Tässä muinoin kirjoittelin
dokumentista (eli murteella sanoen ”rokumentista” – kas kun joskus oli tuo
d-kirjain vähän outo lausuttavaksi ääneen). Kaikilla on oma muistojen
dokumentti. Aika usein nämä muistot on tallennettu vaikkapa pahviseen
kenkälaatikkoon, mutta entisajan tallelokero oli ja on yhä edelleenkin valokuva-albumi.
Tämän albumin vahvistaminen pienellä lyhyellä tekstillä tekee siitä vieraan
näkökannalta katsoen elävän dokumentin eli tarinan. Ilman tekstiä kuvat
saattavat olla pelkkiä kuvia henkilöistä tai maisemista. Toki kuvan omistaja
saattaa tietää mistä tapahtumasta on kulloinkin kysymys. Ehdottomasti kuvat
kannattaa siirtää kenkälaatikosta albumin sivuille kalenterivuoden mukaiseen
järjestykseen. Pieni selostus kuvan viereen, mistä on kysymys. Tällaisen
albumin parissa myös vieras katsoja viihtyy. Hän nauttii kuvien antamasta
tiedosta.
Itse en ole tehnyt näin
hyvää albumia omistamastani kuvista, mutta olen tutustunut ja viihtynyt
sellaisista dokumenttialbumeiden tarjonnasta. Kuvien tarina on nautinnollista.
Tietokonetta apuna
käyttäen ystäväni on koonnut kuvistani muutaman kuvakirjan selostuksineen.
Hänellä on taitoa ja silmää kuvakirjan tekemiseen.
Tähänastisen tekstin
aiheen sain katsellessani valokuvataulua seinälläni. Sillä on minulle oma merkitys menneestä
hyvästä ajanjaksosta elämäni varrelta. Jokainen isovanhempi tietää lastenlasten
merkityksen elämässä. Niin myös tämä seinätaulu tuo muistoja ja tarinan kuvan
tapahtumista.
Kuva kertoo, kuinka sain
olla vaarin tärkeässä toimessa 1995. Eläkepäivät olivat keväällä alkaneet,
joten nyt oli aikaa omistautua kahden vesselin toiveiden toteuttajaksi. Tai
oliko kuitenkin kysymys siitä, että minä sain pojista retkivetäjän. Joka
tapauksessa tunsin Salon talousalueen mielenkiintoisia kohteita, jotka
saattavat kiinnostaa 7 ja 4 -vuotiaita miehenalkuja. Kerroin heille jotakin
Teijon alueesta, mutta jätin paljon kertomatta. Pojat kotonaan olivat tottuneet
järvimaisemiin, joten sellaiset eivät heitä erikoisesti kiinnostanut. Enempi
heitä kiinnosti ehkä Märyn mäntymetsät ötököineen. Teijolle meno sai kuitenkin
vastustusta. Joka tapauksessa ”nujersin” vastuksen ja niin tehtiin tarpeelliset
hankinnat. Eväät ja lierot tykötarpeineen ja senkun menoksi. Pojat vaikenivat
eli olivat niinkuin ”perseeseen” ammuttuja mielensä pahoittajia. Vaari väkisin
vie jonkun järven rannalle ja Märynummelle jäi uudet kaverit rannalle
ruikuttamaan. Asun alueella, jossa voi harrastaa uintia, kuntopolkuja, hiihtoa
eli asuinalue on sopiva aktiiviliikkujalle. Mainostan, että kotini on
hiihtostadionin välittömässä tuntumassa.
Poikien silmät
kirkastuivat, nähtyään minkälaiseen paikkaan oltiin tultu ja mihin ollaan
menossa. Tutustuimme nimittäin alueen retkeilykartan avulla kohteeseen. Auto
parkkiin, reppu selkään, mato-onget olalle ja rantapolkua pitkin menoksi, siinä
retken alkuvalmistelut. Hieman sain toppuutella poikia menohaluissa. Kivet ja
juurakot polulla kallionkoloineen saattavat olla kohtalokkaita tapaturman
suhteen. Olen kuitenkin aika vapaan kasvatuksen kannalla, kun on kysymys
menohaluista. Siinä ne keuhkot vahvistuvat ja voiman lisääntyminen huomaa
silmillä.
Hauskin menomatkan osuus
olivat kuitenkin pitkospuut suotaipaleella.
Ötökät kiinnostivat tavattomasti poikia. Sitä itsekseni ihmettelin mistä
kiinnostus juontaa. Ehkä televisio on
edesauttanut siinä suhteessa tiedon saantiin. Ikäkausi muutenkin suuntautui
dinosaurusten tutkimuksiin ja niiden piirtämiseen. Pojilta olen saanut
oppitunteja hirmuliskoista. Niiden ravinnon hankkimisista lähtien on
lihansyöjiä sekä kasviksia nauttivia liskoja.
Laavulle tultaessa yhdessä
tehtiin makkaran-paistotulet. Minulle tuli kirvesmiehen työt. Metriset halot
piti pokasahalla pätkiä ja kirveellä löin pöllin päähän kuin salama konsanaan.
Salama kuulemma ei lyö kahta kertaa samaan paikkaan. Halkesivat ne pöllit
kuitenkin jostakin syystä. Monta sylyllistä pojat olivat puita laavulle
kantaneet. Ei aikaakaan, kun tuli loimusi ”kourussa”. Palovaroitus ei ollut
voimassa.
Molemmat pojat osasivat
uida. Taidosta he saavat kiittää vaariaan.
Tosin lammen vesi ei ollut mitenkään erikoisen houkuttelevaa limaisuuden
takia. Sen sijaan ahven oli nälkäinen. Matoa ei koukussa ollut juuri
nimeksikään niin kissankalat oli hankittu.
Oikeastaan tämä muistelu
sai minut tarttumaan kynään. Retkikuva muistutti tapauksesta, jonka kertoi
laavulle vaeltanut nuori mies. Hän kaiveli myös eväät esille ja laittoi niin sanotusti
kahvipannun tulelle. Veden hän oli ottanut pulloihin purosta matkan varrelta.
Pannu täyteen purovettä ja odottelemaan sen kiehumista. Nuotiopaikka oli
varustettu telineellä johonka pannun voi laittaa. Siinä hän selitti miksi vesi
ei ollut järin puhtaan näköistä. Kirkasta se oli minun mielestäni, mutta sangen
roskaista. Oikea retkeilijä ei pienistä epäpuhtauksista välitä. Siinä
kahvinvalmistusta odotellessaan kaveri kertoi syksyisestä kanoottiretkestä,
jonka lankomiehen kanssa olivat kokeneet.
Lapin maisemiin matka oli
suuntautunut. Tarkoituksena oli nautiskella ruskasta ja kanoottimatkasta.
Jääriitettä oli aamuisin jokivarrella. Koski oli käydä heille kohtalokkaaksi.
Molemmat olivat melontaan tottuneita. Lasikuituinen kanootti ajautui kahden
kiven väliin. Ilmeisesti siinä tapahtui arviointivirhe ja siksi kanootti
poikittain keskelle koskea. Seurauksena oli kanootin katkeaminen kahtia (kajakki
on se luukullinen ja nyt puhutaan inkkarikanootista joka katkesi). Uintireissu
siitä tuli. Pelastusliivien varassa miehet pääsivät rantautumaan. Virta vei
varusteet mukanaan ja he likomärkiä joen väärällä puolella.
Avunhuudot ei pitkälle
korvessa kuulu. Auto ja varusteet joen vastakkaisella rannalla; tilanne
epätoivoinen, miten selvitään märissä vaatteissa ilman tulentekovälineitä? Miesten
onni oli, että he kuulivat aseen eli haulikon pamauksen alajuoksulta päin. Apua
huutaen ja ravia laukausta kohti. Metsästäjän he tavoittivat onnen kaupalla.
Tällä oli vene jokirannassa ja metsästäjän majalle ei ollut pitkä matka.
Tuurin kauppaa tässäkin
tapauksessa. Oli huonoa tuuria, mutta hyvä tuuri sai voiton.
Ehkä opimme tapauksesta
sen, että pitää koskenlaskua harjoitella lämpimillä vesillä ja
tulentekovälineet varmalla tavalla mukaan. Vahinko ei tule kello kaulassa.
Paitsi Pärssisen pässi, se liikkuu kellokkaana. Ja tämä voi puskea vauhtia
persuuksille.
Suosittelen Teijoa vaellus-
ja retkeilypaikkana. Siellä on monipuolista toimintaa. Meinasi unohtua. Seuravana aamuna huvikseni
sanoin pojille. ”Lähdetäänkö Teijolle”?
JUU oli kuoron vastaus! Sinne sitä taas lähdettiin…
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti