Kevätkesän rentoutumista...

Siinä silmä lepää, missä meri siintää.  Mieli rauhoittuu, huolet unhoittuu, on hyvä olla. Ihminen voi nauttia, kokea erilaisia tuntemuksia luonnon eri elementeistä. Myrskyävä meri tai rauhallinen, hiljakseen liplattava merielementti, molemmilla on eri merkitys "sielumme" syövereihin, molemmista voimme ammentaa voimaa itsellemme. Retkipäivänämme aurinko paistoi, tuuli oli kohtalaisen lämmin ja navakka.

Kalastusretken järjestäjänä oli Salon AVH-kerho.

Kerhomme toiminta perustuu suurelta osin virikkeiden antamiseen, vertaistukeen. Älä jää yksin, tule mukaan toimintaamme. Myös lähimmäiset tarvitsevat voimia jaksamiseen. Kerhomme on tarkoitettu niin AVH:n saaneille kuin omaisille. 

Talviaikaan kokoonnumme kuukauden toisena torstaina kuuntelemaan asiantuntijaluennoitsijoita ja kesän koittaessa pääsääntöisesti panostamme virkistystoimintaan retkineen. Yhdessä oltaessa, mahdollisimman monessa toiminnassa mukana olevana, kukaan ei jää yksin.

Paavo, "kalastusneuvoksemme".

Edellä mainittu monitoimimiehemme on todella monessa mukana. Puolisonsa tukihenkilönä ja muutenkin kerkeävänä miehenä hän ennättää toimimaan niin kerhossamme kuin muissakin yhdistyksissä. Kalastus eli onginta on hänen rakkain harrastuksensa.

Mainittakoon tässä ohimennen, että Paavon vaimo kerää ja kortistoi kansioihin joulukortteja, joita hänellä on muutama tuhat kappale vuosien varrella kertyneenä. Kaikki tietysti erilaisia – ulkomaalaiset erikseen. Mielellään Hän ottaisi lisää kortteja vastaan, postimerkit saa ottaa talteen, niitä hän ei kerää. Samanlaiset yksilöt menevät lastenkotien askartelutarpeisiin…

Kerhomme suunnitteli Paavon avustuksella retken onginta- tapahtumana Kokkilan lossirantaan. Ensimmäinen suunniteltu retki ei toteutunut yhteensattumien vuoksi. Tarkoituksena oli saada emoyhdistyksemme turkulaiset jäsenet mukaan. Heillä oli kuitenkin omat leiripäivänsä samaan aikaan. Ei siinä auttanut muu kuin siirtää tapahtuma 28.5 klo 10.00 alkavaksi. Taas oli turkulaisten "koulunpäätösjuhlat" heillä esteenä. Esteitä oli omilla kerholaisillammekin. Meinasi jäädä tyngäksi koko helahoito, tosin evässyömisiähän oli meillä osallistujilla nyt ylikin oman tarpeen riittämiin.

Saapuessamme Kokkilan rantaan, siihen lossin viereen, havaitsimme pyydyksiä olevan vedessä jo aika monta. Ei hätää, Paavo siellä jakeli jo neuvojaan ja lieroja oikein kädestä pitäen. Näin pruukataan sanoa tällaisissa tapauksissa. Rannalla oli Liisaa, Mattia, Ullaa, Oskaria, jne. melkein pilvin pimein. Oli sielä pari opeakin mukana.

Hei Paavo, tule auttamaan kun... Paavo hei, kuinka tämän kalan saa pois? Mikä kala tämä on, onko se särki... On jos sillä on punaiset silmät, vastaili Paavo. Jotkut oppilaat eivät rohkaistuneet ottamaan elävää kalaa koukusta pois, mutta ei hätää Paavo auttoi. Hän oli tottunut nuorten kalastajien ohjaukseen, kun on Turussa ollut ’kalastusopena’. Häneltä sai myös ohjeita kalojen käsittelyssä; suomustaminen, suolistaminen ja jopa fileointi kuului kalamestarimme neuvoihin.

Ollikalan koulun kaksi opettajaa olivat ikionnellisia: "Meille kävi hyvä tuuri, kun saimme tuollaisen asiantuntijan ohjaajaksi, nyt retkemme onnistui". Ei tullut kysyttyä mikä luokka oli kysymyksessä, mutta arvelisin heidän 4-5 -luokkalaisia olleen.

Kalamestarimme silmään pisti eräs oppilas. "Siinä on mestariluokan nuori onkija, hän fileoikin omat saaliinsa, siihen ei kaikki pysty". Grillillä hän open avustamana myös kypsensi saaliinsa. Sielläkin Paavo neuvoi, että fileet ovat kypsiä kun liha on valkoista. Niinhän ne ovat, ajattelin Paavon havainnosta. 

Nuorelle kalamestarille Paavo ojensi oikein pokaalin hyvästä saavutuksesta. Maininnalla: "sait hyvin kaloja ja osasit myös jälkikäsitellä saaliisi, siihen ei monikaan noin nuori pysty". Poika oli pyttynsä ansainnut.

Oli meillä leikkimielinen ongintakilpailukin oppilaille järjestää. Koska kerholaisista ei osallistunut kuin kolme vaihtelevin saavutuksin varsinaiseen ongintaan, päätimme pitää sen koululaisille. Kysymys kilpailussa oli kuka saa ekan kalan kilpailutilanteessa. Kilpailu aiheutti kuitenkin sen, että suurin osa oppilaista meni lossille liukumaan. Ilmeisesti Paavo ei vielä ehtinyt valmentaa psyykkisesti oppilaitaan. Hermot eivät antaneet periksi kilpailutilannetta, karkuun oli lähdettävä.

Onkijat olivat itsekin juuri tulleet grilliltä syömästä ja kalatkin pitivät jonkinlaista siestaa, mato ei meinannut kelvata niille.  Kesti ja kesti, ei nykäystäkään. Kuka on voittaja? Kestääkö onkijan hermot? Tunnelma oli odottava! Matoa vaihdettiin uuteen. Ei nykäystäkään. Paavo lohdutti: "meri on täynnä kaloja, ei ne mihinkään ole lähteneet". "Lentokaloja ei hyväksytä". Lentokalat ovat niitä koukusta takaisin mereen pudonneita...

Vihdoin viimein erästä reipasta tyttöä onnisti, hän sai peräti ahvenen saaliikseen ja oli kunniakirjavoittaja.

Selitykseksi mainittakoon, että kalahenkilöt, nais- ja miespuoliset, ovat sangen ’kateita’ keskenään. Helposti ei uskota toisen kykyihin ja helposti huudellaan että senkin.......??!! Lievittääksemme tätä kadehenkisyyttä ja muistellessani omaa nuoruuttani sanoimme kavereille; se on MÄTÄMUNA, joka saa eka kalan.  Kunniakirjassamme on tämä mätämuna eritoten tuotu esille… Eli laji on niin kateellisten ympäröimä, että tämä mätämuna on kunniakas nimitys, siitä saa olla ylpeä. Open kanssa neuvoteltiin kuitenkin "arvonimestä". Sain hyväksynnän. Hupia se vaan on!

Päivä joutui oppilaillekin kohti viimeitä tuntia Ollikkalan koululla klo 13.00. Paavoa kiiteltiin esimerkillisellä toiminnalla kalastuksen jalossa lajissa. Jäätelöt syötyään he olivat valmiit menemään taxinsa kyytiin.

Päivästämme tuli onnistunut – heille ja meille.

Niilo Henell

Maailmanmatkalla Islannissa osa 3

Tänään pääkohteemme oli komea vesiputous, ja jos sää olisi sallinut myös jäätikköä näkisimme (sää oli kuitenkin sumuinen, ja pilvet alhaalla, ei nähty). Jäätikölle olisi ollut matkaa pari kilometriä tietä pitkin, sitä kuitenkaan ei voi linja-autolla ajaa, heidän maastoautoissa onkin leveät renkaat ja maavaraa, joilla jäätiköllä kuljetaan.

Iso putous (Gullfoss) näkyi parhaiten jos meni jäiset portaat alas jokiuomaan, minä en lähtenyt turvallisuussyistä sinne alas, koska tuulikin kovasti.

Matkallamme tutustuimme pienempään putoukseen, jota minäkin uskalsin käydä lähempää katsomassa, ja eikös vain minua saivat taas odottaa...  

Siellä on 800 m päässä toinen putous, joka menee kallion läpi ja sehän piti nähdä, kyllä toiset jäivät paljosta vaille. Mutta jos katseet olisivat tappaneet ”olisin nyt vainaa”.

Ennen ruokailua kävimme myös elokuvissa. Islanti on tuliperäinen ja siellä tapahtuu tulivuorenpurkauksia melko usein, suurempia purkauksia n. 30 v. välein, kerrottiin. Meille näytettiin kuvatallenteita miten silloin tapahtuu ja mitä tuhoja aiheutuu. Tulivuori on nimeltään Eyjafjallajökull ja juuri se, joka toi kaaosta lennoille kaikkialla Euroopassa. Toinen suuri on Hekla (korkeus 1491 m), ja kyllä paikalliset kunnioittavat sitä, koska milloinkaan ei tiedä varmasti koska se saattaa alkaa taas purkautumaan. Saarelaiset ovatkin joskus sen ristineet ”portiksi helvettiin”! Hekla on saaren aktiivisin tulivuori ja kyllä se meidänkin kunnioitustamme herätti, kun siitä vierestä linja-automatkaamme aloitimme.

Päivälliseksi saimme lampaanlihakeittoa, onhan Islannissa kesäisin lampaita eri puolilla saarta arviolta jopa miljoona yksilöä. Ruoka oli hyvää eikä lihakaan maistunut villakintaalle, minulla oli ennakkoluulo, joka oli väärä. Onneksi.

Pihalla oli pari labradorinnoutajaa, jotka olivat leikkisiä. Ja kun isäntä antoi luvan peuhata niiden kanssa, niin taas minua piti odottaa!

Iltapäivällä piti kiirehtiä hotellille, koska happy auer alkoi 17.00 ja täytyihän ne matkan pölyt huuhtoa pois!

Seuraavana päivänä kävimme katsomassa geysirejä, niitä kuumia lähteitä, joiden lähelle ei ollut menemistä sillä vesi oli 70-100 asteista. Isosta lähteestä minulla ei ole kuvaa, koska sen ympärillä oli niin paljon japanilaisia turisteja, jotka valloittivat kaikki kuvauspaikat. Pienempää lähdettä ei kuvannut juuri kukaan muu, joten tässähän tuo:

Ja taas takaisin ennen happy aueria, iltaohjelma oli vapaamuotoista, ja kyllä siellä monennäköistä muotoa onkin! Todellinen ”ohjelma” alkoi vasta kun minun piti mennä nukkumaan, siitä nyt ei sitten liene ollut suurta haittaa.

Yhtenä päivänä kävimme myös merenrannalla. Siellä meri törmäsi suurella voimalla rantaan, mikä oli todella vaikuttava näky. Etenkin minua kiellettiin menemästä suuren kallion taakse rantaa pitkin, koska nyt oli nousuvesi, ja jos olisin kulkenut lahden toiselle puolelle tutkimaan, en olisi pystynyt ehkä palaamaan takaisin.

Oppaana meillä oli kaveri, joka on opiskellut Suomessa metsätaloutta. Hän kertoi Islannin metsätaloudesta, mutta koska en nähnyt puita missään rohkenin epäillä hänen juttujaan, hän kyllä väitti jossainpäin Islanti myös olevan metsätaloutta. (Googettamalla selvisi, että ”Islannissa tiedetään kasvaneen runsaasti metsää, mutta alkuperäiset metsät on saaren asuttamisen jälkeen hakattu lähes kokonaan, eikä tilalle ole kasvanut ilmaston kylmenemisen tähden uutta. Laaksoissa kasvaa kuitenkin tunturikoivu-,  pihlaja-, vaivaiskoivu- ja paju- pensastoja.”)

Villieläimet on metsästetty ruuaksi jo aikoja sitten, joskus jääkarhuja on eksynyt näköpiiriin, mutta nekin hävitetään melko nopeasti, lampaita näkyi jonkin verran sekä kilipukkeja, vapaasti liikkuivat myös Islannin hevoset, joilla oli vain avonainen katos ruokailusuojina.

JUPE

(Eikä poislähdöstä puhettakaan - joten jatkoa seuraa...)

Maailmanmatkalla Islannissa osa 2

Toisena päivänä teimme vain kiertoajelun kaupungilla, jotta saimme levätä hieman, vaikka aikaero ei olekkaan kuin 3 tuntia, lepo tekee hyvää aikaan sopeutumiseen.

Täytyy tunnustaa, rahayksiköstä en ole varma koska hoidin raha-asiani pankkikortilla, joka kumma kyllä toimi siellä, taskuni pohjalla oli pieniä hiluja joilla hoidin esim. kahvin oston (joka oli todella hyvää joka paikassa), ja joitakin pieniä ostoksia.

Pääkaupunki Reykjavik, jossa olimme lähes koko ajan, on rakennettu tai saneerattu 70 - 80 -luvun rahakuplan aikana, ehkä mieleenpainuvimmat rakennukset, ovat kirkko mäen päällä ja lasipinnoitteinen oopperatalo, josta ei ole kerrottu mitä se on maksanut.

                             

Suomessa luullaan että nakkarilla jonotetaan vain täällä, minä voin esittää kuvan joka, osoittaa tämän luulon vääräksi. Sellainen tarina tällä pienellä, mutta suositulla nakkarilla on, että siellä on käynyt valtionpäämiehiä ja joitakin kuuluisuuksia.

                              

Hotellissa sain yhden hengen huoneen (varmaankin etten häiritse muita), Islanti on maa jossa, on panostettu matkailuun ja vieraiden hyvänä pitoon, ja he ovat siinä mielestäni onnistuneet.

Omaa teollisuutta ei ole, mutta muutama suuri alumiinitehdas on, raaka-aine kuitenkin tuodaan muualta, jopa Argentiinasta asti.

Kävimme myös Islannin tunnetuimman taiteilijan patsaspuistossa, hän on jo edesmennyt , mutta lahjoittanut ateljeensa ja teoksensa kaupungille, (koska nuo nimet eivät kiinnosta en muista hänenkään nimeään).

Parissa tavaratalossa kävin shoppailemassa. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään jota olisi kannattanut tuoda Suomeen, hintataso sama kuin täällä. Olut oli jonkinverran kalliimpaa kuin Suomessa, kolmea paikallista olutta maistoin, koska en pidä oluesta, edes täällä, en anna arviota niistä, tuopit tuli kuitenkin tyhjennettyä.

Reykjavikin yöelämä on vilkasta, ravintolat ovat auki puoli viiteen. Nuoriso juhlii tosi rajusti, käyttäytyvät kuitenkin asiallisesti, mitä nyt vähän halusivat tehdä tuttavuutta turistiin, tupakanpolttoa harrastivat kaikki, se häiritsi hieman.

JUPE

Paluumatkan mielenkiintoisuuksiin päästänee jo seuraavassa… 

POISSA HYVÄ - KOTONA PARAS!

"Kun Mäntyharjun pojat lähti reissulle,
niin Mäntyharjun pojat lähti reissulle..."

lauleltiin ennen, mutta nyt reissulle lähtivät

Nyt lähtivät KamariHerrat reissulle

ja kerralla ihan Helsinkiin saakka!

Ajatus syntyi jostain sellaisesta havainnosta, etteivät poijjat puoletkaan olleet kuuna päivänä kulkeneet nykymodernilla InterCity-junalla, joku myönsi ettei ollut sellaista nähnyt kuin kuvissa, joten… Logistiikkataidoistaan tunnettu persoona otti urakakseen lippuvaraukset ja meillehän ne löytyivätkin oikein kahdella pyörätuolipaikalla varustetusta vaunusta. Hyvissä ajoin aurinkoisessa aamussa olimme asemalaiturilla, josta liikuntaesteisetkin pääsivät vaikeuksitta vaunuun.

Salo–Helsinki rataosalla ei juuri ihmeempiä nähtävyyksiä ole, mutta melkoisella vauhdilla kiitävä sähköhepo kiskoi nopeasti meitä pääkaupunkia kohti. Alle puolentoista tunnin seisoskeltiin Stadin asemalla, joka kyllä oli noin 30 vuodessa muuttanut ulkoista olemustaan, eikä sisätiloissakaan tuntunut tutulta. Perinteisen Eliel-ravintolan tilallakin joku helkkarin Burger King! Mutta kun oli päätetty käydä asemaravintolassa, niin sinne. Peräseinällä sentään oli paikoillaan Järnefeltin Eeron Pielisen maisemat; helpotti hiukan. Kuin myös se, että jonotusten jälkeen saimme eväitä eteemme…

…jälkeemme jäi melkoinen kasa lisäyksenä jäteongelmaan.

Kotijoukoille ja kaikille muillekin sopivaksi katsotuille tutuillehan piti tietenkin ilmoitella ja siinä olivat Lumiat ja Dorot hyvänä apuna. Olipa joku lähettämässä postikorttejakin reissulla oloaan kehuskellessaan. 

Etukäteistarkoituksenamme ei tosin ollut tehdä mitään Helsinki- sightseeing’iä, mutta kiersimme sentään puolet asemarakennuksesta ja sen Mannerheimintien puolella pysähdyimme todistusaineistoksi tarkoitettuun ryhmäkuvaan sekä ihmettelemään, että mihin ja miksi kaikilla muilla liikkujilla näytti olevan aivan hillitön kiire ja vauhti! 

Yhden rauhallisen, ’virka-asuisen’ ryhmän sentään näimme kulkevan järjestäytyneenä aseman uumeniin.

Siinäpä se sitten oli. Raiteelle 12, jossa Turun juna jo odotteli. Ja aivan ajallaanmatkaan. Kyllä helpotti astua sisään Salon Kahvila Aseman tiskin ääreen ja todeta, että parasta Helsingissä oli se, että sieltä pääsee pian ja helposti pois!

Ja kun kaiken aikaa matkanjärjestelijä tarkkaili tätä porukkaamme, eikä yhtään miestä menetetty reissussa, niin kaikki ON taas OK!

Maailmanmatkalla Islannissa osa 1

Pääsiäisen aikoihin minulla oli mahdollisuus osallistua lukijamatkalle Islantiin, tulen ja jään maahan.

   

Kuten niin usein, minun kommellukseni alkoivat taas jo Helsinki-Vantaan lentokentällä, palaan niihin siinä vaiheessa kun pitäisi lähteä takaisin Suomeen.

Saavuttuamme Islantiin Keflaviikin lentokentälle, ja enkös minä jo mennyt toiseen paikkaan kuin toiset ryhmäläiset, puolen tunnin odottelun jälkeen ryhmämme oli taas kasassa.

Matkalla hotelliin poikkesimme Sinisellä laguunilla ”lämmin-vesiuimalassa”, se on myös paikallisten suosiossa, joten porukkaa oli.

Hotellimme sijaitsi Reykjavikin ensimmäisen asukkaan asunnon päällä, historiallisen asunnon kivijalka ja muoto oli kaivettu esiin, ja siitä oli tehty museo. Hotellin nimi oli, kuinkas muuten, ”Reykjavik”, se oli remontoitu täysin nykyaikaiseksi, kuten koko Reykjavikin keskusta.

                      

Hintataso oli Suomen tasoa, joten yli varojen elämisestä oli päästy.

Tarina jatkuu viikon, parin päästä.

JUPE

Pikavuoron viimeinen matka

Maailmanmatkalla  Aasiassa osa 9

Yli neljä vuotta, 38 maata ja 90 000 kilometriä...

Pikavuoron viimeinen matka alkoi Turkista kohden Saloa Pääsiäisen aikaan, minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta osallistua tähän, mutta pääsin kuitenkin osallistumaan viimeiselle osuudelle Helsinki - Salon tori.

Olin Kipparia sekä matkalaisia vastassa Länsisatamassa, väärinkäsityksen vuoksi olin paikalla hyvissä ajoin, katselin siinä matkustajia, joilla oli tuomisina Tallinnasta suuret määrät olutta.

Alkuperäisen aikataulun mukaan Tallinnan laivan ja matkalaisten piti saapua  13.30, siinä ei kuitenkaan tullut tuttuja, onneksi jäin kuitenkin odottamaan seuraavaa laivaa, sillähän he tulivat, tämäkin kuuluu pikavuoroon.

Tapaaminen pitkästä aikaa, hieno nähdä tuttuja, oli mieleenpainuva kokemus.

 Eestin puolella ei oltu vietetty vappua, joten pikainen auton koristelu, ja vappujuhlat voivat alkaa, vain vähässä määrin, koska torillekin piti päästä.

Lähes joka matkalla viihdepäälikkönä toiminut Pöke arvio, jos torille tulee 5-7 henkilöä tavoite on saavutettu, yllätys oli sitä suurempi kun tori olikin täysi.

Paluu torille oli sovittu klo 18.00, joten ennen sitä ei saanut olla, tapoimmekin aikaamme Kivihovilla lähellä Saloa, kippari osasikin ajoittaa kaiken juuri oikein, sillä olimme torilla tasan 18.00.

Torilla meitä oli vastassa yleisö, punainen matto, torvisoittokunta ja pientä ohjelmaa. Kotiinpaluu oli todella hieno kokemus. Me mukaan päässeet matkalaiset kokoonnuimme muistelemaan ja vertailemaan kokemuksiamme, minun kylläkin piti liueta hyvästä seurasta jo puolenyön aikaan.

Tämänhetkisen tiedon mukaan pikavuoroauto museoidaan, paikka tosin ei vielä ole varma, kippari lupasi hoitaa sen asian, kunnianosoituksena Ajokki Royalille.

...ja jonkun katselijan kommenttina "Onneksi meillä on Suomessa mahtavalla tavalla hulluja ihmisiä. Aina on ollut ja aina pitää olla. Lönnrot oli yksi heistä."

JUPE