Tämä tarina on tosi.
Kahvilassa istuu
yksinäinen vanha mies. Hän katselee ohikulkevia, kiireisiä ihmisiä. Silmissään
surullinen katse.
Kauppakeskuksen käytävää
kävelee hiljaa yksinäinen nuori nainen, kuulemattomat korvat koristeena
päässään, väsymyksen kyyneleet silmissään kirvellen.
Kahvilan kohdalla nainen
nostaa katseensa tuntiessaan jonkun katselevan häntä. Katse kiertää täyttä
kahvilaa ja pysähtyy surullisten silmien omistajaan. Ohikiitävän hetken he,
kaksi toisilleen tuntematonta, katselevat toisiaan. Pieni hymyn kare nousee
naisen huulille. Miehen katse kirkastuu vähän ja suru hieman väistyy. Nainen
jatkaa hiljalleen kulkuaan. Ennen käytävältä kääntymistään, nainen katsahtaa
taakseen ja näkee yksinäisen miehen katsovan peräänsä hetken.
Menneellä viikolla istuin
koulutuksessa, jossa käsiteltiin yksinäisyyttä. Tunteita herättävä iltapäivä.
Yksinäisyys aiheuttaa kipua ja surua, näkymättömyyden tunnetta ja
arvottomuutta, keskellä ihmispaljouttakin. Tunne, ettei ketään kiinnosta tai
olet kaikille vain taakka. Yli sukupolvien koettu tunne, nyky vuosituhannen
vitsaus. Kaikkeen tottuu, paitsi kipuun.
Vastaantulevan voit nähdä
hymyilevän, katsovan kohti. Näennäisesti päällisin puolin kaikki on kunnossa.
Ohikulkijan kohtaloa ei kukaan ehkä tiedä. Hän on tänäkin aamuna herännyt,
koska niin kuuluu tehdä. Hän on voinut herätä perheensä kanssa, silti kokenut
yksinäisyyttä. Ehkä hän on tänäänkin odottanut, että joku kysyisi mitä hänelle
kuuluu, oikeasti kiinnostuneena. Odottanut, että ehkä tänään on se päivä, että
hän kokee miltä tuntuu, kun kaveri pyytää mukaansa, kahville tai kävelylle.
Että joku haluaa nähdä ja kuulla hänet. Ehkä tänään…
Jäin miettimään
koulutuksen jälkeen yksinäisyyttä. Mietin lasten ja nuorten yksinäisyyttä.
Mietin, kuinka paljon some-maailma on mahtanut vaikuttaa kohtaamisiin ja
yhdessäoloon. Kuinka paljon se on vaikuttanut siihen, ettei toisen kanssa enää
nähdä, vaan keskustellaan ”virtuaalisesti” ja ollaan kimpassa näin.
En väitä, että tämä olisi
ainoa syy yksinäisyyteen, koska tottahan omassakin lapsuudessa oli yksinäisiä
lapsia, jotka jäivät kaikesta ulkopuolelle. Mutta onko tämä lisännyt
syrjäytymisen mahdollisuutta? Tiedä mennä sanomaan, oli syy mikä tahansa,
yksinäisyyden kanssa on vaikea kaveerata. Siinä särkyy ja jää aina toiseksi.
Ollapa keino, millä
maailmaa muuttaisi. Taikasauva, jolla kaikille taikoisi ihmisen vierelle,
arvostuksen ja läsnäolon, kuulluksi tulemisen. Ainoa, mitä jokainen voin tehdä,
on yrittää nähdä ja kuulla ja olla herkkä näkemään yksinäisyyttä. Olla
mahdollisuus jollekin, joka tarvitsisi ystävää, tänäänkin. Kysyä mitä kuuluu,
oikeasti.
Kauppakeskuksen vilinässä
nainen käy tekemässä ostoksensa. Väsynein silmin katselee ihmismassaa
ympärillään, kohtaamatta ketään, joka häntä odottaisi. Vanha mies on siirtynyt
istumaan käytävän penkille yksin. Yksin omasta tahdostaan tai kohtalon
saattelemana. Ehkäpä huomenna joku odottaisi naista ja joku istuisi vanhuksen
viereen juttelemaan. Ehkä yksinäisyys huomenna väistyisi.
Yksinoleminen on valinta,
yksinäisyys ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti