Kaikenmoisia juttuja tulee
mieleen matkan varrelta. Nykypäiväiset ja erikoisesti silloin joskus
koetut tapahtumat pulpahtavat tuolta melko ohuelta “kovalevyltä” esiin. Minua
edelleen hymyilyttää, kun aivojamme verrataan tietokoneen tallentavaan muistiin
eli kovalevyyn. Tietokoneen muistissa ne tiedot pysyvät, mutta toista se on
meikäläisen “kovalevy”, tyhjää täynnä se tuntuu olevan. Niin tyhjältä, ettei
oikein pysty ottamaan asioita tietokoneelta ulos. Kummaltakaan tietokoneelta.
Tuolta pöydällä pidettävältäkään…
Kirjottelen tätä juttua siksi, kun
hiljaisina hetkinä tulee elettyä ikään kuin uudestaan unen lailla menneitä
tapahtumia. Muistojahan sisältyy meidän kaikkien elämään. Monen moisia
elämyksiä voimme muistin varassa elää ikään kuin uudelleen.
Omasta mielestä katkerimmat jutut jättäisi
mielellään unholaan, mutta taitaa olla niin, että juuri tällaiset asiat jää
parhaiten mieleen ikiajoiksi.
Esimerkkinä muistan, kun minua syytettiin
saksivarkaaksi. Olin alle kouluiän, kun leikkikaverini äiti syytti minua
varkaaksi ja ihan avoimesti. Itku kurkussa lähdin kotiin pahoilla mielin. Olin
syytön enkä muutenkaan ollut heidän saksistaan tietoinen. Kyläily jäi joksikin
ajaksi väliin. Sakset löytyivät jonkun komeron hyllyltä. Tämän tiedon antoi
leikkikaverini. Pitkän aikaa olin asiasta “kiukustunut”, täti ei pyydellyt
erehdystä millään tavoin anteeksi, antoi asian olla. Tärkeästä esineestä
sota-aikaan oli kyse, sen olen myöhemmin ymmärtänyt, mutta se syytös, se
syytös…
Ehkä “varas” jo silloin oli saman kaltainen
kuin minun luonani aika usein yhä käyvä. Lukittujenkin ovien takaa “voro” vie
mitä milloinkin. Haluttua tavaraa on silmälasit, avaimet, kello ja joskus keppikin.
Tämä “voro” on siinä mielessä tosi rehellinen, että palauttaa viemänsä tavarat
johonkin toiseen kohtaan huushollissani. Joskus tämä palautus käy aika
nopeasti. Varmaan sen vuoksi, kun olen pystynyt jäljittämään “rosvon” liikkeet.
En ole kovinkaan huolissani tästä vieraasta. Tietämäni mukaan noita tuollaisia
on jonkin verran liikkeellä, ei kuulemma pidä olla huolissaan eikä pahoittaa
mieltään.
Tämä oli jonkinlainen esimerkki, miten 77
vuoden tapahtumat ovat jääneet mieleen. (Ne ikävuosieni 7 ensimmäistä jätän
omana erityisyytenään huomioimatta, kun en jaksa muistaa, että kuinka vanhasta
jaksan oikeasti muistaa. Kun ne sanoo, että jos kuulee, varsinkin lapsena,
jonkun asian moneen kertaan aikuisten kertomana, uskoo sen muistavansa, vaikka
kyseessä olisikin vain opittu asia. Eiväthän ne – ainakaan ennen – opettaneet
koulussakaan alle 7-vuotiaita, kai siksi, ettei oman muistamisen tilalle olisi
jäänyt jotain mitä opettaja oli vain toistoillaan takonut kalloomme!)
Ei tämä kauaa silloinkaan mieltä
pahoittanut, katkeruus kesti vain hetken eli oman aikansa. Reilua olisi
kuitenkin ollut, että täti olisi myöntänyt erehdyksensä. Tällaisia me ihmiset
tahdomme olla, itse kukin.
Liikunnasta suunnistus on koulupojasta
asti kiinnostanut minua. Kansakoulun aikainen opettaja, Tuominen, antoi
jonkinlaisen sysäyksen suunnistukselle. Saimme opetusta kartasta ja suunnan
ottamisesta kompassilla. Kartat Suomessa olivat silloin ja aika pitkään Venäjän
vallan aikaisia. Karttamerkinnät olivat niin sanotusti miltei oikein piirretty.
Nykyisin, ja silloinkin kumpareiden, suppojen, mäkien merkinnät olivat
sellaisia, mitä isot pojat halusta piirteli kynällä ja puukoilla sopimattomiin
kohtiin. Olen kuullut hämähäkeiksi ja kirkkoveneiksi niitä kuvia kutsuttavan.
Vanhemmalla veljelläni oli
Suunto-merkkinen kompassi, alumiinirunkoinen, hyvin tarkoitukseen sopiva.
Samoja kompasseja käytti Suomen armeija. Pienet kolhut eikä säiden vaihtelut
kompassia vaurioittaneet. Tämä malli palveli vuosia, mutta nyt ovat raaka-aineet
ja muodot muuttuneet. Samoin kartat. Suunnistusseuroilla on kehityksessä ollut hyvin
iso merkitys. Kartan kulmasta voi lukea, kuka on tehnyt maastotyön; hän on usein
ansioitunut suunnistaja, joka on mukana järjestämässä myös erilaisia
liikunnallisia suunnistustapahtumia. Täällä päin sellaisia riittää kesäaikana.
Lasten vanhemmille. Laittakaa lapsenne oppimaan suunnistusta, siitä on pelkkää
hyvää opittavana. Oppiin kuuluu myös
luonnon suojelu. Asian tuntemattomat väittävät sen häiritsevän luonnonrauhaa, lintujen
pesintä häiriintyy, pintakerrokset rikkoontuvat, taimet tallataan jne. Järjestäjät ottavat tällaiset seikat tarkasti huomioon. Jokunen uusi
polku saattaa tulla maisemaan, mutta luonto korjaa ja uusiutuu todella
nopeasti. Rikotulle pinnalle saattaa ilmestyä uusi taimi kasvamaan herkemmin.
Tämän opettaja Tuominen sai pienen kipinän
syttymään päässäni. Veljeni kompassi ja suunnistuskartta mukanani lähdin
tuttuun metsään opettelemaan uutta asiaa. Puulta puulle kuljin ottamani reitin
ja ihmeekseni huomasin tulleeni polkujen risteykseen melko suoraan. Silloin
kartat olivat yksivärisiä ja puusto esim. oli merkitty omalla merkillään.
Suuret kivet muistaakseni oli merkitty, mutta kokonaisuudessaan kartta oli ”melko
tarkka”, mutta vain sinne päin.
Muistuu erään metsästäjän kertoma nykypäiviltä.
Karttaan oli merkattu iso kivi, mutta luonnosta se puuttui, kohteessa ei ollut
kiveä. Eipä sellaista ollut myöskään karttamerkkinä, mutta muovikalvossa oli
iso kärpäsen paska, jonka tulkitsivat kiveksi, nauru kelpasi äijille,
toivottavasti hirvi parat kuulivat naurun.
Mikään kilpasuunnistaja en ole ollut
koskaan, mutta vuoteen 2000 olen lajia harrastanut ja mukavaksi sen havainnut.
Ajan saatossa nuo polvet pikkuhiljaa vaikeuttaneet kulussa oloa. Ontuen menin
suunnistuslenkille ja nelinkontin tulin metsästä pois. Kepit poikittain käsien
tukena konttasin kolmannelta rastilta kohti maalia. Kepit estivät nyrkkien
painumisen liian syvälle maastoon, eli kanervikon ja muun kasvillisuuden
sekaan. Pystyasennossa kulkemisesta ei tullut edes kahden kepin varassa mitään.
Pakko oli edetä nelin kontin. Maaliin oli matkaa noin 800 metriä. Tietääkseni
ihmisten ilmoille muuta kautta ei päässyt. Vähän pelotti edessä oleva jyrkänne.
Kartta osoitti sen olevan aika jyrkkä. Onneksi pienet puuntaimet antoi
jonkinlaisen turvan alastulolla. Jalkani kesti istuma-asennossa liikkumisen.
Suomeksi sanottuna konttasin niin sanotusti persmäkiasennossa alas.
Kaverini
Matti, kiersi koko 4 km lenkin ja oli lähtenyt jo minua vastaan metsätietä
pitkin. Hänellä oli mukanaan eräs tuttuni Raimo, heidän välissään yritin kulkea
autolle loput parisataa metriä, siitä ei tullut mitään. Matti haki autoni ja
sillä onnistuttiin pujottelemaan huonoa polkua pitkin ajotielle. Kotimatka
alkoi, mutta Matille sanoin, että vie minut sairaalan mäkeen, katsotaan mitä siellä
mulle voivat tehdä. Niinpä Matti teki työtä käskettyä ja minä aloin jonottamaan
lääkärille pääsyä.
Jäin saman tien hoitoa saamaan sairaalan
mäkeen. Matti jatkoi matkaa ja ilmoitti kotiväelle äijän tulevan myöhemmin.
Lepoa pillerien kera, siinä lääkitys sillä kertaa. Mutta ensi kerran elämässäni
huomasin tuoksuvani hyvälle. Kiitos luonnonyrteille, jotka olivat tuoksunsa
tartuttaneet niiden lähellä liikkujaan! Tuoksun tunnistivat kyllä myös sairaanhoitajat
sekä mä ite. Se oli luonnon aikaansaama – kanervat, suopursut, mustikanvarvut,
sammaleet ja muut yrtit – niiden yhteinen vaikutus peitti hien hajun. Jano oli
kova, mutta juomakielto oli ankara. Muutaman tunnin makoilin. Lääkärin mukaan
kipu rauhoittuu pikku hiljaa. Rauhoittuihan kipu niin, että pystyin elämään sen
kanssa. Proteesin toivossa polvea näytin asiantuntijoille useamman kerran.
Alkuun olin liian nuori ja painava. Nyt en ole liian nuori, ja painokin on
muuttunut noin 35 kg ylöspäin. Lähitulevaisuudessa tekonivel laitetaan (ja tätä
luettaessa teoriasta on jo siirrytty toteutusvaiheen paremmalle puolelle eli
saatat nähdä ikääntyneessä muistelijassa aivan uuden polven edustajan!).
Painokin ennätti kehittyä alenevassa suunnassa. Hiukan!
Elämän kuluessa sitä joutuu luopumaan
monesta asiasta. Liikunnan osalta se on sellainen, josta luopuminen on
jopa vaarallista. Olisin tosi iloinen, jos pystyisin suunnistamaan, tanssimaan,
pyöräilemään ja hiihtämään. Olisin mielissäni jos pystyisin edes kävelemään
kohtuullisesti.
Kuntosuunnistuksen merkeissä toivotan
kaikille hyvää syyskesää.
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti