keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Nuoruuden patakukko

Kevät kai on aikaa, jolloin kaikennäköiset jutut tulevat mieleen. Ajankulun vuoksi ja muutenkin kun tykkään jollakin tapaa laittaa ajatuksiani paperille, päätin tehdä näistäkin aatoksista kirjallisen esityksen.
Moni kanssakävijä varmaankin on hieman kyllästynyt harvasanaisuuteeni, joutuu odottelemaan mistä yritän jutella. Tyttärelläni varsinkin on tapana lausua sivuhuomautuksia tuosta “harvasanaisuudestani”.  “Ja jatkuu sitten; hän huomauttaa”. No jatkan minä, kun olen päässyt asian “piälle”.   

Yksi kavereistani, ammattimies alallaan, hän oli Karjalan poikii. Jos hän ei heti ymmärtänyt asiaa, niin hän sanoi. ”Ootahan ku piäsen asian piälle.” Siitäkin kaverit letkauttivat leikillisesti, sanoisiko hän friiuureisullakin samoin.  Sitä en ymmärtänyt, miten tämä friiaamiseen liittyy. 😊

Piti vain kertomaan tämän kirjallisen esitystavan antavan paremman taidon kohdaltani esittää asiani. Tuo puheen tuottaminen kun on paljon vaikeampaa, kuin tämä kirjoittaminen. Tällä tavalla uusia sanoja pukkaa nopeammin ja usein vähän liikaakin.

Nuoruudessamme me pari veljestä ostimme puolivalmiin kalamökin tuolta kotiseutuni Karkkilan puolelta. Veljeksistä nuorin, myös hän oli laillani innokas mökkeilijä.  Siihen aikaan oli vielä sellainen pitäjä kun Uudenmaanläänin Pyhäjärvi. Karkkilan kauppala on lohkottu Ul. Pyhäjärvestä 1933. Olemme siis yhtä vanhoja, molemmat olemme laajentuneet, minä vyötärön kohdalta ja kotikuntani on sulautunut Ul. Pyhäjärven kanssa.  Seurakunta taitaa kulkea vanhalla nimikkeellä, Ul. Pyhäjärvi. Sen voinee tarkistaa vaikkapa netistä.

Muslammen rantaan, soistuvan heinäpellon kohdalle, rakensimme me mökkimme.  Rannan ruoppasin lapiopelillä pohjamudasta melko puhtaaksi. Esille tuli melkoisen hieno hiekkaranta. Siinä lumpeenkukan juurakot saivat kyytiä, kun meikäpoika antoi lapion heilua. Laiturin päähän oli viitisen metriä. Ei tarvinnut mudassa vaeltaa, sen kun hyppäsi pää edellä nauttimaan lämpimästä vedestä. Lampi on kapea, mutta 1,5 km pitkä.

Veljeni teki suusanallisen 50 v. vuokrasopimuksen maan-omistajan kanssa. Ennen vuokrasopimuksen umpeutumista perillinen otti alueen mökin haltuunsa. Kävin kolme vuotta sitten muistelemassa alueella. Jopa niin, että isäni veistämän saunarakennuksen nurkilla olin. Joskus olin auttamassa veljeni poikia laiturin teossa. Sama laituri oli vieläkin pystyssä ja ajoi asiansa.

Nostalgiaa, niitä hyviä muistoja, tällaiset paikat nostattavat mieliin. Polkupyörillä kuljettiin, jopa pientä kilpailua matkanteossa harrastettiin, saunominen, onkiminen, verkkopyynti, marjastus nehän siinä oli mökkeilyn virkistys puoli.

Aika monena loppiaisena hiihtäen mentiin mökille. Tuli silloin kaivettua uusia perunoita siitä entisestä heinäpellosta. Lumi oli peittänyt ja säilönyt syöntikelpoisena nuo perunat, nehän oli oikeita  sen vuoden uutta perunaa – ihka kotimaisia.

Tässä muistuu mieleeni juttu eräästä miehestä, jonka persoonan moni tuntee. Töllöttimen välityksellä minä olen mieheen jollakin tapaa tutustunut. Kunnioitusta häntä kohtaan olen tuntenut.  Mikä ”leuka” se olikaan, kun tämän jutun on laittanut liikkeelle.   “Kuinka Vesa Keskinen on päässyt naimisiin?  No, Tuurin kaupalla tietenkin”.
 
Mökkimuistoihin ehdottomasti kuuluu nuo nuoruudessa merkittävät, sanotaanko tyttöasiat. Kieltämättä mökkeily oli mukava asia kaikin puolin, milloinkas sen mukavampaa ajankohtaa on saada tyttö kainaloonsa kun parikymppisinä. Maailman sanotaan olevan edessä päin. Samoin tulevaisuus, haaveet ovat valloillaan. Surut kuuluu ehdottomasti myös kuvioon, mutta ne ovat pääasiassa niitä sydänsuruja, joista ammennetaan elämänkokemusta. No joo, se siitä.

Olin jo leskimies kun viimeksi olin valokuvaamassa mökki miljöössä. Siellä sitä päätettiin tulevan ”morsiaimeni” kanssa alkaa yhteinen taival. Kihlamarkkinoille Helsinkiin lähdettiin 27.7.1957. Iltapäivällä tuli anoppila tutuksi. Sisarusparvi oli kokoontunut pöydän viereen. Appivanhemmat mukaan lukien 12 henkeä yhteensä. Siitä alkoi Karjalan kielen opiskelu.
Jos vain suinkin oli mahdollista, niin mökillä kalastelu toi minulle idean valmistaa patakukko. Koskaan en ollut kalakukkoa syönyt tai edes maistanut. Tuolle Savon puolellahan niitä lentoon opetettiin. On siinä opettamista, kun kaksi miltei lentotaidotonta jalostetaan yhteen. Ei se kukko sen parempi lentäjä ole kuin kana. Savolaisten tarvitsee olla sitkeitä opettamaan, mahtaako siitä Lentävä Kalakukko-laulusta olla apua niissä hommissa.

Mökissä oli pieni Högforsin tehtaan valmistama ja sieltä ostettu pienoisliesi: Siro. Pesään mahtui vain 20 senttisiksi pilkotut klapit. Puita pesään ja leivinuunia lämmittämään. Aikaa piti olla runsaasti ja tietenkin kärsivällisyyttä. Ei ahvenen ruoto nopeasti pehmene. Uuniin mahtui pissapottaa vähän pienempi ruukku- eli saviastia. Minulla ei ollut minkäänlaista reseptiä kukon tekoon. Ahvenia ja särkiä oli saatavilla. Pääasiassa saaliit saatiin ongella, mutta pyydyskalastamistakin harjoitettiin. Haukia ja muita kaloja ei juurikaan saatu. Kalan tuoksussa pysyttiin, mutta mitään Pietarin saaliita ei saatu.

Ruukkupotti voideltiin voilla, pohjalle possun rasvaisemmat kylkisiivut. Olin tietäväni, että ainekset ladotaan kerroksittain pottiin. Suola ja maustepippuri oli ainoat mausteet siihen aikaan. Varmuuden välttämiseksi ripottelin aivan vähän myös vehnäjauhoja. Mistä tämä tuli mieleeni, mutta näin tehtiin. Nestettä veden muodossa jonkin verran ja tietenkin voita melko runsaasti makua parantamaan. Mittana toimi hyvin tuollainen mutu-tuntuma.  Potin suuaukko oli tuollaista supistuvaa mallia. Ruistaikinakansi, veteen tehtynä, ilman mitään nostatetta, oli aivan hyvä “umpio”ratkaisu, muutama voinokare tasoittamaan kuoren kypsymistä  oli myös varmaankin paikallaan.

Nuorempi veljeni Kouvolasta soitteli tässä viikolla. Puhe meni tietenkin keväisiin kalansaaliisiin. Hän kertoi ahvenia tulleen mukavasti, pieniä sellaisia. Kalanperkuuta on riitänyt ja patakukolla herkuteltu. Naapurin kanssa heillä on yhteistoimintaa. Sovittuun aikaan mennään kokemaan pyydykset eli katiskat. Saalis jaetaan siten, että naapuri saa haue t(niitä ei tosin ole montaa kpl) ja velimies pikkukalat, ahvenet ja särjet. Naapuri fileeraa kalansa ja tuo perkuujätteet eli hauen päät ja ruodot sopankeittoa varten veljelleni. Maukas keitto niistä aineksista lähteekin.

Vesi kielellä muistelen niitä menneitä aikoja, jolloin patakukkoa kalamökillä väännettiin. Mielihyvällä ajattelen, että Muslammen mökillä alkunsa saanut,  kuulopuheiden mukaan kehittelemäni ja kopioimani resepti ,on elänyt veljeni toimesta näihin päiviin asti. On siinä oma työnsä, mutta sanotaan, että työ tekijäänsä kiittelee. Onko “perikunnasta” reseptille jatkajaa, toivottavasti, ohje ei varmasti ole salaisuus. Varmaankin eri versioita liikkuu. Maukasta murkinaa niillä kaikilla taatusti tulee, kun malttaa hauduttaa…
                               Niilo