Valokuva-albumit

Motto:”Niin muuttuu valokuva, Eskoni!”

Aikaisemmin kysyttiin: ”Mikä on lyhin aika?”  Vastaus oli: se aika, joka kuluu, kun isoäiti vetäisee käsilaukustaan lapsenlapsensa valokuvan! Ei päde enää. Kestää nimittäin aika kauan, ennen kuin mummi saa älykännykkänsä laukusta esiin, avaa sen ja äheltää tovin Galleriassa tai kamerankuvissa etsien kullanmurun kuvaa. Jos yleensä muisti ottaa puhelimen mukaansa.

Kerran 1960-luvulla kutsuimme erään vanhemman pariskunnan kylään. Kohta vierailun alussa herra sanoi, että jos alatte esitellä valokuva-albumeitanne, niin minä lähden heti kotiin. Hän oli suorapuheinen mies. Minä opin kertalaakista tämän asian. Se oli itse asiassa hyvä huomautus. Sen verran rikon tätä sääntöä, että meillä on piirongin päällä pari valokuvaa kehyksissä. Jos joku kysyy, keitä he ovat, kuittaan asian muutamalla sanalla.

1970- ja vielä 1980-luvullakin saattoi joku eläkkeelle lähtenyt sanoa, ”Ihan ensimmäiseksi järjestän laatikoissa olevat valokuvat järjestykseen”. Vastaus oli kysymykseen, mitä hän tekee eläkkeellä? Tätä ei juuri kuule nykyään. Tai kuulee: ”Minä olen menossa Kansalaisopiston kurssille, jossa opetetaan, miten kovalevyllä olevat valokuvat järjestetään jonkinlaiseen tolkulliseen ryhmittelyyn”. Paperikuvien ryhmittely ei vaatinut koulutusta.

On koteja, joissa kehyskuvia on kirjahyllyssä niin paljon, että kirjat on aikoja sitten viety tieltä pois autotalliin laatikoihin. Hyllyssä on hää-, rippi-, syntymäpäivä-, kaste- ym. kuvia. Jos kysyy, niin isäntäväki ”ylpeänä esittää”.

Entäs ne valokuva-albumit? Aikajärjestyksessä olevat kuvat tapahtumamerkintöineen. Kuka niitä tarvitsee? Toden-näköisesti ei kukaan. Ei pienissä asunnoissa ole niille tilaakaan. Kuolinpesistä ne joutuvat usein kaatopaikalle, ellei paikalle osu joku, joka niistä kiinnostuu. 

Jos kuvat ovat cd-levyllä, ei uusissa läppäreissä ole enää asemaa niiden katseluun. Kohta käy tikulle samoin. Myös SD-kortille. 25 vuoden kuluttua näitä kuvia ei näe enää kukaan. Sisältö pitäisi siirtää uusille tietovälineille, kun vanha on käymässä vaille esitysmahdollisuuksia. Tai tosi fiksu näkee, jos tietää missä pilvessä ne ovat ja omaa käyttöoikeudet yms. Digikamerat aiheuttivat kuvien tulvan. Paperikuvia teetetään yhä vähemmän. Nehän ovat aivan turhanaikaisia, kun on kännykät.

Vierailin eräässä perheessä. Lapset tulivat viereeni esittelemään kännykästä kuvaa: ”Eikös ole mukava ilme meidän kissalla?” Tietysti ihastelin kissan ilmettä, mutta silloin itse asiassa havahduin nykyaikaan. Kuva on hetkellistä viestintää, eikä sitä ole tarkoitettukaan säilytettäväksi. Sama on, kun koulutoverini lähettää WhatsAppissa kuvan siitä pizzasta, jota hän on juuri syömässä kuvan ottohetkellä. Kuvan otto on siis nykyään kuvallista viestintää, jolla on aivan huikeat mahdollisuudet elää tässä ja nyt – ei myöhemmin! Olisi aika hupaisaa, jos näitä kuvia säilytettäisiin jälkipolville.

                                                                             Eero

PS. Leonardo di Vilhu, alias Risto Vilhunen, on sanonut mm. valokuvien keräilystä, että se on aikanaan ”yhtä tyhjän kanssa”, koska moni sekoaa ”roinaansa”!