APRILLIA, SYÖ SILLIÄ…

…ja päälle pitäisi juoda vielä kuravettä, minkä viimemainitun kyllä mahdollistanee lähes koko maassa tämä keikutellen tullut kesän alku. Mutta ensin tietenkin täytyy langeta kanssaihmisten rakentamaan ansaan; joutua aprillipilan kohteeksi.

Piloja ja toisten kustannuksella niitten kautta nauramista lienee ihmiskunta harrastanut ammoisista ajoista asti. Kaiketi sieltä saakka, kun ns. huumorintaju löysi lokeronsa puusta pudotettujen aivojen neuroneille ja gliasoluille eli kauan sitten. Aikakirjoista tuo alku ei löydy, mutta oletetaan sen juontavan ehkä jonnekin 1500-luvulle ja senaikaiseen ”allakkaan”, jonka uutta vuotta juhlittiin maaliskuun viimeisellä viikolla. Josko lienee olleet juhlat tylsähköjä, kun tällaisen leikittelyn joku keksi hupia lisäämään. Ja kun sitten vaihdettiin useimmat kalenterit tähän yhä käytössämme olevaan ja uusi vuosi viskattiin uuteen ”vuoden alkuun”, piti kuitenkin vanhan perinteen juhlapäivälle keksiä jatkoa, ja siitähän se sitten sai alkunsa: ”första april – ensimmäinen huhtikuuta”, joka suomentui sopivasti niin päivän kuin nimensäkin mukaan!

Aprillipäivä pohjautunee maailmalla moniinkin perin-teisyyksiin, hindujen ja roomalaisten juhlinnasta lähtien, mutta meille se saatiin silloin 1500-luvulla, jolloin kaveria sai kiusoitella yhtenä päivänä vuodessa ilman, että siitä saa suuttua. Tai niin ainakin toivottiin ja yhä toivotaan, rauhaisan rinnakkaiselon säilymiselle ja keväisyydestä nauraen nauttimiselle.

Tuon otsikon lorun juuret lienevät sydäneurooppalaiset, kun kala-aiheisia pilailuja harrastettiin useammassakin maassa. Ranskalaiset kiinnittänevät yhä paperisen kalan huijattavan selkään. Ruotsalaisten ”april, april, din dumma sill” -lorun pohjalta saatiin sillitkin mukaan tyhmyyden kuvaajana. Pääosin, ainakin meillä, aprillipila kohdistui lasten juoksuttamiseen tyhjänpäiväisten ja tyhmien asioitten taikka tarvekalujen lainaksi pyytämiseen naapuritaloista – ja niissä yhdyttiin leikkiin, johdattelemalla kohde yhä kauemmaksi pyynnön täyttämiseksi. 

Lapset lähetettiin noutamaan sian saparon oikaisijaa, makkaramittaa, silmälasivettä, vinkkeltossuja ja mitä kummallisempia lähes totuudenmukaisuuksia kukin lienee keksinyt. Ja lapset laukkasivat kylillä – vielä viime vuosisadan lopullakin, ainakin maaseudulla. Kaupunkien pilailukohteet lienevät olleet erilaisia, mutta niihin ei ole omakohtaista kosketusta, koska ovikellon soittoa en pidä riittävänä pilana.

Mutta ei aikuisväestökään jäänyt ilman höynäytysyrityksiä; ja melko monet niiden perään liikkeelle ovat lähteneetkin. Useimmiten suurempia joukkoja on saatu liikkeelle sanomalehtien pilalupauksilla, joita jopa radiot ja televisiotkin jäljittelivät omalla valtakaudellaan. Aikoinaan, kun ei jaeltu ympärivuotisesti ilmaisia ämpäreitä, niin mikä tahansa ilmainen kelpasi kohteeksi, samoin joku onnettomuus, nähtävyys, kuuluisuus. Tällaisten merkitystä aikaihmisten maailmassa en tiedä, mutta lasten osalta uskon samalla pilailun olleen myös opastavaa kokemusta sille, ettei kaikkeen pidä uskoa ja rynnätä suinpäin jonkun sellaisen perään, jonka hiukan harkittuaan käsittäisi turhanpäiväiseksi ja jopa olemattomaksi.

Piloja lienee itse kunkin tiedoissa, omakohtaisuuksien lisäksi, vaikka kuinka ja paljon. Nykyinen tiedonkulku kertoilee niistä omaa tuttavapiiriä laajemmaltakin, joten tässä lienee turhaa mitään esimerkkejä käydä kuvailemaan. Mielestäni tärkeintä onnistuneelle aprillipilalle on, että kohde saadaan lähtemään liikkeelle – etsimään, noutamaan, lainaamaan tai hankkimaan jotain, jonka oletusarvo hipoo mahdollisen toden rajaa, mutta joka pitäisi järkeilyllä (ja päivämäärän mukaisesti lähes kaikkea epäillen) osata jättää toteuttamatta. Myös tässä, kuten nykyisten tarjousten runsauden suhteen, pätee sääntö, että jos se tuntuu liian hyvältä, se on huijausta! Ja näin valeuutisten aikakaudella melko monet julkiset uutisoijat ovat luopuneet tällaisestakin pilailu-uutisoinnin perinteestä.

Pakko kai tähän silti on kirjata omakohtainen tunnustus ja perusteet sille, miksi olen aiheen ottanut esille. Ensinnäkin kalenterissani tuo huhtikuun ensimmäinen osuu likimain jutun julkaisun tuntumaan ja toisaalta teen sen edesmenneen enomieheni muistolle. Hän, kaatuneen isänä korvanneena miehen mallina, oli olemukseltaan se, joka koetti opettaa monia tärkeitä asioita elämää varten – eikä vähiten pärjäämistä tulematta höynäytetyksi (savokarjalaisittain ilmaistuna). Monessa muussakin yhteydessä hoksaamistani kokeillen, muistan jonkun aprillipäivän yhteydessä joutuneeni juoksentelemaan mummolastamme hieman kauemman naapurin luokse, kun enovanhalta oli muka hukassa ”veiheitin”, ja sen pikainen tarve olisi käsillä, eikä hän itse ennätä sitä käydä naapurista lainaamassa. Ja minä läksin. Mitä lienen ollut, kouluiän kynnyksellä kai. Onnekseni sitä seuraavaan naapuriin oli niin pitkä matka, että kun kyselemääni ”veiheitiä” ei lähinaapurissa ollut, ei minua yllytetty yksin lähtemään enää kauemmaksi, vaan käskettiin palailla niine hyvineni. Jo portailla olleen enomiehen ilmeestä näin, että jotain hän oli onnistunut – taas – kustannuksellani toteuttamaan. Sillinsyöntilorulla hän varmisti sen, ettei apuriksi alistuneella ollut oikeutta suuttua; sellaistakin kun joistakin hänen ympärivuotisista savolaispilailuistaan oli melko voimakkaina reaktioina ilmaantunut. Näin nyt sitten pieneen päähäni lisättiin tietämystä kuullun ymmärtämisen merkityksestä – veiheitinhän oli veden heittoon tarvittava ”vein heitin” (murteemme mukaisesti) ja kuulemma sellainen oli löytynytkin enolta itseltään, housunsepaluksen takaa!

Katselkaa ja kuulostelkaa – ja vertailkaa; epäilen, että nykyaika netteineen on vienyt tällaisetkin ilot elämästä; ja silti lähes meitä itse kutakin höynäytellään jos jollakin, ellei ilmaisella niin edullisella, jota emme todellakaan edes tarvitsisi! Eikä kukaan edes tarjoa kuravettä päälle!

PS. Jos nyt jollekin olisi kohonnut muistikuviin jokin omakohtainen aprillipäivään liittyvä – ainakin näin jälkikäteen jo hymyilyttävä muisto, niin tuossa alapuolella on ohje kuinka siitä voisi kommentissa kertoa meille muillekin. Jollei opiksi, niin keventämään kesän odotuksesta syntyneitä ja mieltä stressaavia henkilökohtaisia kiireitämme! Kiitos!

JUURET

Lomailimme lasten kanssa hiihtolomamme pohjoisessa, isäni luona. Lapsuudenkotini on samassa pihassa mummulani kanssa. Mummulassa asustelee yksinään mummuni, lähes 90-vuotias tervaskanto. Pääsin lomalla taas hetkeksi hänen hurmaavaan seuraansa.

Kun tulimme pohjoiseen, mummu lämmäytti leivinuunin ja leipoi meille pikkupullia, jokaisen meidän herkkua. Hän kattaa kahvipöytään kauniit ruusuastiastonsa, unohtamatta lapsia, hekin saavat juoda samoista vierasastioista. Pakkasessa on aina lapsille eskimopuikkoja ja ruusukuppiin saa kokista tai kahvia, ihan miten mieli tekee. Vuosikymmenten saatossa hän on kerännyt pikkuleluja, joita lapset saavat leikkeihinsä siellä ollessamme. Lapseni halaavat vanhaa mummua mennentullen, pientä vanhaa naista, yhtä tärkimmistä elämääni vaikuttaneista naisista. Lapseni, hänen lastenlastenlapsensa, kasvavat jo ohi hänestä. Se naurattaa sekä lapsia, että mummuani. Silti yhä, hän jaksaa juosta lasteni kanssa sekä ihmetellä maailman pienimpiäkin ihmeitä.

Katsoessani häntä, mietin, kuinka onnekas olenkaan ollut saadessani pitää hänet näin pitkään. Hän on viimeinen jäljellä oleva isovanhempi, joka minulla on. Lapsenikin ovat saaneet tutustua häneen, siitä olen erityisen onnellinen. Lomalla vietimme monta kahdenkeskistä hetkeä jutellen kaikenlaisista asioista. Hän kertoi elämästään. Osa minulle jo tuttuja tarinoita, osa asioita joita hän ei ole aiemmin kertonut. Mukavia muistoja, osa ehkä kipeitäkin. Onneksemme hän on pystynyt elämään kotonaan myös vanhuutensa. Nykyuutiset ovat nostattaneet niskavillojani, miettiessäni kuinka monen omaiset ovat joutuneet elämään kauheuksien keskellä. Siinä havahduin ajatukseen, kuinka elämä on nopeasti vierinyt. Minä keski-ikää lähestyvä aikuinen nainen ja elämää jo pitkään nähnyt isoäitini.

Viimeisenä lomailtanamme istuimme hänen luonaan vielä. Junamme lähtee seuraavana aamuna klo 05.50. Katsoin häntä tarkemmin, kuuntelin taas herkemmin, aivan kuin olen viimeiset vuodet tehnyt. Omat elämäni tuomat haasteet ovat saaneet ymmärtämään yhä selkeämmin elämän rajallisuuden. Katson, kuuntelen ja kosketan joka kerta kuin tekisin sen viimeisen kerran. Se on keinoni selvitä seuraavaan lomaani. Halauksia, pitkiä ja rakkauden lämpöisiä vaihdetaan ennen lähtöämme. Hän toivottaa turvallista kotimatkaa, niinkuin aina ja minä pyydän häntä pitämään huolta itsestään ja varomaan liukkaita pihoja. Heipatamme ja kerron, että tulemme taas kesällä lomalle, että näemme silloin. Mummu jää rappusille katsomaan peräämme ja ennen kuin suljen lapsuudenkotini oven perässäni, vilkutan hänelle vielä kerran. Aamulla junalle lähtiessämme, näen hänen lukevan sanomalehteä keittiössään, niinkuin aina näiden vuosikymmenien saatossa.

Mielessäni esitän toiveen, että hän voisi tulla taas seuraavalla lomallamme pihalla meitä vastaan halaamaan ja kertomaan kuinka mukavaa onkaan taas saada meidät lomalle pohjoiseen.

                            Tanja

Lukemisen monet muodot

                     

Yhtenä vapaaehtoistyön projektina minulla on kirjastokorppi. Kirjastokorppi on lapselle lukemiseen kannustavien tahojen verkosto, johon kuuluu enimmäkseen Kemiönsaaren ja Salon väkeä niin kirjastomaailmasta kuin muualtakin.

Tämän kevään näyttely pidettiin Salon pääkirjaston kirjatorilla 4.3.2019-23.3.2019, mutta TÄNÄÄN 23. PÄIVÄ VIELÄ EHTII MUKAAN "Lukemisen eri muodot -näyttelyyn"! Mitä se tuo sinulle mieleen? Miten sinä luet? 

Näyttely valottaa esimerkiksi juuri valtion erityiskirjaston, Celian palveluja. Aiemmin Celia toimi vain näkövammaisten erityiskirjastona. Nykyään sen palvelut on suunnattu lukemisesteisille, joita on todella paljon. Lukemisen esteet voivat olla moninaisia: näkövamma, dysfasia, lihasrappeumasairaudet… Mikä tahansa sellainen syy, jonka takia ihmisen on vaikea lukea itse tai pitää tavallista kirjaa kädessä. Hieno palvelu!

Lukemisen monet muodot tuovat esiin näyttelyn aikana esimerkiksi näkövammaisille lapsille suunnattuja koskettelukirjoja. Mikä on koskettelukirja? Mistä niitä saa? Kuka niitä tekee? Celian kautta voi tilata koskettelukirjoja näkövammaisille lapsille. Niitä voi tilata myös näkövammainen vanhempi, joka haluaa lukea itse näkevälle lapselleen.

Koskettelukirjoista on valtava pula jatkuvasti. Jos kiinnostut koskettelukirjan tekemisestä, löydät ohjeet siihen Celian sivuilta. Kirjojen materiaalien tulee olla pestäviä tai pyyhittäviä, materiaalien on oltava kestäviä ja sivujen ompelemisesta ja numeroinnista on tarkat ohjeet. Koskettelukirja on ilo lapselle! Se auttaa näkö- tai kehitysvammaista lasta hahmottamaan maailmaa kolmiulotteisesti, jos maailmaa ympärillään ei voi nähdä.

Lisäksi lukemisen monet muodot-näyttely tuo esille eri kieliset ja selkokieliset kirjat. Toivottavasti kävit itse tutustumassa näyttelyyn Salon pääkirjastossa, ja huomasit, miten monella tavalla lukeminen on mahdollista. Kirjastokorppi-näyttely jatkaa ensi vuonna lähes samalla teemalla.

                                                       Päivi

Elämää silloin joskus

On se kumma juttu, mitenkä lapsuuden aika tulee muisteluissa elettyä ikään kuin uudelleen.  Jonkinlainen halu on myös kirjoitella siitä ajasta. Jokainen tietenkin muistaa parhaiten tapahtumat siltä ajalta. Sanotaan, oppimiskykykin on silloin parhaimmillaan. Jotakin minäkin silloin opin vaikka varsinaisten kouluaineiden tekeminen oli tuskan takana.

Kaverin kanssa menimme Karkkilan kirjastoon. Muistan kun jatkoluokkien opettaja täytti kirjastokorttia. Hädissäni unohdin syntymä aikani, mutta tuli se kuitenkin mieleeni. Kun tilanne rauhoittui, niin muistin oikean päivämäärän ja vuosiluvun. Kirjastokortin mukaan olin kahdeksan päivää vaille vuoden nuorempi. Antamani syntymäaika koski kaveriani. Asiaa en kehdannut korjata silloin, mutta tulkoon se nyt ilmi. Kirjaston valikoima oli varsin kattava. Sadut ja seikkailukirjat tulivat tutuiksi. Varsinaiset koulukirjat tahtoivat jäädä unholaan – monen pojan vitsaus on vanhat läksyt, ymmärtääkseni.

Varsinainen aiheeni on ajalta, jolloin kotikylässäni syötiin ”mommoja” eri lailla laitettuna. Sillä ajanjaksolla myös tämä murresana unohtui pikkuhiljaa mielestäni. Mommoja viljeltiin siihen aikaan aarikaupalla miltei joka huushollissa. Eläinte pito ja niiden ravinto perustui aika paljolti pikkumommoihin eli perunoihin.

Perunoiden ja puurojen voimalla sitä nälkää siirrettiin myöhäisempään ajankohtaan. Hamppari eli ns. Suomimakkara oli varsin usein kastikkeen pohjana aikojen parannuttua. Kotonani kasvatettiin sika ja lehmästä sai maitoa. Se aika kun lehmä oli ummessa, oli vaikeampaa, mutta isän siskolta saatiin täydennystä. Oli meilläkin maitotinkiläisinä pari perhettä.

Kylällä oli omat rientonsa ja ”kulttuuritapahtumansa”. Jopa siinä määrin, että varttuneet nuoret ja me kakaratkin osallistuimme ”kulttuuritoimintaan”. Naapurikylien ja kuntien Seurantalot saivat osansa tarjonnasta. Näin hankittiin varoja oman seuran toiminnan rahoittamiseen. Rahaa kului mm. kyytiin. Eräällä autoilijalla oli iso pressu, jonka alla nautittiin kuoppaisten teiden ihanuudesta. Myöhemmin autoilijalla oli lavalle laitettava koppi penkkeineen. Yhteistoimintaa oli ja kaikilla oli niin mukavaa.

Hengellistä tarjontaakin oli. Useimmiten tuvan täydeltä. Luterilainen kirkko oli saanut kilpailijan Helluntaiseurakunnasta. Tällä uudella yhdistyksellä oli ilmeisesti aktiiviset vetäjät. Heidän kokouksiaan oli aika usein kylällä. Meidän koltiaisten vanhemmat niihin kokouksiin tutustuivat, uteliaisuuttaan tai sanoman vuoksi. Toimitilat puuttuivat, mutta kyliltä löytyi taloja joiden tuvassa tilaisuudet pidettiin. Tunnelma varmasti oli tiivis.

Sen muistan, kun kylän väki pohti, miksi järjestäjien joukossa oli henkilö, jonka puheesta ei saanut mitään selvää. Kesken sanomansa hän innostui kovalla äänellä puhumaan jotain, josta kuulemma ei saanut mitään selvää. Kiihkeästi hän osallistui itsekin puheestaan kuulemaansa julistukseen. Tästä henkilöstä kerrottiin ja samalla ihmeteltiin kyläläisten keskuudessa. Kerrottiin, kuinka hän oli tullut uskoon ja nyt hän puhuu kielillä. Sitä ei kukaan ymmärtänyt. Miksi piti kielillä puhua?

Ei myöskään ymmärretty miestä, joka oli myös tullut uskoon. Hän todisti uskoaan ko. herätysliikkeen nimiin. Ei siinä mielestäni mitään pahaa ollut, mutta kun tämä samainen mies oli tehtaalla työssä ja joskus töihin mennessään hänelle ääni kutsui kääntymään takaisin kotiin. Syynä oli puolison syntinen elämä. Puolisolle piti antaa selkään. Nykyisin sitä kutsutaan pahoinpitelyksi. Samainen pahoinpitelijä kertoi isälleni nähneensä näyn valkoisesta lampaasta.

Siihen aikaan ei lääketiede ollut kehittynyt nykytasoa lähellekään hoitomenetelmissään. Omaisetkin varmasti olivat neuvottomia tällaisessa tapauksessa. Ehkä luultiin, että he olivat ns. valittuja sanoman tuojia.

Nyt 70 vuoden valuttua vuolaana virtana ohitseni, muistin tämän kielillä puhumisen. Henkilö, joka näin puhui, on aivan selvästi saanut AIVOVERENKIERTOHÄIRIÖN. Ennen puhuttiin aivohalvauksesta, joka on johtanut AFASIAAN. (Sana on kreikkaa ja tarkoittaa ”ei puhetta”).

Henkilö, jolle on näin käynyt, ymmärtää puheen, mutta ei pysty aivovaurion takia puhumaan. Hänellä saattaa olla isokin tarve vastata kuulemaansa. Aika usein ko. henkilö vastaa kirosanoilla – perkele, perkele… Asiasta tietämättömälle tämä tuottaa kuulijalle pahennusta ja ihmettelyä. ”Mikä siihen sivistyneeseen ihmiseen on mennyt, ei hän aikaisemmin tuolla lailla kiroillut”.   Osaa tämä henkilö päätä nyökkäämällä tai ravistamalla keskustella kanssasi. Kanssaeläjällä on oppimista. Läheskään kaikki kohtauksen saaneet tulevat toimeen ja oppivat puhumisen taidon uudelleen nyky lääketieteen ansiosta.

Nämä ns. potilaat saivat ymmärtämystä ja tukea yhdistyksestään. Ystävät kun tuppaavat tänä päivänäkin harvenevan. Helposti henkilö jää yksin omiin oloihinsa. Varsinkin jos puhe on käynyt vaikeaksi. Välttely saattaa olla molemminpuolista. Molemmat tuntevat avuttomuutta ns. seurustelun asteella.

TV:stä tuttu urheilutoimittaja Kaj Kunnas joutui kokemaan henkilökohtaisesti, mitenkä aivoverenkiertohäiriö häneen vaikutti. Onneksi hän osasi reagoida oikealla tavalla tuntemuksiinsa. Hän pystyi menemään naapuriin apua saamaan. Naapurin toiminnalla hän sai avun nopeasti ja selvisi ennalleen kohtauksesta.

Jokaisen pitäisi tunnistaa seuraavanlaiset oireet:

Pyri heti ottamaan yhteys 112 numeroon

·     jos tunnet voimattomuutta raajoissa.

·     naamassa on toispuolinen tuntu. Suupieli menee vinoksi.

·     puhuminen menee sekavaksi ja vaikeutuu.

·     esineet ei pysy kädessä.

·     näkökenttä hämärtyy. Näet vain toisella silmällä.

·     et pysy jaloillasi.

Tee testejä: Pyydä henkilöä nostamaan kätensä kohtisuoraan ylös. Anna hänelle jotakin. Pyydä sanomaan vaikkapa oma nimi. Mihin olit menossa. Osoite.

Saitko puheesta selvää.

Olen kuullut, että valitettavan usein jää apu antamatta. Ei haluta auttaa ”humalaista”.

Kaj Kunnas kiittää naapureitaan. He havaitsivat, ettei kaikki ole kohdallaan. Hälyttivät ampulanssin.

Nopeasti hoitoon pääsy on hyvin tärkeää. TYKS on tämän alueen hoitopaikka. Kuulemani mukaan siellä osataan toimia.

Terveyskeskukset ovat sinänsä hyviä paikkoja, mutta suoraan Turkuun, niin ei mene siinäkään aikaa hukkaan. Kolmen tunnin sisällä pitäisi viimeistään olla toimenpidetutkimuksissa.

Ja vertaistukea on Salossakin saatavilla AVH-kerhon kautta, tietää

Niilo

Meren tutkimuksesta

Kävinpä tuossa luentoa kuuntelemassa, jonka aiheena oli Suomen rannikkovesien rehevöityminen.  Puhujana oli Erik Bonsdorff. Åbo Akademin meribiologian professori, eikä tullut pitkäksi aika, oli mielenkiintoista kuultavaa, miten Suomen rannikko on muuttunut vuosikymmenten aikana. Bonsdorffilla on pitkä kansainvälinen tutkijanura mm. Etelämantereelta, Grönlanninmereltä, Euroopasta ja tropiikista.

Tutkinnan alkuvaiheessa oli merellä vain muutama pieni hapeton alue, nyt niitä on jo monta, isoja alueita pohjassa.  Pääosiltaan ihmisten toimet, maanviljelys, hakkuut ja yleensä ihmisten välipitämättömyys. Mereen on vuosikymmenten aikana valunut ja upotettu vaikka mitä. Vieläkin on mökkejä, joiden kaikki jätevedet menevät suoraan mereen, suodattamatta. Kun ne kaikki laskee, sen ihmismassan kesäaikana, niin puhutaan jopa miljoonan ihmisen jätteistä, huh. Valtamerilaivoihin on jo tullut määräykset viedä jätteet satamiin asti. Niistä ei kyllä tiedä kuinka moni kiertää säännöksiä. Pilssivedet monellakin saattaa kansainvälisillä vesillä mennä vielä mereen, niitä ei pysty kuulemma valvomaan. (aluksen pohjalle vuotamalla tai muuten joutunutta vettä, johon saattaa sekoittua öljyä, näitä vanoja näkyy...

Tuntuu hassulta, että kansainväliset vedet pidetään ns. vapaana riistana, että siellä voi tehdä vaikka mitä. Sama vesi kuitenkin niissä on, mitä meillä rannikoilla on. Vesien kiertosysteemi voi tietysti olla hitaampaa joissain kohdin.

Oli sellainenkin kuva, jossa oli punaisia pisteitä pohjoismaissa, muutama vuosikymmen takaperin niitä oli joka maassa, nyt ainoastaan Suomessa! Kalankasvatuslaitos. Suomessa on kalanviljelyä ollut jo 1800-luvun loppupuolelta asti, joten ei mitään uutta. Näitähän on mm. sisävesillä ja Lapissakin. Tuolloin ilmestyi ensimmäisiä kalanviljely-oppaita ja nimitettiin ensimmäinen kalastustarkastaja, Henrik Holmberg.

Mutta on siellä parannustakin tapahtunut, merikotkat ovat elpymään päin, muutkin lähellä sukupuuttoa olevat eläimet on jo onnistuttu elvyttämään ja ne syövät niitä samoja kaloja kuin me ihmisetkin. Monet ammattikalastajat ovatkin ”hiukan käärmeissään”, kun syövät kuulemma kalaa niin paljon, että ei riitä heille enää. No kumpi oli ennen niitä syömässä ja kumman pitää syödä niitä kaloja elääkseen. 

Yleisesti ottaen mielenkiintoista tuo merielämä, mutta, jos sinne pääsee ihmisen jätökset ja kaikki muut roskat, niin tulee lisää niitä hapettomia tiloja, eivätkä kalat siellä selviä. Paljon on siis vielä tehtävä, että saamme ne meret siedettävään kuntoon. Ohjausta ja neuvontaa, että tulevat sukupolvetkin näkevät näitä meren ihania eläimiä ja kasveja. Alkuun voi päästä esim.  ettei heitetä niitä roskia ja tyhjiä tölkkejä vesiin eikä luontoon, eikä tupakantumppeja.   (joku tietysti sanoo, etttä pitää mennä tuonne valtamerten taakse neuvomaan, siellähän lasketaan kuorma-autoista jätteet soraan mereen jne. Mutta me voimme aloittaa sen   täällä,  pienin  askelin, esimerkillä

                                                  Sisko

Salakavala inflaatio

Inflaation epätieteellinen määritelmä on seuraava: ”Inflaatio on rahan ostovoiman heikkenemistä”. Siis samalla rahalla saa nyt ostettua vähemmän kuin aikaisemmin. Miten se heikkeneminen tapahtuu? Niin, että hinnat nousevat! Nopean inflaation aikoina hinnat ja palkat alkavat juosta kilpaa. Kumpi voittaa?

Elintaso voi nousta vain, jos palkka-, eläke- ja muu tulo nousevat enemmän kuin hinnat. Silloin rahalla saa ostettua aikaisempaa enemmän. Jos käy päinvastoin, elintaso laskee. Eläkeläiset saivat tälle vuodelle korotuksen + 1,45%. Vuodelle 2018 korotus oli +0,55%. Taitettu indeksi on oma lukunsa. Monet palkansaajat puolestaan ovat huomanneet palkkansa jopa pienentyneen tässä ”kikyilyssä”. Ranskan keltaliivit ovat samassa tilanteessa.

Nyt ihmetellään monessa tuvassa sitä, että eläke ei riitä siihen, mihin ennen tai vuosia samasta työstä saatu palkka ei riitäkään siihen, mihin aikaisemmin oli totuttu. Kuka syö pöydässäsi? Se on salakavala inflaatio, jota ei virallisesti juurikaan ole. Voidaan jopa todistaa, että ostovoima on tilastollisesti kasvanut. Kuluttajahintaindeksi on yksi seurannan väline. Vastikään sen tuote luetteloon lisättiin mm. juomalasi, pakastusrasia, muovikassi ja ihokarvanpoistotuote! Onko ostovoima sitten kasvanut? Maalaisjärjellä kun ajattelee, niin miksi suomalaiset sitten ostavat nykyään vähemmän vaatteita, kuin aikaisemmin? Miksi Suomen autokanta vanhenee keski-iältään koko ajan ? Eläkeläiset eivät osta uusia ”hybridejä”, vaan kyselevät ”vähän ajettua käytettyä”. Jne.

Tuli vakuutusmaksu ja ilmoitus, että ”tarkistus” on +5,5%, terveyskeskuksen vuosimaksu +5% ylöspäin. Tuli sanomalehden vuosimaksu, tarkistus +4,26%. En viitsi luetella enempää. En edes Carunan sähkönsiirron korotuksia. Tavaroiden hinnat saattavat joskus jopa laskea, enemmän on kuitenkin niitä hintoja, jotka nousevat. Jos lenkkarit maksavat hintalapun mukaan 175€, ei siinä ole mitään tolkkua. Esperissä tosin jo WC-rullan vaihto maksaa 15€. Edellä olevat asiat ovat puhtaasti epätieteellistä todistelua.

Onneksi elämme maassa, jossa inflaatio on vain hitaanlaisen köyhtymisen syy. Esimerkiksi Venezuelassa inflaatio oli välillä 2017-2018  noin 2000%. Sääliksi käy heitä, koska ostovoima on häipynyt taivaan tuuliin. Sielläpäin on totuttu siihen, että diktaattori valtaan päästyään siirtää kansan varat omalle tililleen Sveitsiin. Venäjälläkin oli 1990-luvulla sellainen inflaatio, joka nollasi kansan säästöt. He ovat myös siihen tottuneet. Nopein hyperinflaatio on ollut Unkarissa vuonna 1946. Hinnat kaksinkertaistuivat 15 tunnissa.

Olen koulupojasta asti kerännyt kolikoita kansioihin. Minulla oli melko kattava kokoelma Suomen markan ja pennien eri versioita. Myin sen kokoelman vähän ennen Eurorahan tuloa. Päätin silloin olla keräämättä eurokolikoita. Tallessa on vielä muutamia kolikoita, esim. hopeamarkka vuodelta 1866. Myös isäni minulle ostama hopeinen 500 markan Olympiaraha 1952. Markan historia on yhdenlainen inflaation historia.

Kun olin armeijassa, putosi 1.1.1963 kaksi nollaa pois. 100 markasta tuli yhdessä yössä 1 markka. Päiväraha pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä! No ei sentään. Tupakka-aski Sotkussa maksoi itse asiassa sen päivärahan verran tammikuussakin. Muistan sellaisen jutun tuolta ajalta, että talon vanhaisäntä kysyi pyhäaamuna tyttären tyttäreltä, että ”paljonko väkeä siellä Aitoon Kirkastusjuhlilla oli ?” Kun neitonen sanoi, että kymmenentuhatta, isäntä huokaisi: ”Vanha miljoona!” Markan devalvoinnit ovat olleet aika rajuja kertarysäyksiä tavallisille kansalaisille. Nyt euroaikana raha on vakaampi – toivotaan niin!

Minulla on hallussani aitoja seteleitä Saksan 1923 hyperinflaation ajalta. Myös tuon rytinän jälkeinen uuden rahan seteli. Vuodenvaihteessa 1923-24 tehtiin rahauudistus. Se oli saksalaisille sellainen opetus, että sodan jälkeen D-markka oli euroon asti kovaa valuuttaa.

Sata miljoonaa markkaa 29.8.1923.

Yksi Rentenmark, joka oli triljoona vanhaa markkaa,
oli rahauudistuksen jälkeinen kova raha. Se muuttui
nimeltään myöhemmin Reichsmarkaksi.

Edellisestä ei voi oppia mitään muuta, kuin sen, että pienillä tuloilla elävää kupataan koko ajan ja ne, jotka pystyvät ottamaan velkaa jatkuvasti, hyötyvät. Pieneläjä ei nykyään saa edes korkoa säästöilleen. Saa kohta maksaa, jos pankki suostuu säästöjä säilyttämään? Sensijaan velkaa pitävä ei puolestaan juurikaan sitä korkoa maksa, mutta omaisuus kasvaa. Velanottokykyiselle lainaa ihan tyrkytetään. Näin se menee, olet sitten mitä mieltä tahdot!!

                                                                               Eero  

Mökkimuistoja 2. Pääskyset

Olin Provinssissa kuuntelemassa toimittaja Lasse Kylänpään luentoa muuttolinnuista. Luennon sisältö liittyi vanhaan suomalaiseen sanontaan ”Kuu kiurusta kesää, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen ja pääskysestä ei päivääkään”. Eli edellä mainittujen pikkulintujen elämää tarkasteltiin valokuvien kautta. Surullista oli kuulla, että vain joka neljäs muuttomatkalle lähtenyt lintu palaa keväällä takaisin. 

Mökillä kevät oli lintujen tarkkailun aikaa. Eräänä keväänä alkoi aitan seinään ilmestyä savikokkareita. Niitä oli siellä täällä räystään alla muutama, kunnes yhtä alettiin rakentaa pidemmälle. Ja siihenhän sitten pääskyn pesä valmistui. Siellä sitten toinen pääsky istui ja hautoi, kunnes viisi poikasta kuoriutui. Munan kuoret pudotettiin maahan, jotta pesä pysyi siistinä. Myös jätökset emolinnut poistivat pesästä siihen saakka, että pikkupääskyt kasvoivat ja oppivat kääntämään peräpään laidan yli. Laitoin pesän alle edellisen vuoden mansikkalaatikkoon huussin kuiviketta. Näin ympäristö säilyi siistinä.

Rinnakkaiselo pääskysien kanssa sujui hyvin. Seurailin niiden touhuja päivisin ja arvostin kovin sitä ahkeruutta, millä ne pitivät hyttyskannan kurissa. Pääskyt oppivat tuntemaan minut. Sain hääräillä pihassa omia touhujani niiden häiriintymättä. Mutta heti kun tuli joku vieras, alkoi kova sirkutus ja säntäily edestakaisin. Ja nuohooja vasta häiriö oli, kiipesi jopa katolle. Sitä pääskyparin piti ihan yhdessä käydä ihmettelemässä ja lentämässä piipun ympärillä monta kierrosta.

Niin kaikki viisi pikkuista pääskynpoikasta kasvoi ja vihdoin koitti aika lähteä pesästä. Yksitellen ne lähtivät lentoon läheiselle koivun oksalle, johon emo heidät ruokki. Illaksi palattiin pesään kunnes viimeinenkin poikanen lähti lentoon. Hetken ne vielä viivähtivät pihan tuntumassa. Sitten matka etelää kohti alkoi.

Pihapiirissä pesi myös muita lintuja. Sieppopariskunta kasvatti poikueensa saunarakennuksen ikkunalla. Mökissä oli tehty ikkunaremontti ja ikkunapellin asennusta jouduttiin lykkäämään, kunnes pesä tyhjeni. Pöntössä oli talitintin pesä. Käpytikka kävi kaivamassa talitintin poikasen pesästä ja pudotti sen pihalle. Sieltä poikasen korjasin luonnon kiertokulkuun. 

Kevättä odotellessa tulee miettineeksi, että minkälainen olisi se kevät, jos muuttolintuja ei enää tulekaan. Tuo ajatus on erittäin surullinen. Muuttolinnuthan tuovat kevään tullessaan. Sitä odotellessa…

                                                     Eila

”Oletko sinä milloinkaan nähnyt oikein viisasta miestä?”

Noin kyselee Rummukaisen Ana veljeltään Vilippukselta Aapelin teoksessa ”Siunattu hulluus”. Tuon julkaisun moni myöntää olevan tämän ”pakinan mestarin riemastuttava ja viisas kertomus meidän Herramme matkamiehistä ja heidän seikkailuistaan maailmassa, jossa hyviä on vähän, pahoja vielä vähemmän, mutta siunattuja hulluja laskematon määrä”.  Ja onhan meitä, tottahan se on…

Mutta mitä viisaus on? Joku yrittää määritellä sen näin: ”Viisaus on ymmärrystä, joka tarvitsee tilanteen toimiakseen, viisaus on elämässä ja sen tuomissa päätöksissä. Viisaat eivät ole oppineita eikä oppineet viisaita. Viisaan tunnistaa teoista ei puheista”. Toinen toteaa, että ”älykkyys liittyy enemmän tiedon omaksumiseen, kun taas viisaus liittyy tiedon ympyröimiseen, ymmärtämiseen”, silti ”tosi viisas on kuitenkin myös melko älykäs”.  No, helppoahan se on noin sanoa ja teoretisoida. Mutta pidätkö itseäsi viisaana ja kuinka olet viisautesi hankkinut tai saanut?

Yleensähän me vähättelemme viisauttamme, eikä siihen edes sisältyne sellaista liioitteluakaan, jolla hakisimme huomiota. Mutta mistä ja kuinka sen mahdollisen viisauden olisimme onnistuneet saamaan haltuumme?

Varmuudella uskallan olettaa, että koko ihmiskunnan olemassaolon ajan tietoa on siirretty vanhempien sukupolvien viisautena seuraaville. Vaikka tiedon laajaakaan hallintaa ei hyväksyttäne viisaudeksi, niin ainakin väite, että ”viisautta on kyky käyttää tietoa ja kokemusta hyvien päätösten ja arviointien tekemiseksi”, on vuosituhansien kuluessa lisännyt ihmiskunnan yksilöviisauttakin. Ja kunnia siitä kuuluu niille vanhoja tietoja ja taitoja siirtäneille – ja kuuluu edelleen vielä tämän hetken yhteiskunnassammekin. 

Usein puhutaan myös kirjaviisaudesta. Edellä mainitun perinteen siirtämisen kautta saadun tiedon lisäksi monet meistä ovat hankkineet hyvinkin suuria määriä tietoa opiskelemalla. Tiedon määrän viisaalla hyödyntämisellä on näin saatu aikaan paljon hyvää ja elämää helpottavaa osaamista, jopa koko ihmiskunnalle. Lienee tosin pahaakin. Ja kumpaanko kategoriaan sitten lasketaan se väittämä, että ”tieto lisää tuskaa”? 

Nyt on alettu yhä enenevässä määrin käyttää termiä tekoäly! Mutta ovatko äly ja viisaus samaa tarkoittavia synonyymeja? Tuskin. Ja ehkä määritelmänä eroista voisi olla, että ”älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei edes joudu”! Kuinka ”tietoviisaiden” osaajien kehittämien tekoälyinnovaatioiden onnistuisi kiertää nuo ”sudenkuopat” ja uskaltaisimmeko me epäröimättä luottaa niihin kaikessa siinä, jota käyttöömme tarjotaan; jopa meiltä kysymättä, että haluammeko? 

”Aivan kuten sähköstä, myös tekoälystä on tulossa osa jokaisen arkea. Tässä kehityksessä Suomi haluaa olla mukana ensimmäisten joukossa. Siksi valmisteilla on toimenpideohjelma, jonka tavoitteena on viedä valtiomme tekoälyn soveltamisen kärkimaaksi.” 

Tekoäly on Tieteen Termipankin määritelmän mukaan ”älykkääseen toimintaan kykenevä olio, jonka ihminen on teknisillä menetelmillä valmistanut”. Mutta toimiiko se? Mielestäni jokaiselle, arjessa sähköön vertaamalla, kohoaa mielikuva melko pienenkin häiriön vaikutuksesta sähköverkkoomme ja kuinka me itse kukin sen joudumme kokemaan. Hiukankin pidempiaikaisena saattaisi ajatuksiimme kohota käsite katastrofista! No, sähköön(kin)hän on pakko luottaa! Aiemmat innovaatiot ovat vieneet suurimman osan meistä riippuvuussuhteeseen siitä – yksilöinä ja yhteiskuntana.

Nyt kerrotaan kuinka mm. terveydenhoitopuolella lääketiede hyödyntää jo enenevässä määrin tekoälyn ohjaamia toimia. Yhdysvalloissa ja Aasian maissa melkoisesti enemmän kuin meillä. Onneksemmeko? Mihin kaikkeen jo nyt tätä käsittämättömän laajaa ihmiskunnan osaamisen edistymistä käytetään ja kuinka tuo yli ymmärryksemme kohoava uusi, uljas maailma kohonneenkaan – lieneekö sillä edes taivas rajana – sitä ei ole dokumentoitu edes Googlessa. Viimeisimpinä uutisointeina on tieto, että Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen osaston ja Reaktorin yhteistyössä järjestämä ”Elements of AI -tekoälykurssi” on saanut valtavan suosion. Kaikille avoimelle verkkokurssille on rekisteröitynyt jo yli 80.000 opiskelijaa. Melkoinen joukko rohkeita, uuteen ja parempaan uskovia suomalaisia! Miksikäs emme siis mekin uskoisi! Täysin riskitöntä elämäähän ei voi olla edes teoriassa, ottakaamme siis rohkeina vastaan tekoälyn meille tarjoamat palvelu-uutuudet. Tuskin tässäkään uuden kokeilussa olisi syytä palata ensin aikaan ”jolloin isä lampun osti”. Sehän ei hyödyntänyt vielä edes sähköä! Ei osattu, mutta…

Ja lopuksi tältä paikalta tiedoksi, että jos joudun terveyteni vuoksi tilanteeseen, jonka hoidossa voitaisiin hyödyntää jo olevaa tekoälyn ohjaamaa robotiikkaa, niin siitä vaan! Myös kaikki meille ikäihmisille huviksi ja hyödyksi toteutettu, samaiselta eteenpäinmenon sektorilta, otetaan ilomielin vastaan – sitten kun…

Liukas laskiainen

Mitä sinun laskiaisperinteeseesi kuuluu? Minä oikein mietin ja mietin. Laskiainen on joka vuosi, mutta siinä ei ole enää samaa hehkua kuin lapsena. Oliko silloin talvisin enemmän lunta ja siksi laskiaisrieha oli perinne? Nyt ei joka vuosi ole lunta, joten perinteinen mäenlasku ei aina onnistu.

Lapsena laskiaisena juhlittiin usein pikkuserkun syntymäpäiviä ja niihin liittyi aina pulkkamäki, hiihtolenkki kyntöpellolla ja joskus potkukelkkailu kylätiellä. Päivän ehdoton suosikki oli kuitenkin jo pienellä tytöllä isossa kattilassa keitetty hirvisoppa. Pikkuserkun synttärit olivat koko kylän laskiaisrieha. Siellä menivät niin aikuiset kuin lapset mäkeä ylös ja alas ja touhuttiin lumen kanssa monin eri tavoin.

Omien lasten kanssa ei aina ole päästy laskiaisena mäkeen. Olemme kuitenkin osallistuneet erilaisiin laskiaisriehoihin, joihin niihinkin kuuluu mäenlasku, jos säät sen sallivat. Lisäksi on ollut sisäjuttuja, kuten askartelua ja leikkiä. Poniajelu on myös usein kuulunut ohjelmaan. Kuuma keitto on edelleen laskiaisen ruoka. Hernekeitto sen kuuluisi olla, mutta useimmiten se on jotain muuta. 

Mutta kaiken kruunaa aina se laskiaispulla! Minun mielestäni paras laskiaispulla on mansikkahillolla ja kermavaahdolla täytetty.  Ja sitten päästään siihen riidan aiheeseen… Mantelimassalla vai hillolla? Ja jos hillolla, millä hillolla… Vadelma vai mansikka? Mikä on sinun mielestäsi ainoa, oikea laskiaispulla? Tai kuten minun poikani sanovat, laiskiaispulla…

                             Päivi