”Potilaana” lähihoitajaopiskelijoiden tutkittavana!

Tammikuun lopulla minulla oli tilaisuus olla koehenkilönä lähihoitajakoulutuksessa, olin potilaana käytännön tilanteessa.

Vähän minua etukäteen huvitti minkälaiseen rääkkiin poloiset joutuvat nostellessaan minua tehtävien eri vaiheissa. Mainitsin asiasta heille, mutta sain iloisen naurun palkakseni. Kyseessä kuitenkaan ei ollut sairaalassa tapahtuva harjoittelu.

Tilanne oli aidomman tuntuinen kun potilas oli ulkopuolinen. Normaali tilanteissa oppilaat itse näyttelevät vuorollaan potilas ja hoitaja suhdetta. Minun ei tarvitse näytellä, olen aivan aitoa heidän tarvitsemaa materiaalia. Päivittäin joudun näyttelemään reipasta ja tervettä ukkoa. Joka aamu tunnen itseni eläväksi. Ei ole yhtään raajan osaa jota ei jollakin tapaa kolottaisi.

Kerran luulin itseni kuolleeksi. Tämä tapahtui kymmenkunta vuotta sitten. Olin tuetulla lomalla eräässä kylpylässä. Siellä menin isoon paljuun yrttihoitoa saamaan. Se oli kokemus, jossa kivistykset kaikkosivat. Hoitaja ihmetteli kun kysyin, että olenko kuollut kun mitään kohtaa ei kolota, niin oli autuas olotila. Valitettavasti sitä kesti noin kymmenen metriä kun lähdin hoidosta. Toden sanoakseni, olotila oli hyvä pidempää, mutta joku nivel oli sen verran arka, että kipu tuntui.

Tämä minun ”hoitopaikkani” oppilaat valmistuvat Salon seudun ammattiopistosta ensi keväänä. Nyt he ovat syventävän lääkehoidon kurssilla.

He opiskelevat ja valmistuvat sairaanhoidon – huolenpidon ja vanhustentyön ammattilaisiksi. (Sosiaali- ja terveysalan perustutkinto, lähihoitajan osaamisalaopinnot)

Luokkahuoneessa oli hyvin iloinen ja lämpöä henkivä vastaanotto. Nuoret aikuiset, tytöt ja pojat, ottivat minut iloisesti vastaan. Luokkasalin perällä oli sermein varustettu ”tutkimushuone”. Potilaalle oli varattu pehmustettu nojatuoli. Yhdellä seinustalla oli potilasvuode, jonka reunalle hoitajat istuivat. Osa oppilaista katseli ja kuunteli opettajan selostusta, mitä seuraavaksi tehdään.

Harjoitustilanne kuvataan ja lähetetään toiseen luokkahuoneeseen samanaikaisesti toistenkin katseltavaksi. Tällä tavoin kaikki oppilaat olivat osallisena tulevaan tilanteeseen.

Neljä – viisi oppilasta teki näytetyön ja loput seurasivat tilannetta monitorista.

Seuraajat arvioivat mitenkä työskentely oli sujunut, jaellen plussat ja miinukset.

Opettaja puolestaan antoi lausunnon koko tapahtumasta, oliko työ tehty kunnolla ja oliko arviointi tehdyn työn mukainen.

”Lääkkeet ja hoitajat”

Ensimmäinen vaihe tietenkin oli mitenkä potilas voi ja mitä vaivoja on. Tällä tavalla kartoitettiin ja saatiin selville potilaan vaivat ja hoidon tarpeet. Niitä vaivoja mielestäni oli vaikka muille jakaa. Luulen, että hoitsutkin olivat samaa mieltä. Onpas vaari onnistunut tuota omavaraisuutta hankkimaan, ei tarvitse naapurilta lainata! No tämä on minun ihka oma kommenttini asiasta.

Vaivat kun oli selvitetty, niin sitten olikin aika ottaa selville, mitenkä niitä lääkitään. Mitä lääkkeitä minulle on määrätty.

Kerroin ettei lääkkeiden nimet ole varsinaisesti muistissa tuolla pääkopassa eli kovalevyllä, niinkuin hienosti ilmaistaan. Kovalevylle ne tiedot tietokoneille tallentuu. Minusta kuitenkin tuntuu, ettei nuo elollisten aivot niin kovia levyjä ole. Minusta voisi puhua paremminkin jostakin puuromaisesta massasta. Minkälaisen vertauskuvan olisi Linnan Hietanen asiasta antanut?

Lääkepakkauksen nähtyäni tuon lääkkeen tarkoitus paremminkin selviää. On minulla ”takataskussa” tietenkin erillinen luettelo lääkkeistä. Kerroin kuitenkin hallitsevan annostelun ja sen milloin lääkkeet pitää ottaa.

Joskus dosetista huomaa, ettei kovalevyni ole toiminut. Sellaisessa tapauksessa annos siirtyy seuraavan viikon nautintoihin.

Kovasti oppilasryhmä painotti lääkkeiden oton tarpeellisuuden. Jostakin olen lukenut, että vain otettu lääke auttaa – uskon sen täysin.

Eräs ryhmä tutki minun sen hetken verenpainearvot. Mittaus suoritettiin niin sanotulla elohopeamittarilla – sellaisella entisajan luotettavalla mittarilla. Kyllä nuo nykyajan digitaaliset mittaritkin luotettavia ovat. Oppilailla oli tarkoituskin suorittaa mittaus molemmilla mittareilla. Sanoin kuitenkin ettei se taida onnistua. Päättelin sen siitä, että tämän uudemman mittarin mansetti on lyhyt minun käsivarrelleni. Kas kun olen tällainen puuro-podari ja siksi hauikseni on liian paksu tuolle mansetille.

Pelkäsin, että nyt verenpaineeni on huippu korkea. Sen päättelin kun katsoin ottajan silmiin. Kas kummaa kun arvot olivat ihan kohtalaisen hyvät. Yläpaine saisi olla hieman alhaisempi. Hyvä kuitenkin tällaiset lukemat, oppilaatkin olivat samaa mieltä.

Miltei jokainen ryhmä kertoi, että heitä vähän on jännittänyt nämä tilanteet. Minä en sitä huomannut, kerroin vain mitenkä hyvin päivä on onnistunut molemmin puolin. Onhan se kuitenkin samalla opetustilanne, varmasti on pieni jännitys siitä, että muistaa toimia suunnitelman mukaan, käsikirjoitukset oli annettu ainakin suullisesti.

Minulta kysyttiin, että tiedänkö e-reseptistä? Olin vähän ihmeissäni siitä kun mentiin tuonne naisten sektorille, e-pillereillä on jo pitkään säännöstelty tuo syntyvyys.

Ehkä vetoni oli vähän niin ja näin, mutta pientä hilpeyttä se kuitenkin aiheutti.

Hyvin olivat oppilaat läksynsä lukeneet ja minulla oli helppo ”arvostella” mielessäni suoritus. Henkilökohtaisen tietoni olin saanut parin asiantuntijan luennoilta tällaisesta sähköisestä uudistuksesta.

Flikat samalla kyselivät, että onko KANTA.FI (http://www.kanta.fi/) tuttu. Juttelimme yhdessä tästäkin uudistuksesta. Tosin sanoin etten ole vielä käytännössä asiaan tutustunut, mutta tiedän mitä se sisältää. Hoitotestamentti on kirjallisesti tehty. Lyhyen kaavan mukaan kuitenkin, en asettanut toivomuksia esim. päivittäisestä konjakkiannoksesta, jonka haluaisin saada – hoitajien pullosta tietenkin!

Olin kertonut tuosta lääkkeiden oton unohtamisesta. Sitäkin tapahtuu joskus. Ohjelmaan kuului neuvontaa mitenkä voisin välttää unohtelun. Siihen on apu saatavissa telefonin kautta. Nykyisiin vempaimiin saa ladattua hälytyksen, joka muistuttaa; ota lääkkeet, ota lääkkeet. Kuulovammaisena lääkkeet saattaisivat unohtua dosetin lokeroon.

Addoz Lääkekello, olisi ratkaisu unohtamiseen. Kyselin sen hintaa, joka on lopullinen sen hankkimatta jättämiseen. Ei se sinänsä niin mahdottoman kalliskaan ole, mutta jätän kuitenkin väliin (parinsadan luokkaa).

Lääkkeiden haittavaikutukset? Tämän aiheen oli saanut tehtäväkseen pari komistusta, joten sain nauttia naiskauneudesta opiskelun lomassa.

Kerroin, ettei minulla ole ollut mielestäni mitään huomattavaa oireilua. Crampiton suonenvetolääke on aikoinaan ollut valmiste, jonka vaikutus oli nopea. Valitettavasti se on EU:n kiellettyjen listalla, huumehörhöjä kai saa siitä syyttää.

Tarkkaan oli myös sanomisiani kuunneltu, ihan hyvä niin. Jäin tavallaan kiinni konjakkitoivomuksesta hoitotestamentissa. Nuorempana olin hyvinkin niin sanottu raivoraitis. Myöskin toimin kuskina työporukan juhliin menossa.

Siitä olen mielissäni, että tällainenkin asia kuuluu oppilaiden opetukseen.

Nykyisin otan naukun silloin tällöin, mutta voimakas humalatila on vieras juttu.

Nukahtamislääkkeen vieroitusoireen olen kokenut, niitä unikuvia en enää halua kokea. Muutenkin nukahtamislääkkeiden käytön säännöstely olisi hyvä saada aisoihin. Ne ovat lääkkeitä, joita ei pitäisi ottaa kuin tilapäiskäytön mukaisesti. Niiden teho olisi myös parempi ja päivän väsymystila kaikkoisi.

Yhteenveto!!!

Kokemus omalta kohdaltani oli erittäin miellyttävä. Kiitos oppilaat kiitos lehtori Maria, sain elämäniloa teiltä. Vanhana on sitten mukava muistella tätäkin tapahtumaa.

Tällainen ryhmätyöskentely on varsin tuttu opiskelumuoto. Kun olin ”koulunpenkillä”, kurssi- ja etäopiskelun merkeissä, saimme teoreettisilla jaksoilla kokea sen vertaansa vailla olevan tehon, innostuskin oli suuri. Ryhmätyön purkaminen oli se opettavaisin muoto. Tietenkin aineiston koonti ryhmässä oli tärkein juttu.

Ryhmätyössä jokainen saa antaa panoksensa sekä oppii esityksistä.

Huomasin, että joukkonne oli kiinnostunut opiskeluun. Tunsin, että kiinnititte erityistä huomiota vuorovaikutuksen luomiseen – potilas ja hoitosuhde on tärkeä asia. Eri tilanteiden välinen yhteinen ruotiminen on tärkeää. Keskustellaan asiasta, se opettaa. Siinä huomaa myös asiat, joita voi täydentää.

Kiitoksia tammikuisesta kokemuksesta.

Niilo