Vartuin työläisperheen kolmantena lapsena. Äitini hoiti viisihenkistä perhettään taloudellisesti ja rakkaudella. Hänen elämänsä tulolähde oli pieni navetta, tällä “tuotantolaitoksella” hän sai isäni kotiin tuoman tilipussin riittämään ja jopa hiukan pankkitilinkin karttumaan. Täytyy pakosta mainita, että suurin pahe isälläni oli hyvinkin raskas - työnteko. Tuota työntekoaan helpotti Wiisaan Miehen Linimentti. Tätä lihaksia hoitavaa lääkettä toimitti Hyvinkään Apteekki. Isäni tilasi laatikollisen kerrallaan ja sisältöä jakamaan osallistui pari muuta työkaveria.
Silloiset nuoret ihmiset olivat joistakin asioista kovinkin yksimielisiä. Emme ainakaan vanhuuttamme aio viettää kotona elämällä, kunnalliskotiin me menemme passattavaksi, syömme valmiiksi kokkailtuja aterioita – ja keinutuolissa kiikutellaan. Se on sitä hyvää elämää! Ehkä vähän vanhemmat kunnan päättäjät hakivat rauhallista tonttia uudelle, modernille kunnalliskodille. Ja joka pitäjästä yleensä sellainen löytyi hyvinkin helposti. Oikein sellainen hiljaisuuden tyyssija, jonka ainoat häiriötekijät saattoivat olla pihapuiden räkättirastaat. Tällainen kunnalliskotiajatus oli ns. hyvän ajan “tavoite”: sinne sitten kun eläkeaika koittaa.
Tämän “hyvän ajan” nuorison elämä oli tosi helppoa ja yksinkertaista jatkokoulutustakin ajatellen. Tosin monien ajatukset jäivät vain haaveilu asteelle. Syynä oli yksinkertaisesti raha ja sen puuttuminen. Vanhemmilla ei ollut varaa kouluttaa lapsiaan, joita monelle oli siunaantunut useampi kuin kaksi. Oppikoulut olivat maksullisia. Vanhemmat saattoivat ajatella, kun ei ole varaa kouluttaa, niin menkööt johonkin töihin.
Töihin sitä mentiin, mutta tarjolla tuppasi olemaan vain sellaisia, joissa suurin osa sai työvälineeksi lapioon verrattavan työkalun. Tällaisen voimia vaativan välineen saanti työvälineeksi johtui maamme teknisestä kehityksestä. Sodan jälkeinen kehitys on ollut valtava, verrattuna siihen hyvään vanhaan aikaan. Sotakorvauksista selviämiseksi tulosta tarvittiin enemmän ja nopeammin, kuin mihin käsityöperinteellä oli totuttu; tarvittiin koneita! Eivätkä ne tarvinneet kaikkia työikäisiä yhteistyöhön kanssaan.
Oli siitä ajasta myös jotain hyvääkin sanottavaa. Nimittäin Suomen naisten sietokyvystä, sitä riitti. Sehän oltiin nähty jo sotien aikana, kun kotirintaman miesten työt jäivät lähes kokonaan naisille. Synnytyksen jälkeinen loma oli peräti kolme viikkoa, jonka jälkeen oli taas ryhdyttävä työntekoon.
Elämä myös terveydenhoidon kannalta oli yksinkertaisempaa. Kun tarvitsit lääkäriä, menit virka aikana kävellen tai pyörällä vastaanotolle, odotushuoneeseen tullessasi katsoit tarkasti, keitä siellä istui ennestään, siitä näit vuorosi. Olitko 9. vai 19. jonottaja. Siinä odottaessa tulit varmasti sairaammaksi. Siitä piti huolen jo odotushuoneen täyteen ahdattu ja tuulettamaton tila. Haukotteleva, väsynyt lääkäri tuli ovelle ja sano: “seuraava”! Ja seuraava löytyi ongelmitta, ilman vuoronumerolappuja. Niin se oli silloin joskus! Maksoit kolme markkaa käynnistä ja se oli siinä - lääkemääräys taskuun ja apteekkiin.
Kyllä silloin ennen oli ihan kaikki paremmin. Minäkin olin silloin paljon reippaampi. Mikään muu ei siitä ajasta jäänyt harmittamaan, että miks’en tehnyt… Mikähän asia se nyt olikaan?
Miettii yhä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti