Yhdistävä tekijä: Sitä sun tätä!

Salkkarissa on päivittäin tekstari-palsta, jonka kautta lukija voi tuoda mielipiteitään julki, melkein mistä vaan. Vuodenaikojen ja ajan kulumisen mukana nuo mielipiteitten kirjoittajat vaihtuvat, mutta harvoin niihin sisältöihin tulee mitään muutosta, samat asiat toistuvat vuodesta vuoteen.

Palstan pitäjä voisi aivan hyvin julkaista vanhat jutut uudelleen. Siinä säästyisi aikaa ja rahaa, tosin mille tilille tuo aika laitetaan, sitä on “rajattomasti”, uutta aikaa tulee ihan automaattisesti. Rahaa tippuu, jos on tippuakseen ja sen voi säästää, kuulemma. Mutta säästäpä aikaa! Tosin joskus kuulee jonkun jotakin tehneen… aikaa säästääkseen.

Koirat, kissat ja hevosetkin on yleinen kirjoittamisen ja huolestuneisuuden aihepiirejä, useimmiten “niinku” syrjästä seuranneen sekä peräti itse kokeneen henkilön kannalta katsoen. Pelin henki kuitenkin on, että Sinä väärässä ja minä oikeassa, niinku muuten olen(kin). Harva sitä itseään syyttää, tai ihmettelee, että onko tämäkään ihan näin.

Tunsin aikoja sitten erään rouvashenkilön, jolla oli aina asiat hyvin päin. Hänen kodissaan, vuokra sellaisessa, oli niin sanottu juokseva vesi – mennen tullen, ämpäreillä tuotiin ja ämpärillä vietiin, juoksujalkaa.

Siinä lapset kasvoivat ja koulutettiin, kauniissa kodissa, rakkaudella, työtä tehden. Omat ja naapurien(kin) asiat olivat kunnossa. Ko. rouva ei naapurien asioista ollut kiinnostunut, kerta kaikkiaan hän ylisti naapureitaan. Vaikka ihan varmasti naapurien katit ja rakit kävivät paskomassa ja kuopimassa hänen pihallaan ja kasvimaalla. Se ei haitannut tätä entistä Karjalan tyttöä, kaikista asioista hän aina löysi sen positiivisen puolen. Ehkä ko. rouvan elämänasenne oli muokkautunut siirtolaisuuden kokemusten myötä. Kun kaikki asiat olivat hyvin, mitä niissä on valittamista, remontit maksaa, tyydytään olemassa oleviin juttuihin. Hän oli tyytyväinen asuinpaikkakuntaan eli kyläläisiin. Hän teki työtä ja palveli osuuskauppaa sekä asiakaspiiriään eläkepäiviin asti.

Kun se eläkeikä koitti, tuli muutto omaan omistusasuntoon ja samalla loppui palvelupiste kylältä. Ainoa. Nyt piti hiiva ja maidot hakea pitkän matkan takaa. Opetus on siinä, että oli vähään tyytyvä kaupanhoitaja, joka pienistä eikä suuristakaan asioista valitellut.

Aika usein harmitellaan kun kissat tekevät makuukuopan keskelle porkkanapenkkiä. Appelsiinin kuoret, taikka hätistelytkään ei auta, kolli senkun nautiskelee auringon lämmittämästä makuusijasta. Mikäpä siinä on köllötellä, lämpimässä. Ainoa riesa on toi naapurin akka – tällälailla varmaankin kolli ajattelee, että hävittömiä ovat!

Koirat tuli jo mainituksi. Niiden tekemiset ja olemiset on ehkä suurimpia “tekstarien” aiheita. Varsinkin jos kysymyksessä on jonkinmoinen häiriön aiheuttaminen. Mikäpä muu kuin paskominen ja asiaton haukunta.

Koira on se ihmisen paras ystävä kautta aikojen ollut. Niitä on jalostamalla kehitetty monenmoisiin käyttötarkoituksiin, seurakoirista eri töiden ja avustamisen osaajiin. Viime aikoina on huomattu koiran “tarkkuus”, hajuaistin ansiosta tämä paras ystävä, löytää esim. syövän ja monia muita ”oireita” jopa ennen lääkäreitä.

Silloin joskus, kauan sitten, koira oli pihapiireissä se varsinainen ovikello. Haukunta ilmoitti, että sen reviirille saapui vieraita tai talon omaa väkeä. Mitä tutumpi tulija oli, niin sen riehakkaampaa oli “ovikellon” ääni.

Talon vahti piti huolen tarkasti siitä kuka sai tulla ovelle koputtelemaan tai sisälle asti. Kesäaikaan koirat pidettiin kiinni ns. juoksulangassa. Moni muistanee ohjeen ”Koirat kiinni rauhoitusaikana”! Tuohon kahden tolpan taikka tolpan ja nurkkauksen väliin asetettuun lankaan kiinnitettiin talonvahdin pannasta alkava ketju, joka liukui langan rajoittamalla alueella ja koira pääsi hallitsemaan pihapiiriä. Ainakin näki (ja kuuli) kaiken!

Niin sanottuina metsästysaikoina, eli talvisaikaan, koirat kulkivat vapaana. Kevätpuolella, hankikannon aikaan, luonnon voimat saivat aikaiseksi koirille yhteiset karkelot. Tämä karkelointi keräsi naaras- eli tyttökoirien luokse lauman vetreitä uroksia. Nämä talon leidit pidettiin yleensä sisällä, vaara emoksi tulemiselle piili pihapiirin liepeillä. Kun varsin usein tapahtui karkaamisia, niin seurauksena oli au-pentujen lisääntyminen.

Joku voi paheksua tuota au-lyhennettä. Koetan selittää lyhenteen merkityksen, kun niistä on tullut niin tätä päivää. Minä ymmärrän niiden merkityksestä vai promillen verran.

Harvoin sattuu niin onnellisesti, että tulevien pentujen siittäjä olisi samaa jaloa sukua kuin naaraskoira. Rotu säilyisi puhtaana ja rahallisesti arvokkaaksi mitattuna. Rotukoirilla on hintansa. Tällaisen ulkosiittoisen pennun arvo on nollan ja jonkin euromäärän välillä. Noita pentuja jaellaan miltei ilmaiseksi ja siksi niistä tulee aina ulkopuolisina pidettäviä koiria, siis au-koiria. Ulkona nämä uudet “hankipennut” ovat alkunsa saaneet, siis todellisia au-tapauksia, tehty ikäänkuin salaa.

Tästä(kin) muistuu tarina. - Eräs mies oli viemässä narttukoiraansa uroksen luokse. Matkalla hän tapasi kaverinsa. “Mihinkäs olet menossa”, kaveri kyseli kuulumisia. Sulhon luo pitää mennä, koirallani on nyt se aika. Jutellessa aika kului ja morsian oli pitkän talutushihnan päässä, vähän syrjemmällä. Kuulumiset oli kuultu ja matkaa piti jatkaa. Talutushihnan päässä oli kummasti kaksi koiraa. Piti oikein hieraista silmiään – kaksikerroksinen koira! Varsinainen sulho ei sillä kertaa tavannut sille valittua “tyttö”ystävää. Penteleen rakki kerkesi ennen.

Kaikki koirat oppivat erilaisia asioita, mutta myös omistajat ovat yksilöitä, jotka saattavat oppia koiranpidon taidon. Mielestäni omistajalta vaaditaan eniten oppimistaitoa opettamiseen. Koira heiluttaa häntäänsä aina, oli oppiarvo mikä sitten lieneekään. Kannattaa koiran koulutus varmaankin aloittaa ns. isännästä. Sanotaanko tätä Alfa-naaraaksi tai -urokseksi, mutta ihminen se on joka koiraa johtaa. Lauman johtaja!

Niin piti sanomaan, että keväällä lähetellään kiivaita kannanottoja tekstari palstoihin ystävien jätöksistä. Vihaksi se pistää kun lastaan vetelee vaikkapa aamulla hoitoon ja pienen kätösen ylettyvillä on aikamoinen kasa sitä itteään. Ei pitäisi itselleen ottaa ystävää, joka iloisesti haukkuu ainakin isäntänsä. Ei se niin suuri vaiva ole, kun sen läjän korjaa muovipussin avulla pois, roskikseen. Voi sen taskuunkin laittaa muovipussissa, lämpöä siitä kantaja saa. Ja hyvän mielen!

Oli minulla pieni asian tynkäkin mielessä, johon aiheen olen saanut tekstarista tuonne pääkoppaani. Tekstarista, johonka haluaisin saada asiantuntijan mielipiteen; ja se kuuluu suunnilleen näin:

“Elintarvikkeiden riistohinnat johtuvat teolli-suuden ja kaupan ahneudesta, nämä siitä rikastuvat ja eniten hyötyvät. Suomi on kallis maa, miksi saksalaiset saavat elintarvikkeet paljon edullisemmin?”

Tähän tapaan näissä kannanotoissa todetaan. Yhdyn täysin tähän kannanottoon, mutta jokin syy, muu kuin ahneus, asiaan varmaankin on. En puutu varsinaisesti hintojen muodostumiseen, tuottajasta kaupan tiskille. Laskennallinen yhtälö se on, mutta mitkä seikat, muu kuin ahneus, hinnoitteluun vaikuttaa. Kaikkien kolmen osapuolen jatkuvuudesta kuitenkin mielestäni on kyse. Saako tuottaja, teollisuus ja kauppa sellaisen tuoton, että pystyvät jatkamaan tekemisiään.

Verrataan nyt näitä esimerkkimaita Saksaa ja Suomea keskenään.

Miksi meillä on niin kallista, Saksaan verrattuna? En minä ainakaan tiedä muuta kuin ehkä tehokkuusnäkökulman. Siinäkin ehkä olemme tuotantolaitoksia verraten suunnilleen tasaväkisiä. Tuskin saksalaisetkaan ilman henkilötyövoimaa pärjäävät. Kuulemani mukaan heidän palkkatasonsa on meitä parempi. Vai onko? Verotus? Kiinteistökulut? Pystyykö joku raottamaan näitä asioita.

Sen tiedän, että meitä suomalaisia hankkii elantonsa suuressa, laajassa kotimaassamme sanotaan noin 5,2 miljoonaa henkeä, tai siis ruokaa tarvitaan tälle määrälle ihmisiä. Ennen sanottiin Hangosta Petsamoon, mutta nykyisin tämä Petsamo jää pois. Kuitenkin laajalle alueelle elintarvikehuollon on pelattava.

Saksanmaalla on monta kaupunkia, joilla on asukkaita miltei koko meikäläisten nokkaluku. Pikkukyliä meillä on lukuisia ja tämä luontainen ahneus kiihottaa ruokkimaan pikkukylätkin. On niitä kyliä Saksassakin, ei sen puoleen. Kuvittelen mielessäni, niitä kuljetusmatkojen kustannuksia. Tuottajalta tehdaslaitokseen, tehtaalta kauppoihin, melkeinpä Petsamoon asti. Kuljetuskustannukset, kukapa muu ne viime kädessä maksaa, kuin kuluttaja tietenkin. Ilmaista tavaraa ei ole, jopa ämpäritkin maksaa, ne ilmaiseksi jonotettavat! Tuon kuljetusvaiheen kustannukset tietenkin pienenevät, tai myös suurenevat, määrien mukaisesti. Suhteellisesti painavampi kuorma on kiloa kohti edullisempi.

Kun tekstarin laatija otti esimerkiksi Saksan halpoine hintoineen, sekä isompine palkkoineen. Tiettävästi “sakemanni” maksaa terveydenhoidostaan tulojensa mukaisen hinnan. Mitä suurempi tuloluokka on, sitä isompi summa menee terveysvakuutukseen. Olen jostakin kuullut, että mitä isompi tämä “vakuutus” summa onkin, niin sen parempi on hoitokin. Lääkärit olisivat tämän mukaan “parempia”, ammattitaitoisempia.

Voi olla niinkin, etten ole asiaa ymmärtänyt. Tulkoon kuitenkin juoruttua asiasta. Juoru on ymmärtääkseni asia, jossa on vain nimeksi totta. Tässä voi olla totta se, että niin sanottuja sakemanneja on olemassa. Jos tässä on perää, niin en halua muuttaa Saksaan. Täällä meillä, tämä satavuotias, antaa tällaiselle tyhjätaskullekin kohtalaisen hoidon.

Taas tuli jaariteltua. Osittain aivan turhista asioista, mutta tuli sitä säästöäkin tehtyä. Valot eivät palaneet moneen tuntiin. Ihan siitä syystä kun suoritin etsivän tehtävää. Mitäkö niin monta tuntia etsin? No noita puukstaaveja tuosta edestäni, nappuloista, joiden kirjainmerkkejä ei hämärässä meinannut erottaa. Soisin niin mielelläni, että löytäisin ne nopeammin. On tässä tällainen systeemikin. Yhdellä sormella haen ja loput saavat levätä. Lepoa ne kaipaavatkin – särkevät mokomat. Toisaalta, kun etsii noita kirjaimia, niin ei tarvitse käydä pilleripurkillakaan. Kas kun huolet tässä hommassa hetkeksi unohtuvat.

Suosittelen tätä terapiaa muillekin!

Niilo

PS. Kuulopuheiden mukaan naapurissa päivähoidossa ollut, vaahtosammuttajan kokoinen ympäristön tarkkailija, on todennut kavereille, että ”kattokaa, tuolla mennee Taapelokälly”