutta ehkä siinä 50 km. Luja usko
rauhan puolesta kuitenkin oli valloillaan, mutta jos kuitenkin…
Marraskuun viimeisenä päivänä se kauheus
sitten alkoi, maamme valloitus ja oikein syytösten siivittämänä. Ensimmäinen
uhrikin sai tykin ammuksesta osuman. Sitä en tiedä monesko tykinlaukaus oli
kyseessä, mutta tarkoitusperä saavutettiin, nyt voitiin tehdä kostoisku. ”Tšuhnat” saavat maksaa teon raskaamman jälkeen. Samat tykit suunnattiin uudelleen,
nyt yli valtakunnan rajan. Ryssät ja tšuhnat solmivat
vihollissuhteen keskenään. Neuvostoliitto tarvitsi laajemman turva-alueen
Leningradin puolustamiseksi. Maailman poliittinen tilanne Venäjän mukaan vaati
tällaista pakko-ottoa. Uutiset siihen aikaan kertoivat, että Moskovan ja Suomen
neuvottelut epäonnistuivat alueluovutuksen suhteen.
Neuvostoliitto laittoi maailmalle
tiedotteen, jossa kerrottiin suomalaisen tykistön avanneen tulen kohti
Neuvostoliittoa. Mainilan laukaukset näkivät päivänvalon, Suomi on aloittanut
sodan. Nämä laukaukset ammuttiin, mutta tuota tykistöä johti
Puna-armeija, jonka tykit olivat omalla eli Venäjän maaperällä.
Kolmen päivän kuluttua eli 3.12.1939
lähetti toi Kivennavalta käskyn Kopralaan: “Teillä on tunti aikaa lähteä
Räisälän asemalle. Mukaanne saatte ottaa vain tavarat, jotka itse voitte
kantaa”. Varmaa on, että shokki tällainen käsky on ottaa vastaan.
En osaa kertoa minkälaisia tunteita
tällainen uutinen aiheutti. Jättää maailman paras paikka, oma koti, sodan
jalkoihin. Kaikki se työ ja raataminen on mennyt hukkaan, ketuille, niinkuin on
tapana sanoa hukkaan menneestä työstä. Hukka meidät perii?
Tässä muinoin kirjoitin ihan samasta
tapauksesta - Karjalan heimon lähdöstä sotaa pakoon. Tapaus on historiaan
jäänyttä, monen ihmisen tragediaa - sieltä kamalimmasta päästä.
Puhutaan hyvin usein miten maailma
on kehittynyt parempaan suuntaan. Ihmiselo on kaikin tavoin helpompaa.
Raskaista työpanoksista selvitään koneiden avulla. Ruumiillinen raataminen on
vähäisempää. Niin sanotut “ryskätyöt” ovat taakse jäänyttä elämää. Tämä pitää
paikkansa, mutta ei varmaankaan koko maapallon suhteen. Nälkää ja puutetta
maailmassa riittää. Yhä edelleen soditaan, perheet jäävät kodittomaksi ja joutuvat
eri syistä pakenemaan henkensä kaupalla kotoaan. Jopa vieraille maille.
Niin joutui Karjalan heimokin lähtemään
kotoaan, ei vieraaseen maahan, mutta kuitenkin: “käet taskussa ja
nyytit olkapäillä”.
“Kaik män, eikä riittäntkää”.
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti