keskiviikko 31. tammikuuta 2018

RUSETTILUISTELUJEN MUISTELUA

Sitähän se on elämä näillä kymmenillä. Muistelua. Eikä se mitenkään huono ajanviete olekaan. Tuo luistelu. Tosin nilkat eivät enää kestäisi – eikä varmaan äijäkään, pystyssä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten on viimeksi kokeiltu. Vartin verran. Ja se riitti. Mutta muistikuvia sen muistaminen koosti paljon kauempaa – reilun seitsemänkymmenen vuoden takaa…

Salon torimaisema sai viimein, ilmastonmuutosta uhmaten, tällekin talvelle ulkoluistinradan ympyräparkkiinsa. Oiva vastine luonnonjään puuttumista korvaavana, luistelutaitoja ylläpitävänä liikunnan lisääjänä. Keskeinen sijainti ja loistavat olosuhteet muutoinkin, niin ylläpidon kuin ohessa tarjottavien lisäarvojensa (mm. kioskitoimintansa) ansiosta. Kiinnostustakin löytyy, sen olen ohikulkiessani huomannut. (Aikoina ennen sen ’Suuren Sulatuksen’ saapumista!) Huomasin myös sellaisen luisteluun liittyvään perinteeseen liittyvän kaipailun, jonka puuttumista hiukan ihmettelen. Vai olisiko digiloikka loikannut senkin niskaan? Ja se on rusettiluistelu!

Minkälaisia perinteitä sillä on Salossa olemassa, en junantuomana tiedä. Ehkä joku kertoilisi vaikkapa kommenteissa niistä ja täyttäisi tiedostamisestani puuttuvaa osaa talvisista harrastuksista nykyisellä kotiseudullani. Kiitos! – Omakohtaisesti loin suhteeni niin luisteluun, kuin sen alalajiksi lukeutuvaan rusettiluisteluun eteläisessä Savossa, rauhallisem pikkukaupungin perinteisiin kuuluvana talvisuutena.

Luonnonjäälle, kaupungin keskustaan – saarella kun sijaittiin – oli aurattu jokatalvinen luistinrata. Ensimmäiset maankamaralle jäädytetyt radatkin tulivat silloin myös pikkuhiljaa käyttöön jääkiekon viedessä harrastajia jääpallolta, mutta niillä kentillä ei vapaata luistelua sallittu. Tuo jo ”ikiaikaisena” joka talveksi ilmaantuva luistinrata oli päivisin narupallon perässä mutkamailan kanssa jääpallossa kisaajia, mutta iltaisin se rauhoitettiin talvisista tunnelmista nauttiville. Olosuhteisiin nähden oivallinen tunnelma-valaistus ja ajankohdan hittimusiikki, jota pelkästään kerääntyi kuuntelemaan suuri joukko kaupunkilaisia kenttää reunustavalle kävelysillalle. Vanha riimu, Lännen keltaruusu, Zambesi, Anna, Egon, Istanbul, Pieni ankanpoikanen, Mummon kaappikello… Kyllähän Sinä muistat! Siis jos olit silloin jo olemassa. 
– Mutta se rusettiluistelu!

Kentän reunalle oli rakennettu tai tuotu sellainen huoltomökki, jossa sai vaihtaa kevyempiin asusteisiin ja luistavampiin ”jalkineisiin”. Siellä sisällä vallitseva kosteus ja viileys estivät liiaksi viivyttelemästä, vaikka pienehköllä pystykaminalla koetettiinkin molempia torjua. Toinen pää rakennuksesta tytöille, toinen pojille. Silloin ei sukupuolineutraaliutta hoksattu ottaa vielä puheeksi, eikä siis tarvittu kolmatta ovea. No, rusettiluisteluiltoina, joita ennakkoon mainostettiin ja odoteltiin, jaettiin noissa huoltopisteissä tytöille punaiset ja pojille siniset ”rusetit”, joihin oli kiinnitetty reilun kokoinen numeroitu lappu. Alkuaikojen järjestetyistä ”pariksi sattumisista” viisastuneina järjestäjät ottivat laatikosta jonkun rusetin eli vuoronumeroperäistä järjestystä ei noudatettu. Näin luotiin lisää hienoista jännitettä illan tunnelmaan. Piti näet luistella kenttää ympäriinsä ja etsiskellä samalla numerolla luistelevaa vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Ja kun silloinen yhteisten rientojen innostus oli nykyistä näkyvästi aktiivisempaa, niin tällainen kymmenkesäinen saattoi huomata ”oman numeronsa” ikivanhalla aikuisella. Sellaisiksi tuossa iässä näet laskettiin jo viimeistään kolmekymppiset, joskus heti täys’käisyytensä (21 v.) saavuttaneetkin. Tällaisessa tapauksessa numerolappunsa tiukasti ”lyyssin” helman alle piilottaneena lähdettiin hieromaan vaihtokauppoja kaveriporukan niitten vanhempien poikien kanssa. Silloin monissa yhteyksissä kaveruuskaan ei pysähtynyt täytettyjen vuosien eroon. Lienee jäänne Talvisodan hengestä. Siitä kun ei ollut vielä kauaakaan. Myös silloin, kun ”juuri SILLÄ Tipulan tytöllä”, jonka kanssa olisi ollut mukava luistella, ja jonka numeron oli käynyt ”vakoilemassa”, niin silloin kaupankäynti oli vieläkin aktiivisempaa. Kun piti löytää sen ”oikean” kohteen (eli tämän tytön) numeroa kantava poika. Jos ikäero oli huomattava, niin kaverilta sai lapun ihan mieluusti, mutta joskus se maksoi parikin Sitruunasoodapulloa.
Kun numeropari löysi toisensa, niin rohkeasti käsi kädessä kierrettiin kenttää vastapäivään ja laulettiin taustalla soivan kappaleen mukana. Niillä vuosikymmenillä oli yksi merkityksellinen tapa kerätä iskelmien sanoja ja opetella ne ulkoa. Suomenkielisten. Jonkun Luis Armstrongin Kiss of firen taikka Glen Millerin Moonlight Serenaden melodiat osattiin hyräillä, mutta tämä uusi, kolmas kieli-vaihtoehtomme tuli lauluissakin muodikkaaksi vasta myöhemmin. Ehkä siitä(kin) johtuen tuon Lontoon murteen puuttuminen jäi pysyväksi kohdallani. Jos niitäkin olisi laulettu ja kirjoiteltu pieniin, vahakantisiin vihkoihin, joita sitten lainattiin, että kaverikin sai sen uusimman iskelmän sanat käyttöönsä, niin tiedä vaikka – tai tuskin kuitenkaan…

Siinä rusettiluistelussahan ei sitten juurikaan jännitystä ollut enää tämän ”numeroidun” löydyttyä. Ehkä sovittiin yhdessä menemisestä Tipulan sukkatansseihin – koulun voimistelu-salin lattiaa säästettiin niin, ettei sinne ulkojalkineilla saanut mennä. Mutta ne parikeskeiset jännitteet, ne ilmaantuivat vasta muutaman vuoden kuluttua, eikä niistä tällaista julkitunnusta tehdäkään, vaikka muisteltavaa niissäkin kyllä olisi! Takuulla… Mutta mukavalla talvi-illan tunnelmalla, musiikilla ja isolla joukolla myötäeläjiä, saatiin jotenkin yhteenkuuluvuutta, jota siihen aikaan haettiin monenmoisin keinoin ja jota arvostettiin nykyistä enemmän. Ehkä siksikin me niin usein otamme puheeksi monien asioiden vertailuissa, että oli se ennen paremmin! Aika kultaa muistot, mutta silti. Oli!


Tätä kirjoittaessani vallinneesta pikkupakkasesta huolimatta nämä muistelemiseni todella lämmittivät. Jopa vielä pyrymyräkän (sen edellisen) jälkeisenä, yllättävän sulan maan palautumisesta johtuneen hämmennyksen jälkeenkin. Toipuminen lainehtineen luistinradan saattamiseksi käyttökuntoon on kuulemma jo organisoitu ja heti näiltä ekoilta yöpakkasilta rataa aletaan auraamaan ja hioman entistä ehommaksi.

Sitten, kun vielä huomasin jonkun salolaisen kyselevän Facebookissa ympyräparkin rusettiluistelun puuttumisesta, niin jospa Falkstedtin Pertti ottaisi tästä(kin) asiasta kopin ja virittelisi tunnelmia siihen samankaltaiseen suuntaan, mitä hän itse muistaa olleen joskus Urheilukentän jäällä. Ihan oikeesti Pertti! Sinä kun olet toteuttavana persoonana niin monessa mukana! Tehokkaasti… Uskon, että meitä menneitä muistelevia ilmestyisi runsaasti paikalle – ainakin 50-60-lukujen vintage-musiikkia kuuntelemaan!

Tämä olisi todellakin










oikein ison peukuttamisen arvoinen asia ja teko!