Jollakin tapaa tutunomainen aloitus kun
ollaan jostakin asiasta hämillään, tai ihmetellään jotakin tapausta tai juttua. Usein on kysymys asiasta, jota ei vain purematta voi niellä. Oma minä
sanoo ettei tuo tapahtuma voi olla todellisuudessa oikein, kärsiviä on liian
monta, paranevatko asiat siitä?
Siitä olen varma, etteivät minun pulinani
vie asiaa parempaan suuntaan. Pääsen kuitenkin tätä kautta edes pohtimaan
itekseni kuulemaani jutun juurta. Toivottavasti asiasta tulisi esille
laajemmalti, silloin tämä tälläkin olisi mahdollisuus edetä ja jopa tuottaa
tuloksia. Toivottavasti osaan käsitellä ja ennen kaikkea tuoda sen
ymmärrettävästi eteenpäin – pohdittavaksenne.
Silloin joskus, kauan varmaankin sitten, puhuttiin että nuorissa on tulevaisuutemme. Tästä en ole niinkään varma, mutta luulisin niin olleen. Varmasti olisin pitänyt sitä fraasina ja jota käytettiin juhlapuheissa. Enpä muista sellaisia juhlia olleen, johonka meikäpoika olisi kutsun saanut, tuskinpa olisi kutsu edes kiinnostanut. Sanotaan pojan polvestaan parantuneen vai oliko se niin, että pojasta se polvi parantuu, luulen silti sen olevan yhä entisenlaisensa, se polven nivelrikkoineen. Tosin maailma on niistä ajoista tehnyt kuperkeikan, ja ylöspäin kerien kuitenkin, mielestäni siis parempaan päin. Nyt saadaan tietoa tuutin täydeltä, kuvainnollisesti sanoen. On ne tuutitkin niistä ajoista lisääntyneet, yli sata “rosenttisesti” ainakin. Jokainen voi mielessään kerrata tuuttien määrää mielessään.
Silloin joskus käytettiin ihan vapaasti
lapsityövoimaa, koko perheen oli ponnisteltava miltei varhaislapsuudesta asti
työnteon suhteen. Miltei sääntö oli, että työtehtävä ensiksi ja sitten leikit.
Sitä en tiedä mitenkä kaupungeissa, mutta maaseudulla ainakin näin toimittiin.
Ei tämä mitään närää aiheuttanut, ja aina kakaroista vanhin katsoi nuorempien
perään. Ei ollut mitään eskareita, päiväkoteja tai muuta vastaavaa. Tosin ei
liialti ollut muutakaan työtä naisille kuin huushollin ja perheen hoito – ei
vallan pieni urakka sekään. Kesä aika oli asia erikseen.
Sotaaikana tapahtui vallankumous
työmarkkinoilla. Nuoret miehet oli pakkotyössä eli olivat päivärahalla
sotimassa. Sitä en tiedä oliko tuo päiväraha sidottu tupakan hintaan, niinkuin
se taitaa olla nykypäivänä. Ehkä silloinkin oli 1:1. Toisaalta siihen aikaan
tupakointia opeteltiin kessun avulla. Jopa se sotaherra, herra kersantti,
mittasi aikaa kuitenkin tupakoinnin suhteen ohjauksissaan. Hän antoi
määräyksen: “Tupakan mittainen tauko”!
Kukaan ei kuitenkaan käärinyt Salkkarin
levyistä sätkää, sellaista olisi polttanut varsin kauan. Kyllä se ”pöllilupi”
oli riittävä tauon kesto. Tietysti ison sätkän kanssa vaarana olisi olleet
ylityöt ja siitä ei olisi maksettu ylityökorvausta. Edes herra kersantille.
Eräässä teoksessa kerrottiin
seuraavanlainen juttu, varmaan ihan tosi sellainen. “Alokas- eli mokujoukkoja
johti kersantti; vasen... vasen, kaks kolme…. vasen, vasen kaks... kolme, eli marssittiin
tahdissa. Rivistön keskikohdilta kuului reippaasti... ääni vapisten
jännityksestä. Herra kersantti, en
jaksa enää, voitaisiinko käyttää myös oikeaa jalkaa?” Kirja ei kertonut
miten juttu jatkui.
Nykyaika on entiseen verrattuna koulutus painotteinen.
Harvempi pääsi ennen yhteiskouluun ja siitä lukioon. Kyse oli rahasta. Ei ollut
varaa kouluttaa kakaroitaan ja oppikouluja oli harvassa. Ja niissä oli
lukukausimaksut ja kirjat itse ostettava.
Opiskelu on nykyisellään enempi
yleistietoon tähtäävä, joka luo valmiuksia vaikka mihin. Minusta kuitenkin
istutaan niin sanotusti koulun penkillä entisaikoja pidempään. Tällaisella
ukolla on mielikuva, että koulun penkiltä päästään lähes suoraan eläkkeelle.
Tosin aika moni kouluttautuu uuteen ammattiin miltei eläkeiässä. Uusia ammatteja tulee ja perinteisiä
ammatteja häviää. Pakko siinä on sitten yrittää – vaikkapa kokonaan uuteen
ammattiin. Jos vanha ei enää tuo leipää riittämiin.
Käden taitoja opiskeltiin ennen firmojen
omissa ammattikouluissa. Ihan kolmea ensi kuukautta lukuun ottamatta,
harjoittelutyöstä maksettiin tunti- tai urakkapalkkaa. Tämä takasi, että neljän
vuoden kuluttua oltiin miltei ammattimiehiä. Työn opettajat ja käytännön
työharjoittelu oli hyvä tae osaamisesta. Neljä vuotta on pitkä harjoitteluaika.
Työrupeaman katkaisi vuosittainen koulun penkillä istuminen. Silloin päntättiin
päähän yleistietoa, teknillistä matematiikkaa, konepiirustusta, “metallioppia”.
Näyttötyö piti ensiksi “suunnitella” eli piirtää laudalla. (Valmis kappale mitattiin ja piirrettiin
ikään kuin oltaisiin itse oltu
suunnittelemassa ko. työ.) Koneistuksen
puoli käytti piirustusta hyväkseen kappaletta tehdessään. Minä olin valimon puolella
ja siellä valmistin valamalla Stokers-hiilensyöttäjän runkokappaleen.
Nym mää vast hämmästyny olen, ihmettelen,
että milloin pääsen asioist oikein alkuperäiseen asiaani. Nyt koetan kirjoittaa
varsinaisesta ongelmasta. Perheyhteisöni nuorin joutuu hakemaan uutta
asumismuotoa. Nykyinen asunto täytetään uusilla asukkailla eli oppilailla
syksyllä. Asia on ollut tiedossa, mutta tiedossa on korkeat vuokrat. Vasta
ammattiin valmistunut ja tietenkin matala palkkainen “työharjoittelija” ei ole
ehtinyt tienata (kauniisti sanoen) ei vielä paskankaan vertaa. Hyvä puoli
asiasta on, että niinsanottu koeaika on taakse jäänyttä elämää. Palkka on
samalla jonkin verran korkeampi kuin ihan noviisilla. Näin olen ymmärtänyt
asian olevan.
Kuten kerroin, yliopistokaupungin
vuokrataso on haasteellinen eli korkea. Sopivan kokoisilla vuokra-asunnoilla
eli kaksioilla on kysyntää, mutta tarjonta niukan laista.
Yritin neuvoa poikaa hankkimaan itselleen
omistusasunnon. Sellaisen jossa olisi oma lupa ja pankin tupa. Koetin järkeillä
pojan maksavan vuokraa ja samalla lyhentyisi asunto velka määrätyllä summalla.
Jotakin tämän suuntaista yritin laittaa tyrkylle. Ehdotukseni kuulemma olisi
ihan hyvä, mutta sen toteuttamiseen on esteenä kuulemma niin yksinkertainen
juttu kuin puute. Selkokielellä rahan puute. Sillä vastapuolella kuulemma sitä
on, mutta kun hänelläkin sitä täytyisi olla.
Jos oikein ymmärsin asian, niin joku
Finanssivalvonta ja pankit ovat sopineet, että ensiasunnon ostajalla on oltava
5 % käteistä asunnon hinnasta laskien. Edelleen jos olen oikein ymmärtänyt tämä
Finanssivalvonta on ostanut itselleen kaupungin kaikki kaksiot. Siitä en tiedä
kuka kaksiot on omistanut, mutta ihan niinkuin ainakin kaikki kaupungin
omistuksessa olleet asunnot. Pankki on tietämäni mukaan “siunannut” kaupat,
toiminta on yhteisesti sovittua.
Nyt ei voi muuta sanoa kuin “SUS
SIUNATKOON” tai miten se menee. Jos näin on niin nuoret saavat entistä
“arvokkaampia” kaksioita. Velkarahaa tarvitaan entistä enemmän. Entisen
opiskelijan oman asunnon osto lykkääntyy. Samalla lykkääntyy moni muu asia.
Mielestäni tämä viimeinen kohta nuorten asunnon rahoittamiseksi vaatisi
asiantuntevaa mielipidettä ja kannanottoa, tai ainakin mielipiteitä olisi
mukava lukea.
En tiedä mitenkä täällä Salon alueella
asiat ovat. Ostetaanko varastoon osakehuoneistoja. Kuinka tiukkoja pankit ovat
tuon 5% omavastuun suhteen. (Te, joilla on enemmän ja parempaa tietoa, niin
valistaa minuakin!)
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti