keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Kun kimppuun käytiin!


Kun ikää lisääntyy, niin kokemukset karttuu. Joskus olen kuullut lausahduksen – oppia ikä kaikki. Jotenkin siihen tapaan sen sanonnan muistan. Tavallaan se pitää paikkansa, mutta vain tavallaan. Joistakin kokemuksista tulee sitä viisautta, mutta on monta kokemusta, kun viimekertainen on mennyt sinne sivistyksen piiriin. Olen kuullut sellaisenkin ajatuksen, että sivistystä on kaikki mitä on unohtanut. Jos tämä pitää paikkansa, niin johan tuota sivistystä löytyy, ainakin minun kohdaltani. Takuulla olen unohtanut asioita enemmän kuin mitä on tallentunut niin sanottuun kovalevylle. Tuo kovalevy juttu minua huvittaa. Olen ihan takuulla käsitellyt kovalevyjä omiksi, sekä kanssaihmisten tarpeisiin aika suuren määrän. Jos kovalevy kohdaltani olisi tallentanut asioita yhtä runsaasti, niin voi poijjaat, mikä tietomäärä siihen sisältyisi.

On tietysti luku erikseen, jos tämä nykyinen kovalevy onkin niin paljon parempilaatuista, kuin se entinen. Sen tilanteen  jotenkuten ymmärrän, mutta siinä jaossa olen jäänyt taka-alalle pahasti. - Tuosta pahasti-sanasta muistuu mieleeni yksi kaveri tuolta Perniön puolelta. Hän tapasi kertoa vaimostaan seuraavaa. “En ole koskaan sanonut vaimolle pahasti, mutta eipä vaimokaan ole sanonut hyvästi”. – Mielestäni tässä lauseessa on sitä jotakin. Tämä viisaus olisi hyvä muistaa jokapäiväisessä kanssakäymisessä, mutta kun sekin tahtoo unohtua.

Ei taida kuitenkaan tuo kuulemani väite sivistyksen määritelmässä olla kohdallaan, nyt heräsi suuri epäilys asiaa kohtaan. Jospa sivistys koostuu asioista, jotka on jäänyt tuonne muisti lokeroihin. Voi harmi, voi peijooni, voi itku, minä kun muistan asioita ja varsinkin lukemalla koettuja asioita murusen verran, tosi vähän suoraan sanottuna.

Katselen TV:tä tosi paljon. Aika usein tämä vehje on suljettu, mutta silti sitä katselen. Toisaalta on pakko, kun se nyt on sijoitettu tuolini eteen, pakosta se silloin näkyy. Tosin asiaa lievittää se seikka, että olen nukahtanut siihen tuoliin. On hyvä juttu, kun siinä aparaatissa on automaattinen sammutus. Eli virta sammuu ja TV hiljenee. Hiljenemiseen ei auta vaikka tämä legenda Olavi Virta laulaisi kuinka kovaa hyvänsä. Kaksi virtaa vastakkain, siitä huolimatta näkymätön virta vie voiton.

Koko ikäni olen saanut neuvoja monelta taholta. Niitä neuvoja itse kukin tarvitsee, luulisin.  Neuvot muuttuvat iän myötä aika huomattavasti, mutta niin muuttuvat neuvon saajatkin. Ihan hyviä nämä neuvot jokapäiväisen elämän suhteen ovat, en niitä kuvitteellisia herneitä nenääni vedä, en ota nokkiini. Mistä tuokin sanonta on alkunsa saanut?

Lapset kokeilevat monenmoisia juttuja. Ei ole leikin asia kun pieni lapsi vetää esineen nenäänsä se voi olla vaikkapa herne. Ensiaputaitoja siinä tilanteessa tarvitaan, onko palleaote paikallaan? Luulisin! (Tosin Heimlichin-otetta käytetään silloin, kun jotain takertuu kurkkuun ja tukkii hengitystiet. – Ylläpitäjän huomautus.)

Ikä tuo monenlaisia varoittelun aiheita. Varovaisuus on tarpeeseen, vaikka onkin oppinut liiankin hyvin tuon hiljakseen kävelytyylin, tukea käyttäen.  Erilaiset rempat on hyviä opettajia hitaasti kävelylle. Reitin pitää olla esteetön. Jopa lattiamatot saattavat olla kohtalokkaat kulkijalle. Esteettömyyttä tutkitaan ja sen eteen on tehty työtä hyvinkin paljon. On hyvä asia, että vammaisjärjestöt pyrkivät kiinnittämään huomion näihin asioihin. Kohteita riittää runsaasti niin kodeissa kuin sen ulkopuolella.

Viime vuoden puolella menin erään tunnetun laitoksen eli hoivakodin vessaan. Minua oikein nauratti, kun meinasin siinä käyntini loppupuolella käyttää pidee-pesujohtoa. Kyseinen mukavuus oli asiallisesti asennettu kohteeseen, ellei ota lukuun sitä, että kyseisen letkun vesihana oli pytyltä katsottuna täysin ulottumattomissa. Hauskaksi sen teki vielä sekin, kun letkukin oli noin kolmekymmentä senttiä liian lyhyt. Asentaja varmaankin on ajatellut vedenpaineen riittävän peseytymisen tarpeeseen. Lattiakaivo oli lavuaarin alapuolella. Olisi housuni varmasti kuivaneet kesähelteessä. Annoin kuitenkin toimenpiteen olla suorittamatta. 

Mukavaa tämä elontie on kuitenkin ollut, mutta alun perin oli tarkoitukseni kuvailla tapausta, joka sattui tässä Helatorstain aattona. Kyseisenä torstainahan me AVH-kerholaiset kokoonnuimme perinteiseen ongintakisaan. Tarkoitus oli syöttää ahvenia ja ravita itseämme pik-nik-aterialla. Grilli oli kuumana koko päivän. Turkulaiset kutsuttiin perinteiseen tapaan kaloja narraamaan.



Keskiviikkona, kun pakkasin tarvikkeita autooni, silloin joku aivan tuntematon yritti kampata minut. Tunsin selvästi kuinka iso kenkä sijoittui kenkäni kärkipäähän, kaksi “goljattia” tavoitti toisensa.

Siinä ehdin miettimään joko tuo hittolainen paljastuu. Saanko tämän ilveilijän vihdoinkin kiinni kepposten teosta. Ei ole montaakaan sadepäivää mennyt siitä kun tämä samainen kaveri on tehnyt tepposiaan huushollissani. Nyt minä tämän löylytän niin, että varmasti muistaa jättää minut rauhaan. Olen vieläkin kiukkuinen tälle kiusantekijälle. Kiusantekoa se on, kun piilottelee autoni avaimia ja joskus kännykkäni on myös viety tielle tietämättömälle.

Tämän ottelun takuulla tulen voittamaan – periksi en anna. Nämä ajatukset mielessäni laitoin hanttiin kaikin voimin. Kamppailun tiimellyksessä huomasin, että meillä on saman malliset jalkineet ja varmasti kokokin kohtalaisen varmuudella samaa kokoa, 47 on minun kokoni eikä tämä veikko varmaankaan talsi sen pienemmällä kengillä.

Periksi minun oli kuitenkin annettava. Vastaan panin, mutta ei aikaakaan kun makasin rähmälläni autotallin edessä. Selvä kampitus. En ehtinyt havaita kuka minut pihamaalle kamppasi. Ei ihan puhtaat otteet, mutta siinä sitä makasin pitkin pituuttani. 
Siinä sitä sitten olin. Hengissä kuitenkin, koska tunsin kipua kämmenessä ja vasemmassa kankussa. Pakko oli ottaa “miettimismyssy” ja ryhtyä fundeeraamaan miten nyt pärjään. Kankkua sattui, mutta luita ei ollut poikki. Lähistöllä ei näkynyt naapureita eikä muita ohikulkijoita. Mietin, miten pääsen omin voimin ylös. Kännykkä oli kuitenkin siinä pääni kohdalla, ylettyvilläni nurmikolla. Apua olisin voinut soitella, mutta koetan ensiksi omia konsteja. Rollaattorikin oli käden ylettyvillä, jospa siitä saisi jonkinlaisen tuen. Ei ylösnousu kovin helppoa ollut. Nuo varpaatkin ovat sen verran kipeät, että haittasi jalkojen otteen saamista. Kyllä siinä miettimismyssyä tarvittiin, jotta pääsin omille jaloilleni taapertelemaan. Taaperokärry, se pyörillä varustettu potkukelkkani, olisi nyt ollut tosi tarpeeseen.

Tuli siihen naapurikin auttamaan. Apu olikin tarpeeseen, jotta sain auton lastattua. Langennut mies olen. Poden lonkkaani ja polvea. Eräs veteraani sanoi: “Täytyy antaa saman koiran karvoja, jotta kipeät paikat paranevat”.  Ei oikein ole ollut varaa antaa samoja karvoja. Paremminkin lepoa. Tämä veteraani tarkoitti sanonnalla, että jos työstä paikat kipeytyvät niin sen parantaa työ, josta rasitus on tullutkin.

Jälleen kerran en onnistunut huomaamaan kuka minut kaatoi. Ilman muuta sama henkilö joka piilottelee minun tavaroitanikin, vaikka takuuvarmasti muistan, että olen sijoittanut ne ihan omille määräpaikoilleen. Onneksi tämä piilottaja on niin reilu, että hän palauttaa viemänsä tavarat. Siinä jää pulmaksi, miten hän pääsee sisälle, kun ovet ovat varmasti olleet lukossa, mutta sisälle ne aina palautuvat – ei tosin määräpaikoilleen!
                                              Niilo