Perimätieto
kertoo, että Suomeen on rantautunut joulupuun eli joulukuusen käyttö 1860-luvulla
Saksasta, ensin aateliskartanoihin ja sitten maatalojen keskuuteen. Porvaristo,
eli kaupunkiväestö omaksui joulukuusen 1900-luvun alkupuolella. Pikkuhiljaa
siitä tuli perinne koko maahan.
Koristeet
tehtiin itse kynttilöitä myöten. Kaunis ja aidon näköinen kuusesta tuli steariinikynttilöiden
myötä. Sisälle tuotu kuusi jouluaaton puolenpäivän maissa, toi tuoksullaan sen
hartaan tunnelman tupaan, josta alkoi jo joulupukin odottelu toden teolla.
Joulupukkia
ennen kuitenkin oli puhdistauduttava. Puhtaan ihon sai parhaiten joulusaunassa,
oikein vihdan kera. Ähinä ja puhina vain kävi, kun vihta, eli vasta, ajoi
viikon rasitukset jäsenistä pois. Pienemmät eivät tietenkään sitä kovinta
löylyä kestäneen, mutta heidät pikkuhiljaa totutettiin ”hossoamalla” saunan
ihanuuteen. Vihta kastettiin usein pesuvadissa veteen. Vannassa, pesusoikossa, oli pienokaisen mukava
pärskytellä vettä ympäriinsä.
Tavat
ja perinteet muuttuvat. Markkinoille tuli sähkökynttilät. Monen oli vaikea
luopua niistä aidon valon tuovista kuusen kynttilöistä. Pikkuhiljaa vanha
perinteinen sydänkynttilä, lepattavaliekkinen, väistyi muistojen joukkoon.
”Teollisuusvallankumous” vei voiton ja syrjäytti aidot kuusten kynttilät.
Kynttiläteollisuus porskuttaa monenlaisine tuotteineen nykypäivänä. Nyt
nautitaan lepattavista liekeistä mitä ihmeellisimmillä kynttilämuodostelmilla,
pöydän päällä, takan reunustoilla palaa kynttilä tyttärineen. Ei kuitenkaan sovi jättää niitä valvomatta
palamaan. Siitä
voi muodostua ankea joulu.
Ennen
vanhaan joulusaunan jälkeen alkoi varsinainen mässäily. Joulupöytään oli
katettu kinkku, lipeäkala (itse liotettu), puuro väskynäsoppineen,
(sekahedelmäsoppa), juustot, laatikot jne.
Oli ne työtkin fyysisesti raskaampia, joten kulutus oli myös eri
luokkaa. Ruokien valmistustapa oli suunnilleen samantapaista kuin nykyäänkin.
Silloin oli isot leivinuunit ja puuhellat käytössä. Jääkaapit ja sähköhellat
mikroineen puuttuivat.
Kinkku
paistettiin ruistaikinakuoressa jälkilöylyssä, kypsyys oli aina kohdallaan,
ilman mittareita. Kinkun rasvapitoisuus oli eri luokkaa. Nykyään syömme
possunlihaa ja silloin joskus sianlihaa.
Joulun ”tuoksuun” kuului lipeäkalan valmistuksesta tuleva ”lemu”, joka ei niin
herkullinen ollut, mutta tilanne korjaantui loppuliotuksen aikana. Nykyään
lipeäkala on tuoksultaan miedonlaista, jopa makukin on tasaisempaa kuin silloin
joskus. Lipeäkala on itse asiassa
mautonta, mutta ne muut tykötarpeet maun tuovat. Kala on helposti sulavaa, joten suosittelen!
Joulupuu
on varastettu…..
…tai
mitenkä se vanha joululaulu menikään?
Kuitenkin silloin joskus oli maan tapa, ainakin maaseudulla, että
joulukuusi haettiin ”omasta takametsästä”, luvalla tai luvatta. Sen verran tuttujakin oltiin kylillä
keskenämme, oli sitten talollinen tai mökkiläinen, niin tuota ”takametsää” oli
kummallakin. Jos nyt yhdestä kuusesta
olisi riitaa tullut, niin se olisi närää aiheuttanut maaseudun
ilmapiiriin. No niistä ajoista on tavat
muuttuneet, jokamiehen oikeuksia on, mutta se ei edellytä ”kuusivarkautta”,
siitä on seurauksia huonossa lykyssä. Tarinoita kyllä riittää aika monella
kuusenhakijalla. Kalliiksikin on tullut luvatta haetut kuuset. Isäntä kun siinä
vaiheessa on niskan päällä – hinnoitus on sen mukainen.
Itse
olen ollut sellaisissa hommissa, että olen saanut kuusen kotiin tuotuna tai
sitten minulla on ollut lupa hakea itse ”takametsästä”, aina ei rajat niin
tarkkoja olleet kuusen haulle, saattoi ”rajaloukkauksiakin” tapahtuneen, tuskin siitä mitään hälyä olisi tullut.
Elettiin
kuuttakymmentä lukua, puolenvälin vaiheita. Olin Järvenpäässä, lähellä Ainolaa,
myymälänhoitajana osuuskaupassa. Myymäläkiinteistön omisti kenraali Talvela.
Hänen metsänsä oli asutusalueen laidalla. Olin myöskin kenraalin kiinteistön
hoitaja, työni ohessa. Kenraalin osoitetta en tiennyt, mutta ihan itse katsoin
oikeudekseni hakea kuusen talonomistajan metsästä. Eli kysymyksessä varmaankin
oli omankäden oikeus tässä tapauksessa.
Myymäläapulaisen
miehen kanssa lähdimme kuusen hakuun. Luultavasti hän oli aikanaan kenraalin
alaisuuteen kuulunut, jo siellä jossakin. Vapaaehtoisesti sotaan mennyt, mutta
ohiammuttuna siviiliin tullut.
Ohiammutuiksi nuo haavoittuneet itseään kutsuvat.
Eka
kuusi löytyi nopeasti. Sen laitoimme tiettyyn paikkaan, varmojen merkkien
viereen. Toinenkin kuusi löytyi
suhteellisen nopeasti. Kuusia riitti, mutta ei sellaisista paikoista, josta
olisimme voineet puun katkaista. Haimme tiheikköä, josta metsänhoidollisesti
kuusen voi ottaa hyvällä omallatunnolla. Sinä sunnuntaina oli satanut hivenen
lunta, jäljet näkyivät hyvin. Tultuamme minulle jo varatun kuusen paikan luo,
siinä oli käynyt kato. Lumeen oli
ilmestynyt lisää jälkiä, jotka osoittivat kuusen häviämisen syyn. Tämä päähän
haavoittunut Eki suuttui tulisesti, hän lähti juosten seuraamaan jälkiä.
Uhkaukset oli aika kovaa kuultavaa, hänen vaimonsa oli kertonut Ekistä tulleen
kiivasluontoisen haavoittumisen jälkeen.
”Minä tapan sen, kun kiinni saan”! Siinä vaiheessa minullekin tuli hätä,
niinpä lähdin myös juoksemaan Ekin
perään, ”Kuule Eki, ei se niin paha teko ole, jos kuusivarkailta kuusi
viedään”, huutelin Ekin perään. Tämä rauhoitti hänet, me aloimme etsiä kolmatta
kuusta, jonka löytämisessä oli tosi kova työ.
Taas
kerran sain kotoakin käsin ”kehumiset”, olin ollut liian kauan kuusen hakureissulla,
muutakin työtä olisi ollut – niin minunkin mielestäni, mutta minkäs teit. Tämä ei jäänyt viimeiseksi kehumiseksi
kuusenhaun tienoilta. Myöhemmin minua
huvitti kun kaksistaan lähdimme kuusta hakemaan. Nälkä siinä ehti tulemaan,
mutta en senjälkeen saanut myöskään ylimääräisiä ”kehuja”. Paljon nopeammin ja
helpommalla kuusen saa kuusimyyjiltä.
Jos kuusen hankkii, niin se pitää olla aito sellainen. Tietysti
muovikuusetkin on aitoja joulukoristeita valot valmiina. Olen sen verran
vanhanaikainen, että lamput eivät saa olla ”tivolin” värimainosten mukaisia.
Kynttilän aito liekki olisi paras, mutta niin vaarallinen.
Olen
esiintynyt joulupukin hahmossa useammankin kerran. Jo silloin joskus, kun nuttu
oli nurin, joillakin pukeilla oli naamari parran tilalla. Siihen en ole
syyllistynyt. Teimme parrat pellavasta hiuksineen, se oli kuitenkin elävän
näköinen, huulet ja hampaat näkyvissä. Kerran istahdin talonväen jouluillalliselle,
hyvin se kävi, parta vähän piimässä.
Mastik-liima piti viikset ja parran paikoillaan. Pyöräilevä, raitis
pukki, jatkoi tienaamaan kolmea markkaa nuorisoseuran hyväksi. Siihen aikaan
liikkui joulupukkeja ’liikuttuneessakin’ tilassa. En yhtään ihmettele sitä,
niin olisi minulle käynyt, jos haluja olisi ollut. Meidänkin joukossa oli yksi
”langennut” pukki, jolta jäi keikka keskeneräiseksi. Harmittaa vieläkin.
Nuttu
väärin päin, siihen oli ihan oma syynsä. Niin oli esimerkitkin pidemmältä
ajalta. Punaisen kankaan saanti oli mahdottomuus, muunvärisistäkin oli vielä
puutetta. Joku psykologi antoi telkussa neuvon. Lapsille ei tule suurta
pettymystä kun kertoo, että tänä jouluna pukki tuo vain pehmeitä paketteja. Se
on sitten yllätys jos kovempikin paketti sattumalta tulisi joukkoon. Silloin
joskus paras ja mieluisa lahja oli sukset ja monot. Kaikki otettiin hyvillä
mielin vastaan. Oli se niin mukavaa mennä kouluun uudessa villapuserossa,
uusilla suksilla, jossa oli siteet. Lenkkisukset olivat mennyttä aikaa – niin
kuin sukset tänä päivänä tahtoo olevan. Hyvä liikuntamuoto koulunkin puitteissa
tahtoo olla mennyttä aikaa. Vaikka olisi luntakin, niin hiihtäjät etelässä
harvenevat. Tällainen käsitys minulla asiasta on.
Toivotan
Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti