lauantai 7. heinäkuuta 2018

Silloin ennen, omavaraisuuden aikaan


Yksin kun elää, niin kaikenlaisia asioita tulee miettineeksi. Mitään suurta ja mullistavaa ne muistot eivät sisällä, mutta itsekseen, omaksi iloksi, on niitä mukava skrivata paperille. Ovat ainakin omakohtaisia tapahtumia.

Aika kauan me suomalaiset olemme eläneet omavaraista aikakautta. On otettu talteen ja säilötty mahdollisimman paljon itse kasvatettuja erilaisia tuotteita. Samoin on kerätty metsien marjat ja sienet talteen.

Näillä tuotteilla on tehty myös kauppaa kaupunkien toreilla. Kaupunkilaisserkut ovat puolestaan säilöneet näistä mm. marjat talven varalle. Osa näistä “serkuista” on ollut omatoimisiakin ja korjanneet metsän antimet itse talteen. Osalla on ollut ja on edelleenkin palsta, jossa harrastaa kasvien viljelyä omaksi ilokseen. Alkuaan ajattelin kirjoittaa ihan muusta “omavaraisuudesta” kuin elintarvikkeiden tuottamisesta. Mutta…

Mielestäni ennen ja jälkeen sotien oltiin pitkälti omavaraisia myös tuon viihteen suhteen. Kaupunkilaisserkkujen kokemuksista en niinkään tiedä, mutta ainakin me maalaisserkut tulimme aika pitkälti omin neuvoin toimeen. Tietenkin meillä oli levysoittimet ja kirjat saatavilla. Oli muutakin siihen verrattavia, kuten harrastajateatterit, kiertävät tivolit, sirkukset ja myös kiertävät elokuvien esittäjät. Kauppalapitäjissä oli kiinteät elokuvateatterit. Esityspaikkoja oli ympäri Suomea. Seurojen ja muut samanhenkiset tilat ja talot olivat niitä kulttuurin kehtoja, joissa sitä “omavaraisuutta” harrastettiin.

Joka pitäjässä oli omat yhdistyksensä, joiden suojissa ja toimesta sitä “kyldyyrin” siementä viljeltiin. Ohjelman esittäjiksi pyrittiin saamaan oman kylän Liisat ja Villet. Mistä taikka millä rahoilla niitä oikeita taiteilijoita olisi saatu, piti olla omavarainen koko yhteisön kannalta katsottuna.

En käy syvällisesti pohtimaan miksi ja mihin pyrittiin tällaisenkin omavaraisuuden hallintaan. Jokainen yhdistys teki tietenkin työtä niin sanotusti oman linjan tavoitteiden eteenpäin viemiseksi. Näitä linjauksia riittää tänäkin päivänä. Niistä “hyvistä ajoista” on itse tekeminen muuttanut muotoaan roimasti. Ei olla niin sanotusti omavaraisia henkisten tuotteiden luomisessa.

Liikuntaahan seurojen puitteissa silloinkin harrastettiin, mutta lajeja on tullut siitä runsaasti lisää. Nykyisin taso- ja muutkin vaatimukset ovat sen mukaiset. Silloin joskus haluttiin vain viihtyä ja harrastaa. Siinä oma apu oli paras apu. Kyliltä löytyi henkilö tai useampi, joka pystyi ohjaamaan ja vetämään tätä porukkaa. Ei siihen aikaan puhuttu nuorten syrjäytymisestä. Varmasti niitä ujoja oli myös, mutta niitä ei niinkään tunnistettu, he elivät nuorten riennoissa hiljaisemmalla tyylillä, mutta mielestäni kaikki olivat silti elämässä mukana. Suurin osa kävi kansakoulun ja sen jälkeen hakeutuivat työelämään. Jotkut menivät ammatilliseen koulutukseen. Pääsääntöisesti kuitenkin useat hankkivat ammatin työnteon kautta. Nykyään ns. peruskoulun käytyään nuoret valitsevat ammatillisen koulutuksen tai jatkavat koulunkäyntiä lukion kautta ylioppilaaksi. Valkolakin saatuaan alkaa hakeminen varsinaiseen ammattiin johtavaan koulutukseen. Eli niin sanotut “kesätyöt” saattavat jatkua vielä 5 - 6 vuotta.

Huonommin on asiat nuorilla, jotka eivät selviydy oikein mistään. Työtä ei saa ja opiskelumenestys ei jostakin syystä ota sujuakseen. Virikkeitä tarjotaan moneen lähtöön. Suuntaus saattaa olla yhteiskunnan taholta negatiivinen.

Silloin ennen koulun jälkeisenä aikana tehtiin kausitöitä. Siitä saatiin pikkuisen taskurahaa omaan käyttöön. Haaveena oli saada esim. polkupyörä, jolla ajeltiin harrastuksiin tai kavereiden luokse. Maaseudulla pennit tienattiin juurikkaan harvennuksesta useimmiten. Ihan jouten ei kuitenkaan oltu. Ellei muuta, niin rastaan pesät saivat huutia. Nämä linnut kun pitivät huolen kypsien marjojen syömisestä myös pihapuutarhoista. Aikaa on kulunut ja niin on kulunut tuo suhtautuminen “tuholais- eli paskarastaisiin”. Nämä eivät saaneet juurikaan myötätuntoa osakseen. Toista on nykyään. Ihminen on saattanut osan luontoa, lintujakin, uhan alaisiksi, mutta joitakin lajeja suojellaan vähän liikaakin. Minusta. Sain hiljattain laivaristeilyllä nähdä ja kokea mitä merimetsoyhteisö saa luonnossa aikaiseksi. Me, entisajan pikkupojat, emme onnistuneet rastaiden suhteen, mutta aikuiset asiantuntijat varmasti saisivat rajoitettua joillakin konstein merimetsokannan levinneisyyttä. Kuulemani mukaan merimetsot nauttivat kuhan syömisestä. Kuhakanta laskee siellä missä merimetsoja on runsaasti. Ihminen syyllistää monessa asiasta ihmistä, syystäkin, mutta löytyy niitä eläinkunnastakin, ihmisen kaltaisia tuhoajia.

Se siitä. Mennään jutun juurille, eli omavaraisuuteen “henkisellä” puolella. Kyläyhteisöistä löytyi aloitteiden tekijöitä, jotka halusivat rinnalleen muitakin jonkin asian kehittämiseksi. En jää sitäkään pohtimaan, mutta erilaisia yhdistyksiä oli perustettu erilaisiin tarkoituksiin ja suojissa toimittiin sekä viihdyttiin. Varain eruu oli yksi päämäärä toiminnan eteenpäinviemiselle. Mistä niitä käyttövaroja muualta olisi saatu kuin yhteisön keskuudesta. Nuorisoseurat on hyvä esimerkki toimeliaisuudesta yhteisen edun tavoittelemiseksi.

Kotipitäjässäni oli nuorison eteen työskenteleviä yhdistyksiä moneen lähtöön. Kotikyläni yhdistävä tekijä oli Pienviljelijäyhdistys, johonka kuului miltei joka savu, niinkuin Lapissa oltaisiin ilmaistu. Ei tarvinnut olla kuin aarin kerhopalsta, kun jo oltiin niin sanotuissa tupailloissa mukana. Yhdistys harjoitteli näytelmiä, kansantanhuja sekä kaikkea mahdollista, kuorolaulusta kuorolausuntaan. Suosittu oli 5 pojan lauluryhmä, kuin myös tyttöjen ryhmäkin oli. Kyllä nuoret laulaa osasivat.


Minulle veljeni varasi ”nanailaisen” (= kansa tuolla jossakin) kahden miehen painiottelun. Kohtalaisen pitkänä kaverina esitin kahta nanailaista kansanpainijaa. Paini oli nanailaisten suosikkilaji. Painijoilla oli kiinteä ristiote hartioiden kohdalta. Olin puettu kaksilla vaatteilla, eli 2 pomppaa, 2 päälihousut, kahdet saappaat ja kahdet karvahatut (perinteiset leuan alta sidottavat reuhkat), kahdet “päät karvalakkeineen”, kiinnitettiin selkääni ja hihat täytettiin lumpuilla. “Kädet” laitettiin kiinteään ristiotteeseen. Jo pukemisen aikana taivutin itseni niin, että kädet, joihin saappaat oli pujotettu, koskettivat myös lattiaa. Myöskin housut oli puettu molempiin raajapareihin. Puntit saappaan varsissa.


Ottelu oli valmis alkamaan. Ristiote piti, kampitukset ja nostot “hirvittäviä”. Puskea sai ja vastaan piti laittaa! - Nousin pystyyn ja pääni tuli pompan sisältä näkyviin. Hyvältä tuntui nauru ja aplodit. Yksiltä Pusulan perukoilta kaksi tuttuani olivat muistelleet niitä aikoja. Siinä toinen muisteli, että olin tehnyt “taikatemppuja” jossakin kyläjuhlissa. Taikuutta en osaa, mutta nanailaisen painiesityksen suoritin. Olin ollut niin sanotusti vierailijana silloin Pusulan Pienviljelijä yhdistyksen iltamissa. Veljeni ohjasi tanhuja Kärkölän ryhmälle ja minä olin mukana tanhuamassa heidän kanssaan. Miksipä nuorukainen olisi kieltäytynyt, kun seurakin oli puoleensa vetävää ja viehättävää.  


Silloin oltiin niin monessa omavaraisia. Kaikki ohjelmanumerot esitettiin Ihan Ite. Väkeä kiinnosti osallistua pippaloihin. Seurat saivat ropoja toiminnalleen. Tietenkin vetonaulana iltamien jälkeen tuleva puolentoista tunnin tanssi. Joskus oli oma pelimanni, jonka tahdissa tanssittiin. Säilötty musikki kelpasi myös.  Yhdistys sai olla onnellinen jos oli “oma” PELIMANNI. (Laitoin oikein isoilla kirjaimilla!) Pelimanni oli usein kasvanut seuran “kyljessä”. Parhaassa tapauksessa tällainen henkilö toimi vetäjänä yhteisössä. Seurojen talot kököttivät pitkään tyhjillään rapistumassa. Talkoilla tehdyt rakennukset saivat mädäntyä aika pitkään ihan vapaasti. Paljon on jo pelastettu hunningolta yhteiseen käyttöön. On alettu ymmärtää niiden hyöty. Tietääkseni remontointiin on saanut avustustakin valtion taholta!

Tulipa viihdyttyyn muistojen parissa. Millaista se onkaan muistella sitten vanhana. Näistä ajoista kun ei ole kulunut vasta kuin hiukan yli 60 vuotta. Omavaraisia oltiin silloin niin monessa asiassa. Itse tehtiin, jopa omat humpuukimme.

En vähättele yhtään nykyajan tekemisiä, mutta kun nykyään niin paljon asioita saadaan valmiiksi pureksittuna - ammattilaisten  tekemänä. Tosiasia on, että eri alojen koulutus on mennyt isoin harppauksin eteenpäin, myös viihtymisen alalla. Mutta sitä vain pohtimaan jään, mikä saa ihmisen enenevässä määrin syrjäytymään. Onko tarjolla liikaa, vai olemmeko vain muuttuneet toisenlaisiksi?

Kyllä se nikkelimarkka oli paljon lujemmalla silloin joskus. Mutta sillä saikin silloin ison pussin makeisia. Nykyisellä valuutalla, joka on koottu yhtä monesta osasta, kuten se markkakin, ei meinaa saada tulevan maailmanlopun alkuainetta elikkä hiukan fiinimpää muovikassia. Tyhjänä. Ei kyllä silloin joskus saanut sillä nikkelimarkallakaan muovikassia. Ei vielä sittenkään, vaikka olisit latonut niitä vaikkapa 150 kpl riviin. Tämä on tosi juttu, uskokaa tai älkää, omapa on asianne, jos ette usko!

                           Niilo

PS. Joiden puolivirallisten tietojen mukaan muovikassit täyttäisivät näillä haminoilla vasta 60 vuotta, ettei niitä silloin vielä ollut isommissakaan kirkkomaisemissa. Maailmallakaan, saati markkamaissa!