keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kyl mää niin kauhiast ihmettelen, kun…


Jollakin tapaa tutunomainen aloitus kun ollaan jostakin asiasta hämillään, tai ihmetellään jotakin tapausta tai juttua. Usein on kysymys asiasta, jota ei vain purematta voi niellä. Oma minä sanoo ettei tuo tapahtuma voi olla todellisuudessa oikein, kärsiviä on liian monta, paranevatko asiat siitä?

Siitä olen varma, etteivät minun pulinani vie asiaa parempaan suuntaan. Pääsen kuitenkin tätä kautta edes pohtimaan itekseni kuulemaani jutun juurta. Toivottavasti asiasta tulisi esille laajemmalti, silloin tämä tälläkin olisi mahdollisuus edetä ja jopa tuottaa tuloksia. Toivottavasti osaan käsitellä ja ennen kaikkea tuoda sen ymmärrettävästi eteenpäin – pohdittavaksenne.


Silloin joskus, kauan varmaankin sitten, puhuttiin että nuorissa on tulevaisuutemme. Tästä en ole niinkään varma, mutta luulisin niin olleen. Varmasti olisin pitänyt sitä fraasina ja jota käytettiin juhlapuheissa. Enpä muista sellaisia juhlia olleen, johonka meikäpoika olisi kutsun saanut, tuskinpa olisi kutsu edes kiinnostanut. Sanotaan pojan polvestaan parantuneen vai oliko se niin, että pojasta se polvi parantuu, luulen silti sen olevan yhä entisenlaisensa, se polven nivelrikkoineen.  Tosin maailma on niistä ajoista tehnyt kuperkeikan, ja ylöspäin kerien kuitenkin, mielestäni siis parempaan päin. Nyt saadaan tietoa tuutin täydeltä, kuvainnollisesti sanoen. On ne tuutitkin niistä ajoista lisääntyneet,  yli sata “rosenttisesti” ainakin. Jokainen voi mielessään kerrata tuuttien määrää mielessään.


Silloin joskus käytettiin ihan vapaasti lapsityövoimaa, koko perheen oli ponnisteltava miltei varhaislapsuudesta asti työnteon suhteen. Miltei sääntö oli, että työtehtävä ensiksi ja sitten leikit. Sitä en tiedä mitenkä kaupungeissa, mutta maaseudulla ainakin näin toimittiin. Ei tämä mitään närää aiheuttanut, ja aina kakaroista vanhin katsoi nuorempien perään. Ei ollut mitään eskareita, päiväkoteja tai muuta vastaavaa. Tosin ei liialti ollut muutakaan työtä naisille kuin huushollin ja perheen hoito – ei vallan pieni urakka sekään. Kesä aika oli asia erikseen.

Sotaaikana tapahtui vallankumous  työmarkkinoilla. Nuoret miehet oli pakkotyössä eli olivat päivärahalla sotimassa. Sitä en tiedä oliko tuo päiväraha sidottu tupakan hintaan, niinkuin se taitaa olla nykypäivänä. Ehkä silloinkin oli 1:1. Toisaalta siihen aikaan tupakointia opeteltiin kessun avulla. Jopa se sotaherra, herra kersantti, mittasi aikaa kuitenkin tupakoinnin suhteen ohjauksissaan.  Hän antoi määräyksen: “Tupakan mittainen tauko”!

Kukaan ei kuitenkaan käärinyt Salkkarin levyistä sätkää, sellaista olisi polttanut varsin kauan. Kyllä se ”pöllilupi” oli riittävä tauon kesto. Tietysti ison sätkän kanssa vaarana olisi olleet ylityöt ja siitä ei olisi maksettu ylityökorvausta. Edes herra kersantille.

Eräässä teoksessa kerrottiin seuraavanlainen juttu, varmaan ihan tosi sellainen. “Alokas- eli mokujoukkoja johti kersantti; vasen... vasen, kaks kolme…. vasen, vasen kaks... kolme, eli marssittiin tahdissa. Rivistön keskikohdilta kuului reippaasti... ääni vapisten jännityksestä. Herra kersantti, en jaksa enää, voitaisiinko käyttää myös oikeaa jalkaa?” Kirja ei kertonut miten juttu jatkui.

Nykyaika on entiseen verrattuna koulutus painotteinen. Harvempi pääsi ennen yhteiskouluun ja siitä lukioon. Kyse oli rahasta. Ei ollut varaa kouluttaa kakaroitaan ja oppikouluja oli harvassa. Ja niissä oli lukukausimaksut ja kirjat itse ostettava.

Opiskelu on nykyisellään enempi yleistietoon tähtäävä, joka luo valmiuksia vaikka mihin. Minusta kuitenkin istutaan niin sanotusti koulun penkillä entisaikoja pidempään. Tällaisella ukolla on mielikuva, että koulun penkiltä päästään lähes suoraan eläkkeelle.  Tosin aika moni kouluttautuu uuteen ammattiin miltei eläkeiässä.  Uusia ammatteja tulee ja perinteisiä ammatteja häviää. Pakko siinä on sitten yrittää – vaikkapa kokonaan uuteen ammattiin. Jos vanha ei enää tuo leipää riittämiin.

Käden taitoja opiskeltiin ennen firmojen omissa ammattikouluissa. Ihan kolmea ensi kuukautta lukuun ottamatta, harjoittelutyöstä maksettiin tunti- tai urakkapalkkaa. Tämä takasi, että neljän vuoden kuluttua oltiin miltei ammattimiehiä. Työn opettajat ja käytännön työharjoittelu oli hyvä tae osaamisesta. Neljä vuotta on pitkä harjoitteluaika. Työrupeaman katkaisi vuosittainen koulun penkillä istuminen. Silloin päntättiin päähän yleistietoa, teknillistä matematiikkaa, konepiirustusta, “metallioppia”. Näyttötyö piti ensiksi “suunnitella”  eli piirtää laudalla.  (Valmis kappale mitattiin ja piirrettiin ikään kuin oltaisiin  itse oltu suunnittelemassa ko. työ.)   Koneistuksen puoli käytti piirustusta hyväkseen kappaletta tehdessään. Minä olin valimon puolella ja siellä valmistin valamalla Stokers-hiilensyöttäjän runkokappaleen.

Nym mää vast hämmästyny olen, ihmettelen, että milloin pääsen asioist oikein alkuperäiseen asiaani. Nyt koetan kirjoittaa varsinaisesta ongelmasta. Perheyhteisöni nuorin joutuu hakemaan uutta asumismuotoa. Nykyinen asunto täytetään uusilla asukkailla eli oppilailla syksyllä. Asia on ollut tiedossa, mutta tiedossa on korkeat vuokrat. Vasta ammattiin valmistunut ja tietenkin matala palkkainen “työharjoittelija” ei ole ehtinyt tienata (kauniisti sanoen) ei vielä paskankaan vertaa. Hyvä puoli asiasta on, että niinsanottu koeaika on taakse jäänyttä elämää. Palkka on samalla jonkin verran korkeampi kuin ihan noviisilla. Näin olen ymmärtänyt asian olevan.

Kuten kerroin, yliopistokaupungin vuokrataso on haasteellinen eli korkea. Sopivan kokoisilla vuokra-asunnoilla eli kaksioilla on kysyntää, mutta tarjonta niukan laista.

Yritin neuvoa poikaa hankkimaan itselleen omistusasunnon. Sellaisen jossa olisi oma lupa ja pankin tupa. Koetin järkeillä pojan maksavan vuokraa ja samalla lyhentyisi asunto velka määrätyllä summalla. Jotakin tämän suuntaista yritin laittaa tyrkylle. Ehdotukseni kuulemma olisi ihan hyvä, mutta sen toteuttamiseen on esteenä kuulemma niin yksinkertainen juttu kuin puute. Selkokielellä rahan puute. Sillä vastapuolella kuulemma sitä on, mutta kun hänelläkin sitä täytyisi olla. 


Jos oikein ymmärsin asian, niin joku Finanssivalvonta ja pankit ovat sopineet, että ensiasunnon ostajalla on oltava 5 % käteistä asunnon hinnasta laskien. Edelleen jos olen oikein ymmärtänyt tämä Finanssivalvonta on ostanut itselleen kaupungin kaikki kaksiot. Siitä en tiedä kuka kaksiot on omistanut, mutta ihan niinkuin ainakin kaikki kaupungin omistuksessa olleet asunnot. Pankki on tietämäni mukaan “siunannut” kaupat, toiminta on yhteisesti sovittua.


Nyt ei voi muuta sanoa kuin “SUS SIUNATKOON” tai miten se menee. Jos näin on niin nuoret saavat entistä “arvokkaampia” kaksioita. Velkarahaa tarvitaan entistä enemmän.  Entisen opiskelijan oman asunnon osto lykkääntyy. Samalla lykkääntyy moni muu asia. Mielestäni tämä viimeinen kohta nuorten asunnon rahoittamiseksi vaatisi asiantuntevaa mielipidettä ja kannanottoa, tai ainakin mielipiteitä olisi mukava lukea.

En tiedä mitenkä täällä Salon alueella asiat ovat. Ostetaanko varastoon osakehuoneistoja. Kuinka tiukkoja pankit ovat tuon 5% omavastuun suhteen. (Te, joilla on enemmän ja parempaa tietoa, niin valistaa minuakin!)
                                                                                    Niilo














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti