Paljon
on vuosien aikana puhuttu suomalaisesta kouluruokailusta. Törmäsin tässä
sosiaalisessa mediassa taas keskusteluun kouluruokailusta. Se on kyllä niin
tunteita herättävä keskustelunaihe, että pakko siihen on omakin lusikka
laittaa.
Suomessa
tarjotaan jokaiselle peruskoululaiselle lämmin ateria päivässä. Se on
harvinaisen hyvää palvelua, sanon minä. Tuon aterian on suunnitellut
asiantuntija, joka on koonnut noin yhden euron arvoisen lounaan terveellisesti
ja monipuolisesti.
Aikojen
alussa Suomessakin piti olla eväät mukana koulussa. Sitten taas oltiin
kateellisia, miksi toisella oli voipaperiin kääritty voileipä oikein voilla ja
sianlihalla päällystettynä ja toisella vain kuiva, ehkä vähän homeinenkin,
leivänkannikka. Nykyään tarjotaan ihan jokaiselle lapselle ja nuorelle
kotioloista riippumatta samanlainen ateria. Se on näin tasa-arvon ja
yhdenvertaisuuden ollessa muotisanoja hieno asia.
Kouluruokaa
ei voida maustaa voimakkaasti, koska ruokaa syö päivittäin Salossakin tuhansia
ihmisiä. Makuja on erilaisia, joten on helpompaa tehdä miedosti maustettua
ruokaa, johon voi lisätä tarvittaessa mausteita. Kuinka moni meistä muistaa tai
tietää, miltä porkkana maistuu? Onko se huono asia, jos kouluruoassa maistuu
raaka-aineen oma maku? Mausteita on aina helpompi lisätä kuin ottaa pois.
Omilta
kouluvuosiltani 30 vuoden takaa muistan, miten ihanaa ruoka oli. Silloin se
tehtiin omassa koulun keittiössä, ihan siinä vieressä. Ruokatunnilla haettiin
kauppakorilla keittolasta vihreät tai oranssit muovilautaset ja peltimukit.
Toisessa korissa ruokajärjestäjä toi maitoa ja näkkileipää. Pulpetissa
säilytettiin ensimmäisellä koululuokalla vohvelikankaasta itse tehtyä
ruokaliinaa, joka asetettiin pulpetille. Alustaan oli tehty lautaselle, mukille
ja aterimille omat paikat. Oli se upea!
Tähän
vohvelikankaisen alustan päälle asetettiin sitten se muovilautanen, johon oli
haettu keittäjän keittiöstä kantamaa ruokaa. Ruoka oli hyvää! Parhaiten muistan
sen ihanan tillilihan, jota en kotona onnistu yrityksistäni huolimatta
tekemään. Samoin oli se ihanan limainen kanaviillokki, jonka kanssa sai
maukasta mustaherukkahyytelöä. Ihanaa oli myös uunimakkaran seurana tarjottu
porkkanalaatikko, laukkamakkara ja maksakastike. Voi niitä aikoja!
Nykyisin
kouluruoka on entistä edullisempaa, se tehdään isommissa yksiköissä ja usein se
kuljetetaan kaukaakin. Se on silti koululaiselle maksuton ja usealle
peruskoululaiselle päivän ainoa lämmin ateria.
Ruokalista
vaihtuu kuuden viikon välein, joten ei se aina sitä yhtä ja samaa ole. Keittoja
on nykyään paljon, mutta on se sentään eri kuin 1950-luvulla koululounaana
tarjottu velli tai puuro.
Itse
arvostan suuresti sitä, että suomalainen yhteiskunta tarjoaa maksuttoman,
lämpimän lounaan jokaiselle koululaiselleen. Aina ei voi olla kaikille
maistuvaa ruokaa, mutta syödä pitää, että nättinä pysyy!
Eihän
se naapurin rouvan ruokakaan samalta maistu kuin oma tekemä. Onko tänä päivänä
niin totuttu syömään teollisesti valmistettua ruokaa ja pikaruokaa, ettei
tavallinen, maukas kotiruoka enää kelpaa?
Päivi
Omalta kouluajaltani muistan yhden ehdottoman inhokkiruuan joka oli sipatti. Eli valkokastiketta, jossa oli joukossa läskistä ja rönttystä palvilihaa. Olen siis jo lapsena ollut kranttu lihan suhteen. Ja nyt hoksaankin, että se on tainnut periytyä pojallenikin, tosin potenssiin 10.
VastaaPoistaSilakkalaatikko ei myöskään ole koskaan kuulunut suosikkeihini. En kyllä muista oliko sitä koskaan koulussa, mutta kotona kyllä. Ja se oli oikein vanhempieni herkkua.
Keskikouluajalta muistan, että joka syksy jokaisen oppilaan piti toimittaa koulun keittolaan kaksi vai kolme (en muista varmuudella) litraa puolukoita. En tiedä missä keittäjä sen marjamäärän säilytti, mutta aika monen ruuan kylkiäisenä pitkin talvea syötiin perin hapanta puolukkasurvosta. Joskus harvoin oli myös puolukkapuuroa. Ja monet niistä oppilaista, joiden kotona oli omenapuita, toivat keittäjälle syksyllä omppuja. Miten niitä tarjoiltiin, on jäänyt jonnekin unohdettujen muistojen laatikkoon.
Omakohtaiset - vallan läheiset - muistikuvat kouluruokailusta ja koulukeittolatoiminnasta koostuvat 1940-luvun loppupuolelta, jolloin siirryin yläkoululaiseksi ja juuri lakimääräisen ruuan tarjoamisen myötä äitimuorista tuli koulumme keittäjä. Asuimme alakouluparakin toisessa päässä, luokka oli toisessa päädyssä ja siihen väliin jäi keittola. Miesmuisti(ni) ei riitä paikantamaan, oliko siellä ateriointilat yläluokkalaisille, joiden luokat olivat viereisessä parakissa. Ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat ainakin kantoivat peltilautasensa pulpetilla nautittavaksi.
VastaaPoistaPuolukkakiintiö oli maalaiskoulussa tuotujen marjojen lisäksi myös ympäristöoppi ja askartelu-nimikkeen alla koko koulun marjaretkipäivinä. Melkoiset määrät marjoja (ja hieman myös sieniäkin, joita me itäsuomalaiset osasimme hyödyntää) keräytyi koulun kellariin ja talvieväiksi. Muistelen jopa sakariininmakuisella puolukkakiisselillä kevennetyn puuropäiviä. Pääosinhan varsinaiset ateriat olivat keittoja, puuroja ja vellejä. Helmi-perunaryynit olivat silloin muotiruokaa - listoilla, joskaan ei välttämättä ruokailijoiden ykkässuosikkeina. Ja eväsleivät sekä maitopullo kulki vielä vuosia kotoa lämpimän aterian lisukkeena.
Melkoinen edistysaskel tuo jo 40-luvulla lakisääteisyytensä saanut lisäetu oli opinahjossa joskus pitkänkin koulupäivän - ja joillakin useiden kilometrien mittaisen koulumatkan jaksaamiselle. Kun vielä muistamme, että elettiin pahimman pula-ajan keskellä, saattoi tuo koulukeittolan anti olla se ainoa tukeva ateria koko päivässä. Ainakin monasti ehkä terveellisempi sisällöltään kuin kaikissa kodeissa; koulun omat kasvimaat ja lähiviljelijäin tuottamat hyödykkeet oli osattu ottaa avuksi ateriasuunnittelussa. Mitään inhokkiruokaa en kouluajoilta muista, mutta sipatti on kyllä iskostunut koulun jälkeisessä elossa sinne miinuslistalle. Onneksi siihen nykyään törmää tosiharvoin. (Niinkuin omakohtaisesti niihin terveellisiinkään valintoihin, joiden tärkeyden ymmärrän, mutta...)
IsoTimppa
Meillä lasten suosikki koulussa on edelleen puuropäivä =D
VastaaPoista