Kun ikää lisääntyy, niin
kokemukset karttuu. Joskus olen kuullut lausahduksen – oppia ikä kaikki.
Jotenkin siihen tapaan sen sanonnan muistan. Tavallaan se pitää paikkansa,
mutta vain tavallaan. Joistakin kokemuksista tulee sitä viisautta, mutta on
monta kokemusta, kun viimekertainen on mennyt sinne sivistyksen piiriin. Olen
kuullut sellaisenkin ajatuksen, että sivistystä on kaikki mitä on unohtanut.
Jos tämä pitää paikkansa, niin johan tuota sivistystä löytyy, ainakin minun
kohdaltani. Takuulla olen unohtanut asioita enemmän kuin mitä on tallentunut
niin sanottuun kovalevylle. Tuo kovalevy juttu minua huvittaa. Olen ihan
takuulla käsitellyt kovalevyjä omiksi, sekä kanssaihmisten tarpeisiin aika
suuren määrän. Jos kovalevy kohdaltani olisi tallentanut asioita yhtä
runsaasti, niin voi poijjaat, mikä tietomäärä siihen sisältyisi.
On tietysti luku erikseen,
jos tämä nykyinen kovalevy onkin niin paljon parempilaatuista, kuin se entinen.
Sen tilanteen jotenkuten ymmärrän, mutta
siinä jaossa olen jäänyt taka-alalle pahasti. - Tuosta pahasti-sanasta muistuu
mieleeni yksi kaveri tuolta Perniön puolelta. Hän tapasi kertoa vaimostaan
seuraavaa. “En ole koskaan sanonut vaimolle pahasti, mutta eipä vaimokaan ole
sanonut hyvästi”. – Mielestäni tässä lauseessa on sitä jotakin. Tämä viisaus
olisi hyvä muistaa jokapäiväisessä kanssakäymisessä, mutta kun sekin tahtoo
unohtua.
Ei taida kuitenkaan tuo
kuulemani väite sivistyksen määritelmässä olla kohdallaan, nyt heräsi suuri
epäilys asiaa kohtaan. Jospa sivistys koostuu asioista, jotka on jäänyt tuonne
muisti lokeroihin. Voi harmi, voi peijooni, voi itku, minä kun muistan asioita
ja varsinkin lukemalla koettuja asioita murusen verran, tosi vähän suoraan
sanottuna.
Katselen TV:tä tosi
paljon. Aika usein tämä vehje on suljettu, mutta silti sitä katselen. Toisaalta
on pakko, kun se nyt on sijoitettu tuolini eteen, pakosta se silloin näkyy.
Tosin asiaa lievittää se seikka, että olen nukahtanut siihen tuoliin. On hyvä
juttu, kun siinä aparaatissa on automaattinen sammutus. Eli virta sammuu ja TV
hiljenee. Hiljenemiseen ei auta vaikka tämä legenda Olavi Virta laulaisi kuinka
kovaa hyvänsä. Kaksi virtaa vastakkain, siitä huolimatta näkymätön virta vie
voiton.
Koko ikäni olen saanut
neuvoja monelta taholta. Niitä neuvoja itse kukin tarvitsee, luulisin. Neuvot muuttuvat iän myötä aika
huomattavasti, mutta niin muuttuvat neuvon saajatkin. Ihan hyviä nämä neuvot
jokapäiväisen elämän suhteen ovat, en niitä kuvitteellisia herneitä nenääni
vedä, en ota nokkiini. Mistä tuokin sanonta on alkunsa saanut?
Lapset kokeilevat
monenmoisia juttuja. Ei ole leikin asia kun pieni lapsi vetää esineen nenäänsä
se voi olla vaikkapa herne. Ensiaputaitoja siinä tilanteessa tarvitaan, onko
palleaote paikallaan? Luulisin! (Tosin
Heimlichin-otetta käytetään silloin, kun jotain takertuu kurkkuun ja tukkii hengitystiet.
– Ylläpitäjän huomautus.)
Ikä tuo monenlaisia
varoittelun aiheita. Varovaisuus on tarpeeseen, vaikka onkin oppinut liiankin
hyvin tuon hiljakseen kävelytyylin, tukea käyttäen. Erilaiset rempat on hyviä opettajia hitaasti
kävelylle. Reitin pitää olla esteetön. Jopa lattiamatot saattavat olla
kohtalokkaat kulkijalle. Esteettömyyttä tutkitaan ja sen eteen on tehty työtä
hyvinkin paljon. On hyvä asia, että vammaisjärjestöt pyrkivät kiinnittämään
huomion näihin asioihin. Kohteita riittää runsaasti niin kodeissa kuin sen
ulkopuolella.
Viime vuoden puolella
menin erään tunnetun laitoksen eli hoivakodin vessaan. Minua oikein nauratti,
kun meinasin siinä käyntini loppupuolella käyttää pidee-pesujohtoa. Kyseinen
mukavuus oli asiallisesti asennettu kohteeseen, ellei ota lukuun sitä, että
kyseisen letkun vesihana oli pytyltä katsottuna täysin ulottumattomissa.
Hauskaksi sen teki vielä sekin, kun letkukin oli noin kolmekymmentä senttiä
liian lyhyt. Asentaja varmaankin on ajatellut vedenpaineen riittävän peseytymisen
tarpeeseen. Lattiakaivo oli lavuaarin alapuolella. Olisi housuni varmasti
kuivaneet kesähelteessä. Annoin kuitenkin toimenpiteen olla suorittamatta.
Mukavaa tämä elontie on
kuitenkin ollut, mutta alun perin oli tarkoitukseni kuvailla tapausta, joka
sattui tässä Helatorstain aattona. Kyseisenä torstainahan me AVH-kerholaiset
kokoonnuimme perinteiseen ongintakisaan. Tarkoitus oli syöttää ahvenia ja
ravita itseämme pik-nik-aterialla. Grilli oli kuumana koko päivän. Turkulaiset
kutsuttiin perinteiseen tapaan kaloja narraamaan.
Keskiviikkona, kun
pakkasin tarvikkeita autooni, silloin joku aivan tuntematon yritti kampata
minut. Tunsin selvästi kuinka iso kenkä sijoittui kenkäni kärkipäähän, kaksi
“goljattia” tavoitti toisensa.
Siinä ehdin miettimään
joko tuo hittolainen paljastuu. Saanko tämän ilveilijän vihdoinkin kiinni
kepposten teosta. Ei ole montaakaan sadepäivää mennyt siitä kun tämä samainen
kaveri on tehnyt tepposiaan huushollissani. Nyt minä tämän löylytän niin, että
varmasti muistaa jättää minut rauhaan. Olen vieläkin kiukkuinen tälle
kiusantekijälle. Kiusantekoa se on, kun piilottelee autoni avaimia ja joskus
kännykkäni on myös viety tielle tietämättömälle.
Tämän ottelun takuulla
tulen voittamaan – periksi en anna. Nämä ajatukset mielessäni laitoin hanttiin
kaikin voimin. Kamppailun tiimellyksessä huomasin, että meillä on saman
malliset jalkineet ja varmasti kokokin kohtalaisen varmuudella samaa kokoa, 47
on minun kokoni eikä tämä veikko varmaankaan talsi sen pienemmällä kengillä.
Periksi minun oli
kuitenkin annettava. Vastaan panin, mutta ei aikaakaan kun makasin rähmälläni
autotallin edessä. Selvä kampitus. En ehtinyt havaita kuka minut pihamaalle
kamppasi. Ei ihan puhtaat otteet, mutta siinä sitä makasin pitkin pituuttani.
Siinä sitä sitten olin.
Hengissä kuitenkin, koska tunsin kipua kämmenessä ja vasemmassa kankussa. Pakko
oli ottaa “miettimismyssy” ja ryhtyä fundeeraamaan miten nyt pärjään. Kankkua
sattui, mutta luita ei ollut poikki. Lähistöllä ei näkynyt naapureita eikä
muita ohikulkijoita. Mietin, miten pääsen omin voimin ylös. Kännykkä oli
kuitenkin siinä pääni kohdalla, ylettyvilläni nurmikolla. Apua olisin voinut
soitella, mutta koetan ensiksi omia konsteja. Rollaattorikin oli käden
ylettyvillä, jospa siitä saisi jonkinlaisen tuen. Ei ylösnousu kovin helppoa
ollut. Nuo varpaatkin ovat sen verran kipeät, että haittasi jalkojen otteen
saamista. Kyllä siinä miettimismyssyä tarvittiin, jotta pääsin omille
jaloilleni taapertelemaan. Taaperokärry, se pyörillä varustettu potkukelkkani, olisi
nyt ollut tosi tarpeeseen.
Tuli siihen naapurikin
auttamaan. Apu olikin tarpeeseen, jotta sain auton lastattua. Langennut mies
olen. Poden lonkkaani ja polvea. Eräs veteraani sanoi: “Täytyy antaa saman koiran
karvoja, jotta kipeät paikat paranevat”.
Ei oikein ole ollut varaa antaa samoja karvoja. Paremminkin lepoa. Tämä
veteraani tarkoitti sanonnalla, että jos työstä paikat kipeytyvät niin sen
parantaa työ, josta rasitus on tullutkin.
Jälleen kerran en
onnistunut huomaamaan kuka minut kaatoi. Ilman muuta sama henkilö joka
piilottelee minun tavaroitanikin, vaikka takuuvarmasti muistan, että olen
sijoittanut ne ihan omille määräpaikoilleen. Onneksi tämä piilottaja on niin reilu,
että hän palauttaa viemänsä tavarat. Siinä jää pulmaksi, miten hän pääsee
sisälle, kun ovet ovat varmasti olleet lukossa, mutta sisälle ne aina
palautuvat – ei tosin määräpaikoilleen!
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti