lauantai 14. huhtikuuta 2018

Siihen aikaan kun isä mopon osti!


Kun Suomessa oli selvitty sodan jälkeen 1950-luvulle ja ostokorttiaika eli säännöstely oli päättynyt sekä sotakorvaukset oli maksettu, alkoi Armi Kuuselan missivalinnan ja Helsingin Olympiakisojen (1952) jälkeen moni asia  näyttää valoisammalta. Muutaman varakkaamman naapurin pihaan ilmestyi auto. Eläinlääkäri Yrjänäinen sai ammattinsa takia ostaa Kupla-Volkkarin, metsäteknikko Kaupin pihaan ajettiin tuliterä Vauxhall Cresta ja ulosottomies Saarelan pihassa seisoi Ford (ns. mulkosilmä) Taunus 17 M. Taksiyrittäjä Nikkilällä oli Pobeda. Nämä olivat ensimmäiset naapurien uutena ostamat autot.

Motorisoitumisen iso käänne alkoi kuitenkin siitä, kun Tunturi-mopedi tuli markkinoille. Nykyään ”Pappa-Tunturina” hyvin tunnettu sininen/harmaa-värityksinen mopedi tuli tosi tarpeeseen. Köyhempikin saattoi sen hinnan säästää ja vaihtaa polkupyörän mopediin. Liikkuminen nopeutui ja helpottui. Käyttö oli halpaa, vain 2-tahtibensiiniä ja vakuutus, jonka merkkinä takana oli vakuutuskilpi.

Isäni maalarimestari Eemeli Törmä (1893-1970), oli silloin jo yli 60-vuotias, eikä hänellä ollut ajokorttia. Polkupyörä hänellä oli ollut jo nuoresta.


Eemeli ja polkupyörä vuonna 1915

Päivittäinen ajo maalarin työmaille ja kunnan luottamustehtäviin on ollut hyötyliikuntaa. Ei tarvittu siihen aikaa kuntosaleja yms. Pappa-Tunturin lisäksi markkinoille tuli tiuhaan tahtiin monenmerkkisiä mopoja. Yhä useammin mopo porhalsi pyöräilijän ohi. Me pojat, allekirjoittanut ja kaksi vanhempaa veljeäni, puhuimme isälle siihen suuntaan, että mopedi olisi hyvä. Se olisi kuin polkupyörä, jarruttaa voi polkimilla, vaihde on vasemmalla kädellä ja kaasu oikealla. Kaikinpuolin helppoa.

Sanomalehden mainosten perusteella hän tuli siihen tulokseen, että Jawa-mopedin hän hankkisi. Jawaa valmistettiin Tsekkoslovakiassa. Ongelma vain oli siinä, että se piti rekisteröidä moottoripyöräksi ja ajajalla piti olla vähintään traktorin ajokortti. Työväenopistolla oli ajokorttikurssi joulukuussa 1957. Hän osallistui ja sai ajoluvan.

Kun kevät oli edennyt tarpeeksi pitkälle, lähti hän yksin linja-autolla (54 km) Tampereelle Jawaa ostamaan. Helkaman liike oli lähellä Tampereen linja-autoasemaa ja siellä mopoon laitettiin 26.4.958 koekilvet. Sitten hän työnsi mopon linja-autoasemalle ja halusi Jawan linja-autoon kuljetettavaksi Orivedelle. Helkamalla oli tankki laitettu täyteen bensiiniä. Linja-autonkuljettaja ei suostunut nyt ottamaan mopoa kuljetettavaksi. Mikä neuvoksi?

Mysteeriksi on jäänyt se, miten koskaan aikaisemmin moottoriajoneuvolla ajanut vanha mies selvisi ajamalla kotimatkan. Hän oli mennyt takaisin Helkamalle ja siellä ystävällinen myyjä oli opettanut liikkeen pihassa liikkeelle lähdön ja vaihtamisen. Jawassa ei siis ole polkimia, vaan jalkavaihde ja jalkajarru. Sitten tien päälle kotia kohti. Nykyistä Tampere-Orivesi-Jyväskylän tietä ei vielä ollut, vaan reitti oli Tampereen (vanha) keskussairaala-Messukylä-Vatiala-Kangasala-Huutijärvi-Orivesi. Voi olla, että saatuaan kolmosvaihteen päälle, hän ei joutunut kertaakaan matkan aikana pysähtymään? Risteysalueilla on saattanut olla läheltä piti tilanteita? Aikamoinen suoritus.

Jawa on kotipihassa. Koekilvet on jo irrotettu ja myöhemmin hän sai kilvet HU-402. Kirjoittaja myös kuvassa.

Istuin syksyllä 1958 vinttikamarin ikkunan luona lukemassa läksyjäni (?). Ikkuna oli auki ja siitä oli suora näköyhteys 150 metrin päässä olevalle Orivesi-Ruovesi valtatie 66:lle. Alkoi kuulua huutoa tie suunnasta. Heti katsoin kelloa ja tiesin isän tulevan Jawalla näihin aikoihin töistä. Pusero päälle ja pyörällä nopeasti paikalle. Ojassa oli ajaja ja mopedi. Se oli kuitenkin Pappa-Tunturi ja maassa makasi hyvin tuntemani naapurin poika. Juoksin Myllymaan Ellin ovelle ja pyysin soittamaan ambulanssin tai taxin. Kohta Elias Lepola tuli Pobedalla. Sanoin, että ei odoteta ambulanssia, vaan viedään poika kunnansairaalaan. Sinne oli matkaa 2 km. Istuin takapenkille ja muut nostivat pojan varovasti takapenkille niin, että pää oli sylissäni ja oikea käsi pään alla. Hänellä oli kananmunan kokoinen kuhmu takaraivossa. 
Elias Lepolan taxi-Pobeda, jolla poika kuljetettiin sairaalan.
Oli koivu ollut väärässä paikassa – Elias kertoi!

Tämä poika, jonka isällä oli se Kupla-Volkkari, oli tajuttomana pitkän aikaa, mutta toipui ajanmittaan hyvin. Kypärä olisi auttanut tässäkin tapauksessa. Kun sitten sain kyydin sairaalasta kotiin, oli Jawa jo omalla paikallaan ulkorakennuksen seinällä. Kyllä se mopo palveli monta vuotta hyvin ja kosolti on ollut varjelusta, koska isä ei vakavammin kolaroinut eikä loukkaantunut.

Kirjoittaja sai ostetuksi käytetyn Victoria-merkkisen mopon lukion ajaksi. Se oli kätevä ja halpa kulkupeli. Kun lähdin armeijaan syksyllä 1962, annoin sen sisareni pojalle, jolla vuorostaan oli jo mopokuume.
Kirjoittaja ja Victoria

Tätänykyä, vuonna 2018, kuvissa näkyvä ulkorakennus on yhä olemassa. Sisareni tyttären perhe rakensi asuinrakennuksen paikalle uuden. Ulkorakennukseen on tehty moottoripyörien entisöintiverstas. Museorekisterissä on mm. NSU-merkkinen moottoripyörä. 
Viimeksi siellä käydessäni oli isäni Jawa edelleen odottamassa entisöintivuoroaan. Hannu on siirtynyt hiljakkoin eläkkeelle, joten Jawankin vuoro toivottavasti vielä tulee.
                  Eero