Elämää silloin joskus

On se kumma juttu, mitenkä lapsuuden aika tulee muisteluissa elettyä ikään kuin uudelleen.  Jonkinlainen halu on myös kirjoitella siitä ajasta. Jokainen tietenkin muistaa parhaiten tapahtumat siltä ajalta. Sanotaan, oppimiskykykin on silloin parhaimmillaan. Jotakin minäkin silloin opin vaikka varsinaisten kouluaineiden tekeminen oli tuskan takana.

Kaverin kanssa menimme Karkkilan kirjastoon. Muistan kun jatkoluokkien opettaja täytti kirjastokorttia. Hädissäni unohdin syntymä aikani, mutta tuli se kuitenkin mieleeni. Kun tilanne rauhoittui, niin muistin oikean päivämäärän ja vuosiluvun. Kirjastokortin mukaan olin kahdeksan päivää vaille vuoden nuorempi. Antamani syntymäaika koski kaveriani. Asiaa en kehdannut korjata silloin, mutta tulkoon se nyt ilmi. Kirjaston valikoima oli varsin kattava. Sadut ja seikkailukirjat tulivat tutuiksi. Varsinaiset koulukirjat tahtoivat jäädä unholaan – monen pojan vitsaus on vanhat läksyt, ymmärtääkseni.

Varsinainen aiheeni on ajalta, jolloin kotikylässäni syötiin ”mommoja” eri lailla laitettuna. Sillä ajanjaksolla myös tämä murresana unohtui pikkuhiljaa mielestäni. Mommoja viljeltiin siihen aikaan aarikaupalla miltei joka huushollissa. Eläinte pito ja niiden ravinto perustui aika paljolti pikkumommoihin eli perunoihin.

Perunoiden ja puurojen voimalla sitä nälkää siirrettiin myöhäisempään ajankohtaan. Hamppari eli ns. Suomimakkara oli varsin usein kastikkeen pohjana aikojen parannuttua. Kotonani kasvatettiin sika ja lehmästä sai maitoa. Se aika kun lehmä oli ummessa, oli vaikeampaa, mutta isän siskolta saatiin täydennystä. Oli meilläkin maitotinkiläisinä pari perhettä.

Kylällä oli omat rientonsa ja ”kulttuuritapahtumansa”. Jopa siinä määrin, että varttuneet nuoret ja me kakaratkin osallistuimme ”kulttuuritoimintaan”. Naapurikylien ja kuntien Seurantalot saivat osansa tarjonnasta. Näin hankittiin varoja oman seuran toiminnan rahoittamiseen. Rahaa kului mm. kyytiin. Eräällä autoilijalla oli iso pressu, jonka alla nautittiin kuoppaisten teiden ihanuudesta. Myöhemmin autoilijalla oli lavalle laitettava koppi penkkeineen. Yhteistoimintaa oli ja kaikilla oli niin mukavaa.

Hengellistä tarjontaakin oli. Useimmiten tuvan täydeltä. Luterilainen kirkko oli saanut kilpailijan Helluntaiseurakunnasta. Tällä uudella yhdistyksellä oli ilmeisesti aktiiviset vetäjät. Heidän kokouksiaan oli aika usein kylällä. Meidän koltiaisten vanhemmat niihin kokouksiin tutustuivat, uteliaisuuttaan tai sanoman vuoksi. Toimitilat puuttuivat, mutta kyliltä löytyi taloja joiden tuvassa tilaisuudet pidettiin. Tunnelma varmasti oli tiivis.

Sen muistan, kun kylän väki pohti, miksi järjestäjien joukossa oli henkilö, jonka puheesta ei saanut mitään selvää. Kesken sanomansa hän innostui kovalla äänellä puhumaan jotain, josta kuulemma ei saanut mitään selvää. Kiihkeästi hän osallistui itsekin puheestaan kuulemaansa julistukseen. Tästä henkilöstä kerrottiin ja samalla ihmeteltiin kyläläisten keskuudessa. Kerrottiin, kuinka hän oli tullut uskoon ja nyt hän puhuu kielillä. Sitä ei kukaan ymmärtänyt. Miksi piti kielillä puhua?

Ei myöskään ymmärretty miestä, joka oli myös tullut uskoon. Hän todisti uskoaan ko. herätysliikkeen nimiin. Ei siinä mielestäni mitään pahaa ollut, mutta kun tämä samainen mies oli tehtaalla työssä ja joskus töihin mennessään hänelle ääni kutsui kääntymään takaisin kotiin. Syynä oli puolison syntinen elämä. Puolisolle piti antaa selkään. Nykyisin sitä kutsutaan pahoinpitelyksi. Samainen pahoinpitelijä kertoi isälleni nähneensä näyn valkoisesta lampaasta.

Siihen aikaan ei lääketiede ollut kehittynyt nykytasoa lähellekään hoitomenetelmissään. Omaisetkin varmasti olivat neuvottomia tällaisessa tapauksessa. Ehkä luultiin, että he olivat ns. valittuja sanoman tuojia.

Nyt 70 vuoden valuttua vuolaana virtana ohitseni, muistin tämän kielillä puhumisen. Henkilö, joka näin puhui, on aivan selvästi saanut AIVOVERENKIERTOHÄIRIÖN. Ennen puhuttiin aivohalvauksesta, joka on johtanut AFASIAAN. (Sana on kreikkaa ja tarkoittaa ”ei puhetta”).

Henkilö, jolle on näin käynyt, ymmärtää puheen, mutta ei pysty aivovaurion takia puhumaan. Hänellä saattaa olla isokin tarve vastata kuulemaansa. Aika usein ko. henkilö vastaa kirosanoilla – perkele, perkele… Asiasta tietämättömälle tämä tuottaa kuulijalle pahennusta ja ihmettelyä. ”Mikä siihen sivistyneeseen ihmiseen on mennyt, ei hän aikaisemmin tuolla lailla kiroillut”.   Osaa tämä henkilö päätä nyökkäämällä tai ravistamalla keskustella kanssasi. Kanssaeläjällä on oppimista. Läheskään kaikki kohtauksen saaneet tulevat toimeen ja oppivat puhumisen taidon uudelleen nyky lääketieteen ansiosta.

Nämä ns. potilaat saivat ymmärtämystä ja tukea yhdistyksestään. Ystävät kun tuppaavat tänä päivänäkin harvenevan. Helposti henkilö jää yksin omiin oloihinsa. Varsinkin jos puhe on käynyt vaikeaksi. Välttely saattaa olla molemminpuolista. Molemmat tuntevat avuttomuutta ns. seurustelun asteella.

TV:stä tuttu urheilutoimittaja Kaj Kunnas joutui kokemaan henkilökohtaisesti, mitenkä aivoverenkiertohäiriö häneen vaikutti. Onneksi hän osasi reagoida oikealla tavalla tuntemuksiinsa. Hän pystyi menemään naapuriin apua saamaan. Naapurin toiminnalla hän sai avun nopeasti ja selvisi ennalleen kohtauksesta.

Jokaisen pitäisi tunnistaa seuraavanlaiset oireet:

Pyri heti ottamaan yhteys 112 numeroon

·     jos tunnet voimattomuutta raajoissa.

·     naamassa on toispuolinen tuntu. Suupieli menee vinoksi.

·     puhuminen menee sekavaksi ja vaikeutuu.

·     esineet ei pysy kädessä.

·     näkökenttä hämärtyy. Näet vain toisella silmällä.

·     et pysy jaloillasi.

Tee testejä: Pyydä henkilöä nostamaan kätensä kohtisuoraan ylös. Anna hänelle jotakin. Pyydä sanomaan vaikkapa oma nimi. Mihin olit menossa. Osoite.

Saitko puheesta selvää.

Olen kuullut, että valitettavan usein jää apu antamatta. Ei haluta auttaa ”humalaista”.

Kaj Kunnas kiittää naapureitaan. He havaitsivat, ettei kaikki ole kohdallaan. Hälyttivät ampulanssin.

Nopeasti hoitoon pääsy on hyvin tärkeää. TYKS on tämän alueen hoitopaikka. Kuulemani mukaan siellä osataan toimia.

Terveyskeskukset ovat sinänsä hyviä paikkoja, mutta suoraan Turkuun, niin ei mene siinäkään aikaa hukkaan. Kolmen tunnin sisällä pitäisi viimeistään olla toimenpidetutkimuksissa.

Ja vertaistukea on Salossakin saatavilla AVH-kerhon kautta, tietää

Niilo