lauantai 10. maaliskuuta 2018

Kun koti män!



Uskoisin, että otsikko on selvää ja oikeaa äidinkieltä, tuolta Karjalan suunnalta, omalta äidiltä opittua ilmaisua. Puhe- tai arkikieleksi sitä voinee myös tituleerata. Miksiköhän isälle ei annettu tätä kunniaa omia se itselleen? Isänkieli, se kuulostaa hassulta ja toisaalta, kyllä äidit ennättävät ilmaista itseään moninkertaisesti  nopeammin kuin miehet. Isän opettamana kielen opetus kestäisi vuosikaudet, niin luulisin.

Sanovat, että olen kovastikin harvasanainen tyyppi. Sanat kuulemma tulevat suustani hitaanlaisesti eli harvakseen. Tulee mieleeni, että onko äitini ollut niin kiireinen kotia hoitaessaan, ettei ole ehtinyt paneutua tuohon puhekielen opettamiseen? Siitä varmasti syy-yhteys löytyykin! Kyllä nyt tuli pohdittavaa omiksi tarpeiksi. ”Eiköhän se siitä…”, sanoi eräs suuri mies -  suurmies jo eläessään.

Äitini, syntynyt 1895, kertoi koulunkäynnistään siihen aikaan. Ikioma koulu valmistui 1904. Sitä ennen lapset kävivät eli opiskelivat kiertokoulussa lukemaan ja laskemaan sekä ymmärtämään uskontoa.

Uudessa kansakoulussa oppiaineet lisääntyivät, myös käsitöitä opetettiin. Kylien välillä liikunnalla eli urheilulla oli oma merkityksensä. Äidin voittamat palkintomitalit kertovat, että Aino oli aktiivi silläkin alalla. Opettaja kannusti oppilaitaan: “Mene sinä Aino edustamaan sadan metrin kilpailussa meitä”.  Aino meni ja voitti. Lipaston laatikossa oli iso “pläjä” 1-palkintoja.  Olen ihmetellyt minkälainen pukeutumistyyli silloin vallitsi. Oliko pitkät- vai lyhyet hameet kyseessä?

Tämä tuli mieleeni miettiessäni Suomi 100-vuotta tapahtumia. Silloin joskus elettiin paljon alkeellisemmin, mutta Suomessa kuitenkin. Senaatissa päätettiin maamme asioissa, mutta Venäjälle vastasimme teoistamme.  

Kaikki män, ei oo sahhaa, myllyy, kartanoo, kaikki män, käet taskulois sottaa pakkoon lähettiin. Valtaväestö täällä puhuivat vähän irvaillen ja huumorimielessä karjalanmurteesta. Taisi kuitenkin tuo kielimuuri olla molemmin puolista. Täällä venkoillaan, että Karjalaan ei jäänyt yhtään käkeä, kun siirtolaiset, evakot, toivat taskuissaan kaikki käkilinnut tullessaan.  Sitä ihmeteltiin, kun lapset leikkivät kartanolla; rikkaita ovat kun kaikki omistavat kartanon. Pihamaasta kuitenkin oli kyse.  Sinne jäi koti, pihamaineen, pokasahoineen ja kahvimyllyineen. Kaikki jäi sodan jalkoihin. Itkua ja hammasten kiristystä riitti. Myllerrys kosketti koko Suomea.

Vaimoni ja hänen lähiomaisten kertoma tarina antaa hyvän kuvan sen ajan tapahtumista.

Heinjoen Kopralan kylään oli komennettu suomalaisia sotilaita marraskuussa 1939. Sitä en tiedä oliko näitä sotilaita muissa Heinjoen kylissä, ehkä, ehkä ei. Joka tapauksessa Kopralan kylässä sotilaita oli 22 miehen joukko. Nämä saivat majoituspaikan vaimoni kotitilalta. Sotilaiden huollosta ei ollut puhetta, mutta katto pään päälle oli varmistettu.

Linnoitustyö kuitenkin oli kyseessä. Mitäpä muuta kuin panssariesteet laitettiin työn alle. Komennuskunnan yksi mies komennettiin lähetiksi eli sanantuojaksi Kivennavalle. Sitä en tiedä kuinka pitkä matka Kopralan ja Kivennavan väli on, mutta ehkä siinä 50 km. Luja usko rauhan puolesta kuitenkin oli valloillaan, mutta jos kuitenkin…

Marraskuun viimeisenä päivänä se kauheus sitten alkoi, maamme valloitus ja oikein syytösten siivittämänä. Ensimmäinen uhrikin sai tykin ammuksesta osuman. Sitä en tiedä monesko tykinlaukaus oli kyseessä, mutta tarkoitusperä saavutettiin, nyt voitiin tehdä kostoisku. ”Tšuhnat” saavat maksaa teon raskaamman jälkeen. Samat tykit suunnattiin uudelleen, nyt yli valtakunnan rajan. Ryssät ja tšuhnat solmivat vihollissuhteen keskenään. Neuvostoliitto tarvitsi laajemman turva-alueen Leningradin puolustamiseksi. Maailman poliittinen tilanne Venäjän mukaan vaati tällaista pakko-ottoa. Uutiset siihen aikaan kertoivat, että Moskovan ja Suomen neuvottelut epäonnistuivat alueluovutuksen suhteen.

Neuvostoliitto laittoi maailmalle tiedotteen, jossa kerrottiin suomalaisen tykistön avanneen tulen kohti Neuvostoliittoa. Mainilan laukaukset näkivät päivänvalon, Suomi on aloittanut sodan.  Nämä laukaukset ammuttiin, mutta tuota tykistöä johti Puna-armeija, jonka tykit olivat omalla eli Venäjän maaperällä.

Kolmen päivän kuluttua eli 3.12.1939 lähetti toi Kivennavalta käskyn Kopralaan: “Teillä on tunti aikaa lähteä Räisälän asemalle. Mukaanne saatte ottaa vain tavarat, jotka itse voitte kantaa”. Varmaa on, että shokki tällainen käsky on ottaa vastaan.

En osaa kertoa minkälaisia tunteita tällainen uutinen aiheutti. Jättää maailman paras paikka, oma koti, sodan jalkoihin. Kaikki se työ ja raataminen on mennyt hukkaan, ketuille, niinkuin on tapana sanoa hukkaan menneestä työstä. Hukka meidät perii?

Tässä muinoin kirjoitin ihan samasta tapauksesta - Karjalan heimon lähdöstä sotaa pakoon. Tapaus on historiaan jäänyttä, monen ihmisen tragediaa - sieltä kamalimmasta päästä.

Puhutaan hyvin usein miten  maailma on kehittynyt parempaan suuntaan. Ihmiselo on kaikin tavoin helpompaa. Raskaista työpanoksista selvitään koneiden avulla. Ruumiillinen raataminen on vähäisempää. Niin sanotut “ryskätyöt” ovat taakse jäänyttä elämää. Tämä pitää paikkansa, mutta ei varmaankaan koko maapallon suhteen. Nälkää ja puutetta maailmassa riittää. Yhä edelleen soditaan, perheet jäävät kodittomaksi ja joutuvat eri syistä pakenemaan henkensä kaupalla kotoaan. Jopa vieraille maille.

Niin joutui Karjalan heimokin lähtemään kotoaan,  ei vieraaseen maahan,  mutta kuitenkin: “käet taskussa ja nyytit olkapäillä”.

“Kaik män, eikä riittäntkää”.
                                                  Niilo