lauantai 15. syyskuuta 2018

Tapahtumien polulla!


Kaikenmoisia juttuja tulee mieleen matkan varrelta. Nykypäiväiset ja erikoisesti silloin joskus koetut tapahtumat pulpahtavat tuolta melko ohuelta “kovalevyltä” esiin. Minua edelleen hymyilyttää, kun aivojamme verrataan tietokoneen tallentavaan muistiin eli kovalevyyn. Tietokoneen muistissa ne tiedot pysyvät, mutta toista se on meikäläisen “kovalevy”, tyhjää täynnä se tuntuu olevan. Niin tyhjältä, ettei oikein pysty ottamaan asioita tietokoneelta ulos. Kummaltakaan tietokoneelta. Tuolta pöydällä pidettävältäkään…

Kirjottelen tätä juttua siksi, kun hiljaisina hetkinä tulee elettyä ikään kuin uudestaan unen lailla menneitä tapahtumia. Muistojahan sisältyy meidän kaikkien elämään. Monen moisia elämyksiä voimme muistin varassa elää ikään kuin uudelleen.

Omasta mielestä katkerimmat jutut jättäisi mielellään unholaan, mutta taitaa olla niin, että juuri tällaiset asiat jää parhaiten mieleen ikiajoiksi.

Esimerkkinä muistan, kun minua syytettiin saksivarkaaksi. Olin alle kouluiän, kun leikkikaverini äiti syytti minua varkaaksi ja ihan avoimesti. Itku kurkussa lähdin kotiin pahoilla mielin. Olin syytön enkä muutenkaan ollut heidän saksistaan tietoinen. Kyläily jäi joksikin ajaksi väliin. Sakset löytyivät jonkun komeron hyllyltä. Tämän tiedon antoi leikkikaverini. Pitkän aikaa olin asiasta “kiukustunut”, täti ei pyydellyt erehdystä millään tavoin anteeksi, antoi asian olla. Tärkeästä esineestä sota-aikaan oli kyse, sen olen myöhemmin ymmärtänyt, mutta se syytös, se syytös…


Ehkä “varas” jo silloin oli saman kaltainen kuin minun luonani aika usein yhä käyvä. Lukittujenkin ovien takaa “voro” vie mitä milloinkin. Haluttua tavaraa on silmälasit, avaimet, kello ja joskus keppikin. Tämä “voro” on siinä mielessä tosi rehellinen, että palauttaa viemänsä tavarat johonkin toiseen kohtaan huushollissani. Joskus tämä palautus käy aika nopeasti. Varmaan sen vuoksi, kun olen pystynyt jäljittämään “rosvon” liikkeet. En ole kovinkaan huolissani tästä vieraasta. Tietämäni mukaan noita tuollaisia on jonkin verran liikkeellä, ei kuulemma pidä olla huolissaan eikä pahoittaa mieltään.

Tämä oli jonkinlainen esimerkki, miten 77 vuoden tapahtumat ovat jääneet mieleen. (Ne ikävuosieni 7 ensimmäistä jätän omana erityisyytenään huomioimatta, kun en jaksa muistaa, että kuinka vanhasta jaksan oikeasti muistaa. Kun ne sanoo, että jos kuulee, varsinkin lapsena, jonkun asian moneen kertaan aikuisten kertomana, uskoo sen muistavansa, vaikka kyseessä olisikin vain opittu asia. Eiväthän ne – ainakaan ennen – opettaneet koulussakaan alle 7-vuotiaita, kai siksi, ettei oman muistamisen tilalle olisi jäänyt jotain mitä opettaja oli vain toistoillaan takonut kalloomme!)

Ei tämä kauaa silloinkaan mieltä pahoittanut, katkeruus kesti vain hetken eli oman aikansa. Reilua olisi kuitenkin ollut, että täti olisi myöntänyt erehdyksensä. Tällaisia me ihmiset tahdomme olla, itse kukin.

Liikunnasta suunnistus on koulupojasta asti kiinnostanut minua. Kansakoulun aikainen opettaja, Tuominen, antoi jonkinlaisen sysäyksen suunnistukselle. Saimme opetusta kartasta ja suunnan ottamisesta kompassilla. Kartat Suomessa olivat silloin ja aika pitkään Venäjän vallan aikaisia. Karttamerkinnät olivat niin sanotusti miltei oikein piirretty. Nykyisin, ja silloinkin kumpareiden, suppojen, mäkien merkinnät olivat sellaisia, mitä isot pojat halusta piirteli kynällä ja puukoilla sopimattomiin kohtiin. Olen kuullut hämähäkeiksi ja kirkkoveneiksi niitä kuvia kutsuttavan.

Vanhemmalla veljelläni oli Suunto-merkkinen kompassi, alumiinirunkoinen, hyvin tarkoitukseen sopiva. Samoja kompasseja käytti Suomen armeija. Pienet kolhut eikä säiden vaihtelut kompassia vaurioittaneet. Tämä malli palveli vuosia, mutta nyt ovat raaka-aineet ja muodot muuttuneet. Samoin kartat. Suunnistusseuroilla on kehityksessä ollut hyvin iso merkitys. Kartan kulmasta voi lukea, kuka on tehnyt maastotyön; hän on usein ansioitunut suunnistaja, joka on mukana järjestämässä myös erilaisia liikunnallisia suunnistustapahtumia. Täällä päin sellaisia riittää kesäaikana. Lasten vanhemmille. Laittakaa lapsenne oppimaan suunnistusta, siitä on pelkkää hyvää opittavana.  Oppiin kuuluu myös luonnon suojelu. Asian tuntemattomat väittävät sen häiritsevän luonnonrauhaa, lintujen pesintä häiriintyy, pintakerrokset rikkoontuvat, taimet tallataan jne. Järjestäjät ottavat tällaiset seikat tarkasti huomioon. Jokunen uusi polku saattaa tulla maisemaan, mutta luonto korjaa ja uusiutuu todella nopeasti. Rikotulle pinnalle saattaa ilmestyä uusi taimi kasvamaan herkemmin.

Tämän opettaja Tuominen sai pienen kipinän syttymään päässäni. Veljeni kompassi ja suunnistuskartta mukanani lähdin tuttuun metsään opettelemaan uutta asiaa. Puulta puulle kuljin ottamani reitin ja ihmeekseni huomasin tulleeni polkujen risteykseen melko suoraan. Silloin kartat olivat yksivärisiä ja puusto esim. oli merkitty omalla merkillään. Suuret kivet muistaakseni oli merkitty, mutta kokonaisuudessaan kartta oli ”melko tarkka”, mutta vain sinne päin.

Muistuu erään metsästäjän kertoma nykypäiviltä. Karttaan oli merkattu iso kivi, mutta luonnosta se puuttui, kohteessa ei ollut kiveä. Eipä sellaista ollut myöskään karttamerkkinä, mutta muovikalvossa oli iso kärpäsen paska, jonka tulkitsivat kiveksi, nauru kelpasi äijille, toivottavasti hirvi parat kuulivat naurun.

Mikään kilpasuunnistaja en ole ollut koskaan, mutta vuoteen 2000 olen lajia harrastanut ja mukavaksi sen havainnut. Ajan saatossa nuo polvet pikkuhiljaa vaikeuttaneet kulussa oloa. Ontuen menin suunnistuslenkille ja nelinkontin tulin metsästä pois. Kepit poikittain käsien tukena konttasin kolmannelta rastilta kohti maalia. Kepit estivät nyrkkien painumisen liian syvälle maastoon, eli kanervikon ja muun kasvillisuuden sekaan. Pystyasennossa kulkemisesta ei tullut edes kahden kepin varassa mitään. Pakko oli edetä nelin kontin. Maaliin oli matkaa noin 800 metriä. Tietääkseni ihmisten ilmoille muuta kautta ei päässyt. Vähän pelotti edessä oleva jyrkänne. Kartta osoitti sen olevan aika jyrkkä. Onneksi pienet puuntaimet antoi jonkinlaisen turvan alastulolla. Jalkani kesti istuma-asennossa liikkumisen. Suomeksi sanottuna konttasin niin sanotusti persmäkiasennossa alas. 

Kaverini Matti, kiersi koko 4 km lenkin ja oli lähtenyt jo minua vastaan metsätietä pitkin. Hänellä oli mukanaan eräs tuttuni Raimo, heidän välissään yritin kulkea autolle loput parisataa metriä, siitä ei tullut mitään. Matti haki autoni ja sillä onnistuttiin pujottelemaan huonoa polkua pitkin ajotielle. Kotimatka alkoi, mutta Matille sanoin, että vie minut sairaalan mäkeen, katsotaan mitä siellä mulle voivat tehdä. Niinpä Matti teki työtä käskettyä ja minä aloin jonottamaan lääkärille pääsyä.

Jäin saman tien hoitoa saamaan sairaalan mäkeen. Matti jatkoi matkaa ja ilmoitti kotiväelle äijän tulevan myöhemmin. Lepoa pillerien kera, siinä lääkitys sillä kertaa. Mutta ensi kerran elämässäni huomasin tuoksuvani hyvälle. Kiitos luonnonyrteille, jotka olivat tuoksunsa tartuttaneet niiden lähellä liikkujaan! Tuoksun tunnistivat kyllä myös sairaanhoitajat sekä mä ite. Se oli luonnon aikaansaama – kanervat, suopursut, mustikanvarvut, sammaleet ja muut yrtit – niiden yhteinen vaikutus peitti hien hajun. Jano oli kova, mutta juomakielto oli ankara. Muutaman tunnin makoilin. Lääkärin mukaan kipu rauhoittuu pikku hiljaa. Rauhoittuihan kipu niin, että pystyin elämään sen kanssa. Proteesin toivossa polvea näytin asiantuntijoille useamman kerran. Alkuun olin liian nuori ja painava. Nyt en ole liian nuori, ja painokin on muuttunut noin 35 kg ylöspäin. Lähitulevaisuudessa tekonivel laitetaan (ja tätä luettaessa teoriasta on jo siirrytty toteutusvaiheen paremmalle puolelle eli saatat nähdä ikääntyneessä muistelijassa aivan uuden polven edustajan!). Painokin ennätti kehittyä alenevassa suunnassa. Hiukan!

Elämän kuluessa sitä joutuu luopumaan monesta asiasta.  Liikunnan osalta se on sellainen, josta luopuminen on jopa vaarallista. Olisin tosi iloinen, jos pystyisin suunnistamaan, tanssimaan, pyöräilemään ja hiihtämään. Olisin mielissäni jos pystyisin edes kävelemään kohtuullisesti.

Kuntosuunnistuksen merkeissä toivotan kaikille hyvää syyskesää.
                      Niilo 















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti