Aikamoisen kyydin sain 12.3.
eli muuan äskettäin menneen lauantain iltapäivällä. Olin jo aamulla tuntenut
jonkinlaista laiskuutta, väsymystä päivän toimintojen aloittamiseen.
Noustessani vuoteesta valmistin puuroaamiaisen kahvilla höystettynä. Tietenkin
menin TV:n eteen katsomaan uutisista maailman tapahtumia, muutakin ”hömppää”,
sitä riittää kyllästymiseen asti. Sanotaan, että kertaus on opintojen äiti,
niitä kertauksia töllöstä riittää, mutta äidit varmaankin niihin kyllästyvät.
Aika riensi jo iltapäivän
puolelle ja vatsassakin alkoi tuntua energian kaipuuta. Sain itsestäni sen
verran irti, jotta voin tyydyttää möyrivät suoleni hiljaiseksi. Edellisen
päivän kauppareisullani olin hankkinut viikon tarpeet. Halusin nopeasti saada
murua rinnan alle, jotenka päädyin paistettuihin silakoihin, joitten keralle
lisäsin edellisen päivän keitetyt perunat ja parsakaalin, voi pojat.
Siinä syödessäni huomasin
vasemmassa silmässäni jotakin outoa. Se hämärtyi pikkuhiljaa ja sitä kesti niin
kauan kunnes silmässä oli harmaa ”pallo”, sillä ei nähnyt mitään. Ensimmäinen
reaktioni oli, nyt pitää soitta 112, kysyä sieltä opastusta.
Sitä ennen kuitenkin otin
jääkaapistani herkästi pilaantuvat ostokseni ja vein nämä pakastimeen. Vasemman silmän näkö oli poissa vain noin 15
– 20 sekuntia, mutta samalla jo mietin, mitenkä tulee toimia, soitanko vai
katsonko vielä tulevaa. Varmistin kuitenkin sisäänpääsyn painamalla oven
lukitusnäppäimen ylös, että olin avoimen oven takana.
Kertasin siinä neuvoja,
jotka olin saanut AVH- kerhon kautta. Tiesin, että kyseessä on
verenkiertohäiriö, joka pahimmillaan voi johtaa halvaukseen.
Tällainen näön menetys on
verenkiertohäiriön yksi oire. Hyytynyt veri on esteenä näkökyvylle ja se voi lähteä
liikkeelle tukkien aivojen tai sydämen verenkierron, molemmat tukokset voivat
olla kohtalokkaita. Aivo- tai sydäninfarktina niistä puhutaan pahimmillaan.
Varmaankin aikaa siinä
miettiessä oli kulunut viisitoista minuuttia kun otin yhteyden 112. Muistelin oppimaani:
ensiksi nimi, sitten osoite ja mistä paikkakunnasta oli kyse. Samanlaisia paikkakuntia ja osoitteitakin
saattaa olla tällä Suomen niemellä. Ei
riitä, että sanoo katuosoitteen numeron tarkkuudella, pitää kertoa millä
paikkakunnalla ko. osoite on.
Minulle luvattiinkin
ambulanssi saapuvaksi, sen henkilökunta
tutkisi jatkotoimenpidetarpeet.
Ambulanssia odotellessani
soitin hyvälle naapurille piipaa-auton tulosta. Hän tulikin luokseni ja hetken
kuluttua ovesta tuli tuttuja ”karjuja”. He olivat paikallisen VPK:n miehistöä.
Olin vähän ihmeissäni, kun he aloittivat kyselyn henkilötunnuksistani ja mikä
on aiheuttanut heidän kutsumisensa paikan päälle. Hetkistä myöhemmin saapui
varsinaisen ambulanssin henkilökunta. Totesinkin siinä, ettei minulla ole ollut
näin paljoa vieraita edes silloin kun täytin vuosia.
Myöhemmin selvisi, että
palokuntalaiset joutuvat käymään ensihoitokurssin, jotta löytyy valmiuksia
pelastustyössä. Ihan hyvin oli oppi mielestäni tässä tapauksessa mennyt
perille. Sain samalla itse
kertausharjoituksen nimeni ja tunnuslukujeni muistamisessa. Tarkkaa lukua en
osaa kertoa, mutta varmaankin viidelle eri parille annoin samat tiedot.
Ratkaisun, onko
jatkotoimenpiteet tarpeen, antoi ambulanssin ensihoitaja. Hän neuvotteli neurologin
kanssa. Sydänfilmi osoitti, että olin saanut flimmeri-oireet, eli ko. sydämen
rytmihäiriö.
(Flimmeri tarkoittaa, että sydämen eteinen ei
supistu kammion kanssa samassa tahdissa, vaan paljon tiheämmin. Sähköimpulssit
kulkeutuvat eteisestä sattumanvaraisesti kammioiden puolelle, ja tämän
seurauksena syke on epäsäännöllinen. Jos sydämen eteiskammiossa on verihyytymä,
voi se aiheuttaa sydäninfarktin tai tämä hapettunut hyytymä voi kulkeutua
aivosoluihin tuhoten sen solukkoa, seurauksena on ihmisen toimintojen
rajoittuminen. Puhe voi mennä kokonaan, raajat toimintakyvyttömäksi. Ensiavun
saaminen on tärkeää nopeasti. Liuotushoidolla saatetaan pelastaa potilaan
toimintakunto.)
Sydänfilmini näytti siis lievää
flimmeriä parissa sydänfilmissä. Niinpä ensihoitaja sekä TYKSin neurologi
katsoivat parhaaksi siirtää minut Turun yliopiston sairaalaan. Ensihoitaja
arvioi matkan kestävän 25 minuuttia ja pillit soiden lähdettiin matkaan. Olin
ihmeissäni miksi niin kova hoppu? Ilmeisesti tällaiset tilanteet ovat vakavia,
siksi hoppu. Hoitaja oli yhteydessä neurologin kanssa matkan aikana. En tiedä,
kuka Turun päässä oli tilannetta seuraamassa, mutta hoitaja kuitenkin kertoi, että
matka kesti kokonaisuudessaan 20 minuuttia, uusi ajoaika oli tullut, se oli
peräti ennätys – Märynummelta TYKS:iin, 50 km.
TYK:sin ensiavussa minulle
tehtiin pään kuvaus. Kuvaus osoitti, että pää on tyhjä, edes merkkejä tukoksen
esiintymisestä ei ollut. Pääni tilan tiesin entuudestaan, tyhjältä se on aina
tuntunut, mutta olen tyytyväinen, ettei se ole täyttynyt verihyytymälläkään. Keuhkokuvaus
osoittautui hyväksi. Nämä verisuonistossa liikkuvat hyytymät voivat tehdä myös
tukoksen keuhkoihinkin.
Ensiavusta minut
siirrettiin jatkotutkimuksiin osastolle. Odoteltiin tämän flimmerin eli
rytmihäiriön osalta tuloksia. Tällaisen esiintyminen lievänäkin pitäisi saada pois.
Minun tapauksessani hoitomenetelmänä siihen käytetään veren ohentamista.
Lääkkeeksi jatkoonkin sain
Eliquis apiksabaani -merkkisen tuotteen, joka on tarkoitettu ei-läppäperäistä
eteisvärinää sairastaville potilaille. Lääke korvaa Marevanin, jonka nimen olen
monesti kuullut, sen hyvät vaikutukset sekä lääkkeen täsmennykset oikean määrän
löytämisen vaikeuksista. Katsotaan kuinka äijän käy, riittääkö rahat sen
lääkkeen lunastamiseen. Tosin minulle on kerrottu, että se kuuluu korvattaviin
lääkkeisiin.
Huhupuheina olen kuullut,
näin tulevien vaalien alla, että paljon on potilaita, jotka jättävät pakon
sanelemana lääkkeet hankkimatta. Muuten rahat eivät riitä elämiseen. Muutenkin
varattomampi väestö joutuu turvautumaan halvempiin tuotteisiin.
Yhteenveto
On sanottava, jopa
kehumisen tasolla, että tuskin hankittua kokemusta vailla olisin pystynyt
päättelemään, miten pitää toimia, kun kertomani kaltaiset oireet kohtaavat,
näkö lähtee silmästä hetkeksi. Vaihtoehtona olisi voinut odottaa tulevaa ja kun
olotila ei siitä huonontunut, olisin voinut jättää soittamatta 112. Muita
oireita minulla ei ollut. Lukuunottamatta väsymystä ja haluttomuutta. Sellaista
sattuu muutenkin.
AVH- kerhossa toimiminen
ja siellä saadut lukuisat ohjeet ratkaisivat toimintani oikeellisuuden. Ehkä
monelle on korkea kynnys ottaa yhteyttä 112 tällaisessa tapauksessa, minua
auttoi tieto asiasta. Olen aikaisemminkin joutunut turvautumaan
sairaalahoitoon. Niillä kerroilla minulla ei ole ollut vaikeuksia makaamisen
eli nukkumisen kanssa. Vaivat ovat lisääntyneet ja pahentuneet iän myötä.
Lähinnä nivelet, polvet, lonkat ja selkäparka on koetuksella.
Olen ollut painon nostaja
jo pidemmän aikaa. Nuoruusvuosina nousi painoni suorille jaloille kepeästi, 80
kg ei ollut paino eikä mikään. Ei myöskään 100 kg, olin hyvässä kunnossa,
hiihtelin ja suunnistin, muutenkin liikunta oli monipuolista. Nykyisin tuon
painoni nostaminen tuottaa suurta vaikeutta, ponnistus tuottaa kipua ja
hammasten purentaa sekä tuen ottamista milloin mistäkin. Kallistakin tämä painon
nostaminen on, ruoka kun on tosi kallista. Kanssaihmiset, koettakaa ennemmin
laskea painoa. Sen nostaminen ei ole viisasta. Oma kontrolli asian suhteen on
tärkeää, mutta kotoinen apu tai jopa vieras kontrolli, voisi ehkä tuoda
parempia tuloksia.
Sairaalassa en saanut
pedissäni hyvää lepoasentoa. Selkääni sattui, jäseniäni särki, kunnon unesta ei
ollut tietoa. Kotonani on niin sanottu motoroitu vuode, sen kumpaakin päätä kun
säätelen, löydän hyvän asennon nukkua. Unettomia öitä vietän, mutta kyseessä ei
ole selän kiputila.
Oi niitä aikoja kun uni
maittoi vaikkapa pirtin penkin päällä. Ei vaadittu muuta kuin nyrkki pään aluseksi
ja peitoksi sanomalehti, kelpasi siinä uneksia. Lampaita ei tarvinnut laskea.
Tosin yksi lammas oli nopeasti laskettu, siihen pystyin minäkin.
Olin liikkumiskiellossa
siellä osastolla, en saanut kävellä. Neuvottelun ja selittelyn jälkeen sain
luvan nousta laskemaan pohjaveteni niin sanottuun sorsaan. Tämä väline
muistuttaa nokkineen vesilintua, Kalevin kanssa siinä ei ole mitään tekemistä. Päivin
ja öin täyttelin tätä ”vesilintua”. Tiputuksesta johtuen hyvin siinä
onnistuinkin. Aurajoen vettä sai aika niukalti. Sen juomista ehkäisi hyvin
paljon sen aromikas maku. Voi turkulaisparkoja, mitä joudutte juomaan.
Ensimmäisen isohätätapauksen
hoidin omavaltaisesti. Tiputustelineeseen tukien kuljin sen neljä metriä
pytylle. Helpotus ja huokaus!
Minut vapautettiin
kävelykiellosta, sain ihan omaan käyttöön pyörätulin. Istumalla pyörätuoliin
saisin mennä vessaan, ihan ite. Kokemus tekee mestarin aika monessa asiassa.
Vuoteesta lähtö oli melko helppo. Siihen auttoi vuoteen korkeuden
säätömahdollisuus. Nousun jälkeen seurasi laskeutuminen pyörätuoliin, se oli
voimille käypä toimenpide. Vielä raskaampi ja vaikeampi toimenpide oli siirtyä
tuolista pytylle.
Varmasti ponnistelu on
moninkertaisesti pienempi, kun nousee suhteellisen helposti kohotetusta
vuoteesta, kävelee neljä metriä, kääntö selin pyttyä kohti, sen jälkeen
laskeutuminen pytylle nojia apuna käyttäen. Pois tulo on melko helppo, ei
tarvitse laskeutua edes pyörätuoliin. Mutta hoitajat antavat juuri ne ohjeet
kuin lääkärit ovat sen ”hyväksi” todenneet.
”Hyla” tuotteesta, joka ei
ollutkaan sitä, sain vatsa puruja sekä ripulin. Kiire tuli vessaan, soitin
ohjeen mukaan hälytys- eli kutsukelloa, ilmoittaen tarpeestani. Samalla menin
pytylle, ilman kulkuneuvossa istumista. Istunnon aikana hoitajakin oli saapunut
tupaan. Tietenkään en ollut tehnyt ohjeiden mukaisesti, mutta yksi paskapyykki
oli vähemmän.
Ymmärrän kyllä, että potilaan
terveys on ensisijainen juttu, mutta näiden muutamien kävelyaskelten otto ei
mennyt kallooni. Vaihtoehto siirtymisestä A:sta B:hen ponnistellen, on
huomattavasti vaikeampaa. Kokonaisuudessaan olen kohdaltani tavattoman
kiitollinen saamastani avusta. Tämä pieni ”kritiikki” ei missään nimessä ole
moite henkilökuntaa kohtaan. Meitä potilaita on niin moneen lajiin, myös
tällaisia nirppanokkia.
Olen monesti kuullut
rytmihäiriöstä. Minusta sitä esiintyy varsin usein tanssilavoilla, askeleet
eivät oikein soveltuneet soitetun kappaleen rytmiin, eli selvä rytmihäiriö.
Sydänperäinen tämäkin rytmihäiriö saattaa olla. Kyllä siinä tanssiessa kaksi
paria silmien leimuavia katseita saa leiskumaan. Ei mikään ihme jos siinä
sydänkin ponnahtaa ja rytmi menee sekaisin.
Apu tuli nopeasti ja vielä
nelinkertaisesti. Halikon VPK ilmeisesti oli kurssittamassa ensihoitajia.
Vaatimuksena on, että myös he pystyvät suoriutumaan ensivasteen vaatimien
toimien antamisesta ja ennen kaikkea osaavat käsitellä hädässä olevia.
Esimerkiksi liikenneturmissa on heillä monenlaisia tehtäviä.
Jospa tästä minun
tarinastani joku saisi idean tutustua kuinka toimit, kun/jos itse – tai
kanssaeläjäsi – saa oireita, jotka johtavat mahdolliseen aivoverenkiertohäiriöön
ja sitä tietä aivo- tai sydäninfarktiin.
Ole tarkkana jos huomaat,
että puhe puuroutuu, raajat eivät pelaa normaalisti, suupielet menee vinoon,
kädet eivät pysy ylhäällä nostettaessa, silmissä näkökyky häipyy, väsyttää
kaiken lisäksi.
Soita 112. Heti! Sieltä
saat ohjeet mitenkä toimit.
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti