…ne löytyvät useimmiten muistoistamme. Sallinet hiukan tunteilla
yhden kesäkaverini mieleenpalautuksella.
Elettiin viime vuosituhannella, seitkytlukua, kun
‘kesärenkipaikassani’ alkukesästä talon tamma pyöräytti varsan. Talon
wanhaisäntä, pappa, oli se varsinainen hevosmies, ja ylpeänä hän esitteli uuden
tulokkaan helsinkiläisrengille, joka perinteisesti juhannukselta saapui
talonväen haitoiksi. Isännyys oli jo aikoja siirtynyt kesärengin kanssa samaan
ikäluokkaan kuuluvalle seuraavalle sukupolvelle. Mainittakoon vielä, ettei
talonväellä ollut minkäänlaista sukulaisuusrasitetta suuntaani, mutta kuinka
sinne olin onnistunut pääsemään lähes perheenjäseneksi, ja talonväen kaveriksi,
se on aivan eri juttu. Siis asiaan…
Helo, se oli varsan nimi. Kesärengin nimen te
tiedättekin ja osannette arvata, ettei hänen elämänkaareltaan kovin kummoisia
hevosmiestaitoja ollut keräytynyt. Joka tapauksessa meille Helon kanssa
kehkeytyi melkolailla samanhenkisyyteen perustuva kaveruus. Liekö ollut osuutta
jokaiseen aamutapamisiin liittyvästä sokeripalasta taikka leivänkannasta,
jollaisilla ihminen kuvittelee pystyvänsä luontokappaleen lahjomaan. Joka
tapauksessa ensimmäiset todelliset samankaltaisuudet koettiin heinäpellolla.
Varsahan liikuskeli vapaana emänsä ympärillä, ja emä taas puolestaan
hyötykäytössä niitto- ja haravakoneen aisoissa. Taustoitettakoon sekin, että
helteisen kesän vaikutus ei ollut vähäisin kesärengin kuntoon kohdistuva rasite.
Melko usein piti ottaa ylimääräinen tauko ja heittäytyä heinäseipään juurelle,
sinne varjon puolelle. Helo huomasi saman mahdollisuuden ja vieretysten
loikoilimme päivittäin koko heinänteon ajan. Rengin virassa kanssakäyminen
jatkui myös hevoshommien puitteissa ne kolme-neljä viikkoa, jotka sain pysytellä
poissa Helsingin hulinoista.
Seuraavana kesänä, jolloin Helo oli jo salskea
sälkö, se siirrettiin tilaan kuuluvaan saareen laiduntamaan lihakarjan, kasvavien
mullikoitten, kanssa. Saaressa sijaitsi myös kalasauna, kesämökki,
jonka käyttöoikeus oli yksi kesärengin luontaiseduista ja vapaasti käytettävä
tukikohta. Itse siihen en heti kiinnittänytkään huomiota, mutta tarkkasilmäinen isäntä
ihmetteli, että kun renki menee saareen, niin Helo on aina mökin viereisellä
rannalla aidan takana vastaanottamassa. Isännän yksin siellä poiketessa karjansa
vointia tarkistamassa, ei läheskään aina hevosta näkynyt. Ja näin oli! Mikä se on se
eläimen ‘etiäinen’, jolla monet muutkin, usein koirat, ennakoivat jonkun
määrätyn ihmisen saapumista.
Kaveruuteemme liittyi tuo kuvastakin näkyvä
piirre, että kun läksin ‘virkamatkallani’ kiertelemään saarta – aidat ja mullien
lukumäärä piti tarkastaa – Helo kulki kanssani ja lähes kaiken aikaa sen turpa
oli olallani. Lienee päättänyt suojella kaveriaan. Hiukan joskus kyllä hirvitti,
että jos sen kengittämättömät kaviot luiskahtaisivat kallioisessa maastossa…
Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut ja jo seuraavana kesänä sälköä
koulutettiin valjaisiin ja talon töihin, eikä se enää ollut saaren rannalla
vastaanottajana. Mutta upeita muistoja noista kesistä kohosi mieleeni valokuvan
ilmestyessä katseluuni!
“…suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin,
ja se kaveri on
suomalainen”, niinhän Jorma Etto runoili…Samoissa merkeissä muisteli
IsoTimppa
Kyllä sitä nuori ammensi luonnon ja työn kautta mahtavan elämänkokemuksen, jota kelpaa wanhana muistella. Kyllä sillä kovalla leivänkannikkeella on rengit ja isännät hevosia lahjonnut. Taloissa leivottiin erikseen hepoille oma leipänsä. Sillä sitä saatiin ystävällinen hörähdys kiitokseksi.
VastaaPoistaMaistui tämä varraskuivattu leipä "hevosmiehillekin", olen vieläkin kuivatun leivän ystävä. Miksi syödään tuoretta leipää, joka saa aikaiseksi kuohuntaa vatsassa. Ilmavaivat on tuoreen leivän ansiota.
Niinpä. Varsinkin laitumelta hevosta hakiessa ne kuivahtaneet leivänkannikat kaveruutta luotaessa takasivat senkin, ettei tarvinnut suitset kourassa ravata humman perästä. Se tiesi saavansa makupalan ja kun kunnialla kuljetti selkähevosella kotiveräjälle, niin sai vielä toisenkin. Oppi kyllä sitä(kin) odottamaan, jopa niin, että uimarantareissuilla pärjättiin ilman suitsiakin mennen tullen. Ainoa, jossa siitä 'johtajuudestaan muistutti', oli se kun paljaista varpaista hiukan oli muka 'lokasevinaan'. Nämä hevosmiesmuistot olivat jo heti sodanjälkeisiltä vuosilta pikkuserkun oriin kanssa kaveraamisesta. Juuri tuosta Niilon mainitsemasta kokemuksien nuorena ammentamisvaiheesta...
Poista