Sauvakävely

”Voi jummi mihis oot sukset jättäny” tai "onko hyvä luisto" olivat sauvakävelyn tullessa ”ns muotiin”. No lasten suksisauvoilla ensimmäiset kilometrit sitten ”hiihdinkin”. Ja silloin jo huomasin kuinka hyvä on kävellä niillä yli 20 vuotta takaperin. 

No se oli kun asuin tuolla maalla siellä oli kiva kiertää mettälenkkiä ja vähän vaikka oikein metsässä kävellä. Pääasiassa kuljin tuttuja teitä, mutta joskus teki mieli mennä oikeen metsään ja siellä sai hiukan vastusta, kun piti hyppiä juurien ja kantojen yli. Välillä oli ajokoira sidottu vyötäröllä, ja hihna oli  5 m pItkänä niin sai hiukan vapaammin Juosta.  No eihän meikäläinen nyt ajokoiran kans mitään juossut,  mutta pääsi koira välillä ”tuulettumaan” sieltä tarhastaan.   Olimme hyviä kavereita sen koiran kanssa.

Mutta se sauvakävely, sitähän meinasin kehua kuinka ”hyvä keksintö” ne ovat. Silloinen miesystävä päätti ostaa mulle ihan oikeat kävelysauvat joululahjaksi ja hyvin ovat ”palvelleet” vieläkin niiden avulla lähden kävellen lenkeille. Mitä nyt on kärki pari kertaa mennyt poikki ja kesätassuja on jonkun joutunut ostamaan.

Nyt talvella olen katsellut jonkun kävelyä sauvoilla, jäätä jalkakäytävillä. Huh, en ole sitten kehdannut kysyä henkilöiltä, että tietävätkö he, että niistä saa sen tulpan pois Ja kesäksi taas takaisin.  Olisi paljon turvallisempaa kävellä.

Monet kaatumiset ovat sauvat estäneet, kun niillä saa hyvin tukea. No onhan sitä sit ”maatakin syleilty” muutaman kerran. Mutta ylös vaan ja matka jatkuu.

En antaisi sauvoja pois, ovat kyllä niin hyvä apuväline, vaikka ei niitä varsinaisiin apuvälineisiin lasketakaan. Ei muuta kuin lisää kilometrejä…
                                                Sisko

Mökkimuistoja: Sieniretki

Minulla oli käytettävissä ystäväperheen kesämökki Padasjoen Neroskulmalla viiden kesän ajan. Noihin vuosiin sisältyy lukuisa määrä muistoja. Metsän keskellä sijainneella mökillä oli marjastus ja sienestys mieluisaa syyskesän puuhaa.

Eräänä syyskuun aamuna lähdin kylätietä kävelemään Soneran mastolle päin. Mastolle vievää tietä pääsee mukavasti sienimetsän aarteiden viereen. Kylätiellä tuli mökkinaapuri vastaan melkein tyhjän sienikorin kanssa. Hän ei ollut löytänyt kuin muutaman kangassienen ja yhden pienen kantarellin. En tuosta lannistunut, vaan jatkoin matkaani. Maastossa oli harvakseltaan kärpässieniä ja madon syömiä haperoita. Samoilin syvemmälle metsään, kunnes huomasin olevani keskellä keltaista aarreaittaa. Kantarelleja oli keltaisenaan joka puolella. Siinä samassa puhelin soi, puheenjohtaja Pirjo soitti jostain asiasta. En oikein osannut puhua, kun olin pakahtumaisillani luonnon aarteiden keskellä. Puhelu päättyi ja aloin keräillä noita keltaisia aarteita koriini. Minä keräsin ja keräsin ja kori vähitellen täyttyi. Kun koriin ei enää mahtunut, aloin kääntyä pois lähteäkseni. Mutta… entäs jos se mökkinaapuri tulee vastaan ja näkee mitä minulla on korissa? Silloin minun satumainen kantarellipaikkani paljastuu. Niinpä tein päätöksen, että jatkan matkaa metsän halki toiselle tielle. Siellä sitten olin tarkkana, ettei kukaan näe mistäpäin olen tulossa. Pääsin palaamaan mökille paljastamatta salaista aarreaittaani.

Kaikki sienestäjät tietävät, miten pieneksi isokin sienisaalis menee, kun sen valmistaa ruuaksi. Sain kuitenkin tuosta sienikorillisesta muutaman aterian talven varalle. Useimmiten laitan kantarellit ja suppilovahverot seuraavalla reseptillä;

Speltti-sienilisäke

• 2,5dl spelttisuurimoita (spelttihelmiä)

• 5dl vettä

• 1-2 kasvisliemikuutiota

• 2 rkl rypsiöljyä tai oliiviöljyä

• 1 iso sipuli silputtuna

• 1 porkkana pieninä kuutioina

• 10g kuivattuja sieniä liotettuna (tai ryöpättyjä sieniä pakasteesta n. 100g)

• soijakastiketta maun mukaan

• ½- 1dl tuoretta persiljaa silputtuna tai 1 rkl kuivattuna

Paahda spelttisuurimoita kuivalla paistinpannulla muutaman minuutin ajan huolellisesti sekoittaen. Kaada sitten sekaan vesi ja kasvisliemikuutio. Keitä speltti kypsäksi noin 25 min.

Lorauta paistinpannulle öljyä ja paistele siinä viitisen minuuttia sekoitellen sipulisilppua, porkkananpalasia ja sieniä. Kaada mukaan kypsät spelttisuurimot ja sekoita. Kypsennä vielä liedellä, kunnes kaikki neste on haihtunut. Tarkasta terveellisen lisäkkeen maku, lisää soijakastiketta ja persiljaa makusi mukaan. Tämä runsaasti kuituja ja D-vitamiinia sisältävä lisuke voidaan tarjota vaikkapa (härkä)papukastikkeen ja soijarouhepihvin kera. Resepti on alun perin Ruohonjuuri-ravintolasta.

Mitään papukastiketta en ole speltin kanssa kokannut, lihapullat maistuvat vielä paremmalle. Löysin spelttisuurimot ruokavaliooni Tallinnasta Olde Hansa-ravintolasta, jossa kerran illastimme työporukan kanssa.

Eila

APTEEKIN LOGON ALLA

                   APTEEKIT JA POTILASJÄRJESTÖT
                   YHTEISELLÄ ASIALLA

                      Lähde: Salon Reumayhdistys 1978-2018 40v. juhlajulkaisu

Tänä päivänä terveys ja elämänlaatu nähdään kokonais-valtaisemmin kuin aikaisemmin. Omaan terveydentilaan on mahdollista vaikuttaa itsehoidolla ja elämäntapavalinnoilla, joissa pienikin päivittäinen muutos oikeaan suuntaan on merkityksellinen. Muutoksen toteuttamiseen tarvitaan sekä oikeaa tietoa että aktiivista toimintaa omatoimisesti tai ryhmän tuella.

Apteekkia ja potilasyhdistyksiä yhdistävät terveyttä, hyvinvointia ja arjessa selviytymistä edistävät tavoitteet. Apteekin asiakasneuvonta on laajenemassa sairauksien ennaltaehkäisyyn ja elämäntapaneuvontaan eli lääkkeet-tömiin vaihtoehtoihin. Neuvonnalla haluamme mahdollistaa, että asiakkaillamme on riittävät tiedot valintojensa tueksi ja tehokkaan ja turvallisen lääkehoidon toteuttamiseksi. Potilasyhdistykset puolestaan toimivat jäseniensä monipuolisina edunvalvojina ja vapaa-ajantoiminnan, koulutuksen ja vertaistuen järjestäjinä.

Kuninkaantien apteekissa olemme tehneet yhteistyötä useiden salolaisten potilasyhdistysten kanssa. Erilaisina teemapäivinä yhdistysten yhdyshenkilöt ovat jakaneet apteekilla arvokasta tietoa toiminnastaan ja osallistujat ovat saaneet käyttöönsä apteekin koulutetun henkilökunnan osaamisen. Teemapäivien ja terveysmittauspäivien yhteydessä olemmekin tavoittaneet monia henkilöitä ja heidän omaisiaan, jotka ovat tiedostaneet tuen tarpeen, mutta eivät aiemmin ole tutustuneet potilasjärjestöjen toimintaan.

Arvostamme suuresti yhteistyötä sekä potilasyhdistysten että niiden etujärjestön SYTY Ry:n kanssa. Koemme paikallisen yhteistyön luontevaksi ja haluammekin tarjota potilasyhdistyksille mahdollisuuksia yhteisten teemapäivien järjestämiseksi apteekillamme. Asiakkaat ja jäsenet toivotamme apteekille tervetulleeksi saamaan uutta tietoa, tutustumaan sekä osallistumaan yhdistysten toimintaan!

Lämpimät onnittelumme 40 -vuotta täyttävälle 

Salon Reumayhdistykselle ja menestystä tuleville vuosille!

Apteekkari Minna Mäenpää
ja henkilökunta

   

PS. Yhdistävä tekijä yhtyy onnitteluihin!

Katso netistä!

Tietoja

Kirjoittanut Terttu Elomaa

Kategoria: Terttu Elomaan blogi 

Alkuperäinen julkaistu: SIVUTIE.NETissä 28.02.2018

Tulipa oltua kurssilla, jonka nimi oli jo osallistujien ikä huomioiden aivan passeli: Joka mummi nettiin ja vaaritkin mukaan.

Kurssilaiset olivat nettitiedoiltaan ja taidoiltaan monella tasolla. Ilokseni havaitsin etten ollut ainoa, joka myönsi, että tiedoissa on puutteita. Monenmerkkiset koneet, "pöntöt", läppärit, tabletit, älypuhelimet, vaikka ovatkin periaatteessa lähes samankaltaisia, ovat kuitenkin erilaisia toiminnoiltaan. Opiskeltavaa riittää. Niin koneiden käytössä kuin niiden kautta osallistumisessa nettimaailman kiemuroihin.

Nykyään lähes kaikki toiminnot on siirretty ”taivaalle”, internettiin. Pankki- ym. konttorit ovat sulkeneet ovensa. Omien raha- kuin muidenkin asioiden käsittely on tehty vaikeaksi heille, joilla ei ole osaamista eikä  tietokoneita käytössä.

”Katso netistä” sanat lausutaan liiankin usein. Jopa meidän kaikkien Yle näyttää suuren osan tiedonvälityksestään vain netissä. Onko tämä tasa-arvoa katsojia kohtaan. Esimerkiksi noin 500 000 eläkeläisellä ei ole pääsyä nettiin. He eivät sitä käytä. Kaikilla ei ole varaa hankkia laitteita, toisilla taas ei edes halukkuutta opetella.

Tietoyhteiskunnassa eletään, mutta voidaan sanoa, että monet ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle. Jopa soittaminen on haastavaa. Ei ole helppokäyttöisiä lankapuhelimia, ei edes puhelinluetteloita. ”Katso netistä”, tulee tässäkin vastaan. Ja soittamatta jää.

Entä matkustaminen paikasta A paikkaan B. Ennen tuo oli melko lailla simppeliä. Menit asemalle, ostit lipun ja lähdit matkaan. Mutta nyt kaikki varaukset tulee tehdä internetin välityksellä, hakukoneita käyttäen, ”lokerikkoja” klikkaamalla, kysymättä kasvokkain ihmiseltä tietoa. Kaikilla ei ole auttajaa vierellä opastamassa. Olen monasti ajatellut, että osaisinkohan itsekään enää hankkia kaikenmaailman lippuja ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Taitaisin jäädä rannalle ruikuttamaan.

Nykyaikaa, sitä tämä. Mutta yritetään pysyä kaikesta huolimatta mukana.

Tietokoneita käyttämättömät syrjäytyvät monista palveluista ja tähän pitää puuttua. Tämän on nähnyt mm. Suomen Reumaliitto ja Eläkeläiset ry, jotka kouluttavat nettiopastajia. Kurssin käyneet eivät ole mitään alan ammattilaisia, vaan tavallisia netinkäyttäjiä, jotka haluavat vertaisneuvonnan kautta auttaa halukkaita ymmärtämään nettimaailman saloja. Tarvetta opastuksiin on. Se on havaittu ja tunnustettu.

Tietoyhteiskunnan asiat ovat hallituksen kärkihankkeita, mutta osa kansalaisista on unohdettu. On menty aivan liian suurin loikkauksin. Mummit ja vaarit on unohdettu. Työ on jätetty kolmannen sektorin hoidettavaksi, kuten moni muukin auttamistyö.

Osallistu, kysy. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Ongelmat pyritään yhdessä ratkaisemaan. Jos ja kun eteesi tulee tiedon jakamiseen halukkaita vapaaehtoisia nettiopastajia, niin ei kun mukaan, vaikka et omistaisikaan konetta. Aluksi kuuntelemalla mitä netti tarjoaa juuri sinulle, oppimalla eri sanojen merkityksiä ja omia mielenkiinnon kohteita etsimällä, saattanet innostua enemmän ja rohkaistua kokeilemaan siirtymistä tietokone- ja nettimaailmaan.

Koneita on turha pelätä. Jo aikoinaan töissä tietokoneaikaan siirtyessäni päällikköni opastus oli: paina vain rohkeasti nappulaa. Minähän painoin ja tällä tiellä ollaan.

Miksi siis mennä nettiin? Tähän pitää ensin saada vastaus. Sitten homma etenee kuin itsestään.

Terttu Elomaa

Mitä kaikkea elämään mahtuukaan

Sain jostakin joltain kauppamieheltä tällaisen kuvakoosteen oletuksena tai väittämänä, että

ja pitihän sitä käytä analysoimaan omalta kohdaltaan!

Että nukkuen? Kuulostaa melkoiselta urakalta, varsinkin kun aloin muistelemaan nuoruusvuosieni uniaikoja. Lähes joka aamu, kellon soidessa ja tuodessa työnantajan mieleen, päätin, että tänään ja heti kun pääsen töistä, niin menen nukkumaan. Takuulla. Kun tuntui, vain muutaman tuokion urvahdettuani, kuin jostain haudan pohjalta yrittäisi kömpiä ylös ja että taas joutuisi uhrautumaan työnantajan kapitalismin voittomarginaaleille. Eikä se työehto-sopimuksen mukainen kahdeksantuntinenkaan mennyt lainkaan kuin siivillä. Ja kun sitten viimein raahautui työmaaltaan kotimökille, niin… kyllä ja suoraan: ”simpsetit päälle ja sortuukit”, ihan niin kuin Matti Louhivuori niihin aikoihin lauleli – ja taas mentiin! Oliko sitten se paluu, jos sellainen joskus toteutui, myöhäinen vai aikainen, sille saattoi hakea tarkennuksen lehdenjakajan hyvistä huomenista.

-o-

Istunnoissahan se eduskuntakin työskentelee ja ellei iän myötä ruuansulatus läpikulkutoimintoineen ole kovinkaan häiriytynyttä ja olemme totuttaneet istuntomme säännöllisiksi, niin… Kun tässä äskettäin tiedustelin yhden ryhmämme jäseniltä seinäkalenterin tarpeellisuudesta digitaalisuuden aikoina, niin 90 % ilmoitti kotonaan olevan sellaisen. Yhdellä se oli sijoitettu wessan oveen, sisäpuolelle; oli kuulemma eniten aikaa tarkistaa ja sisäistää sen ja lähipäivien ajankäyttövaraukset. Kaksi merkittävää ja tärkeää toimintoa samanaikaisesti aamun avauksena!

-o-

Pääosin kaikille meistä kuuluu (ja aikaakin kuluu) aterioinnin anti. Joillekin jopa kulinaristisena nautintona. Nykyään niin muodikkaat valmistusvaihekokkailut ja ruokaohjeet unohtaen, totean vain, että kuten äitemuorin ennusteessa poikansa tulevaisuudesta, niin ”aivan kuten tulet elämään, kuoletkin syömäköyhänä”. Kyllä! Äiti tietää kaiken, vaikk’ei siitä ole TV-sarjaa tehtykään!

-o-

Työnteosta, näin jo rutinoituneena eläkeukkona, ei kannata paljoa käydä kertoilemaan. Kyllä ei ole realistisia muistikuvia. Enää. Kaikki se – oppipojasta kirjaltaja-ammattilaiseksi ja myöhemmin uudelleenkoulutettuna digiloikkimaan – sen ovat lähes urotöiksi saakka kullanneet muistamisemme koneiston käsittämättömyydet. Jos niitä vertaisi vaikka urheilutermein, niin ei minkään lajin maailmanennätyksetkään pystyisi pärjäämään sille kaikelle mitä muistelee tehneensä työelämässä! Kyllä Muistiyhdistykseen olisi pyrittävä jäseneksi. Ja realistisempaan rehellisyyteen.

-o-

Lukemiset ovat kohdaltani jääneet yhä vieläkin kypsymättömän ikäkaihin harmauteen (äänikirjat ovat upea keksintö). Yksityisellä puolella saisi sen kirkastettua kolmella tonnilla, mutta kun pitäisi päästä lakisääteiseen, taloudellisiin (ja tuotannollisiin) syihin vedoten!

-o-

Tuon seuraavan eli rakastelut puolestaan ohitan, vedoten edelleen tuonne realistisempaan rehellisyyteen…

-o-

Telkkarin tuijotus oli – silloin joskus wanhaan hyvään aikaan – Suomeen saavuttuaan sananmukaisesti tuijotusta. Kylän ökytalon kamarista ”toosa” oli pitänyt sijoittaa tuvan puolelle – kaikki kyläilijät kun eivät olisi muuten mahtuneet – ja siihen sitten keräännyttiin jo hyvissä ajoin. Alkuaikoina lehmätkin piti totuttaa aikaisemmin tapahtuvaan iltalypsyyn, vaikka ohjelma-aikaa olikin vasta hämärän rajamailla. Ja kun ajoissa tultiin ja oltiin, niin ruudullahan näkyi vain virityskuva. Kyllä ei silloin nirsoiltu – telkkari auki ja katse tiiviisti ruutuun. Ja sitten kun ohjelman mustavalkoisuus tarjosi liikkuvampaa katseltavaa, niin joku, useimmiten vanhaemäntä, toimi valtuutettuna kertojana ruudun tapahtumille. Siinä pysyi kyllä ”sokee Reettakin” mukana ohjelman joka mutkassa! Ja kotiin lähdettiin vasta sitten kun joutsenet olivat lentäneet kukin omalle sivustalleen…

-o-

Oleilu on ainakin tällaiselle ennen sotia syntyneelle ikäluokalle jollain lailla vierasta. Lähes ainoana ja selkeimmillään se ehkä ilmeni keväisin, pälvien sulettua aloittaneen korttiringin takapiruna seisoskelussa. Muutoin aina värkättiin jotain. Usein luvatontakin. Mutta en aio avautua siitä kaikesta, kun tuon ”mitoo”-kampanjan laaja-alaisuuksien vaikutusta kaikkiin mahdollisiin ei liene vielä läheskään täysin paljastettu. Ettei joudu samaan hirtettävien rintamaan joittenkin julkimoitten kanssa. Vaikka – myönnän – takuuvarmasti siihen joukkoon kuuluisinkin!

-o-

Siivouksen kiistän omakohtaisesti lähes 100 %! Silloin kun (ehkä) olisin sellaiseen suostunut, ei ollut imureita ja perheen naisväki ei päästänyt sotkemaan entisestään huusholliansa. Nykyisellään tässä eriössäni selviän melko vähäisin omakohtaisuuksin sillä sektorilla. Villakoirat ovat rauhallista rotua, eivät monastikaan edes ilmesty vuoteen alta ja pysyvät silloinkin häiritsemättä. Hiukan häiriötä tuottaa miniän tullessa miehineen ja kälynsä kera ”vanhusta virkistämään”. Siihen alkuseremoniana kuuluu helkkarinmoinen imurin äänisaaste. Kun olen huomannut vuosien mittaan hänen otteensa pitää poikani ns. aisoissa, en ole edes kokeillut vastustamistaitojani. Vaikka lähes kaikkea muuta nykyelossa vastustankin. Kuuluu kuulemma ikäkauteen ja antaa kuulemma tunnepuolelle vaikutteita, ettei ole ihan ulkona elämästä. Vielä!

-o-

”Panaanit”, foneettisesti 8/8-kansakoulukielitaidolla äännet-tynä, kuuluvat suosikkeihini ja pahoittelen siltä osin varhaista syntymävuottani, kun en pääse näkemään sen ”etelänhetelmän” kasvattamista kotimaankin kamaralla. Hyviä ovat silti. Ja (kirjoitushetken aurinkoisen pakkassään) lämpöarvoja tarkastellessani epäilen, etteivät vielä lapsenlapsenikaan niitä pihamaaltaan poimi – paitsi ehkä ansareista! Tämä osuus saattaa olla luettavissa myös kuuluvaksi piilomainontaan, joka ympäröi meitä 24/7 – ja pysyy lähes piilossa, mutta vaikuttaa.

-o-

Tuo viimeisin, pumpun toiminta, se pistää miettimään, että melkoinen ja nykyaikaisen kokoluokan tankkeri tarvittaisiin, jos… Kukapa tuollaista määrää pystyisi edes käsittämään omassa kropassaan virranneena. Mutta jos suinkin kuulut kelvollisten joukkoon, niin sen noin 500 ml voisit käydä luovuttamassa, jonkun sitä elintärkeästi tarvitsevan avuksi. (Määrä korvautuu suunnilleen vuorokaudessa ja luovutusväliksi riittää 3-4 kuukautta – ja tarvitsijoita on vuorokauden kaikkina tunteina.)

Joka tapauksessa sydämestään kannattaa pitää huolta ja siihen näissä meidän piireissämme parhaat neuvot saat Sydänyhdistyksen toiminnan kautta ja heidät löydät helpoiten SYTYn jäsenyhdistysten nettisivuja tutkiskelemalla.

Oletettavasti ravinnollakin on merkityksensä, joten nyt puraisee ”panaania” myös

Ruokapöytäkeskusteluja

Usein meillä kotona on tosi hauskaa, kun jutellaan lasten kanssa. Ovat ne aikamoisia sanaseppoja! Ovat tietysti joutuneet selittämään paljon asioita pienestä pitäen ja se on varmasti kasvattanut lasten sanavarastoa. Äidin kiinnostus äidinkieleen, murteisiin ja sananlaskuihin sekä sanaleikkeihin on ehkä myös periytyvää. Ainakin meillä usein hassutellaan sanoilla.

Nuorempi poikani tiputti vahingossa leivän lattialle ja totesi, että se meni ylösalaisin. Nostettuaan sen ylös hän kertoi leivän olevan oikeinalaisin.

Joulun aikaan meillä syötiin sillipaviaania. Tätä herkkua kutsutaan muiden kotona sillikaviaariksi, mutta meidän lasten suussa siitä muotoutui sillipaviaani. 

Kuopukseni rakastaa juustoa. Hän on valmis maistelemaan kaikenlaisia makuja. Tässä kerran maisteltiin erilaisia, oli kovia ja pehmeitä juustoja. Löytyi savujuustoa, reikäjuustoa, erilaisia homejuustoja ja vielä tuorejuustojakin. Kuopuksen loppulausunto oli, että mustaleima Emmentalin paras osa olivat reiät. Sinihomejuustokin oli kuulemma hyvää, mutta siniset kohdat eivät ihan niin hyviä olleet.

Kuopus joi ruoan kanssa tavallista enemmän maitoa ja sanoin hänelle, että hän saa ruveta säästämään omaa lehmää varten. Pikkuisen ensireaktio oli itku. Sanoin, ettei sitä nyt itkeä tarvitse, mikä siinä edes itkettää? Kuulemma se, ettei hän osaa lypsää. Lasta ei siis huolettanut lainkaan se, mihin lehmä laitettaisiin. Suurin murhe oli, miten lehmä lypsetään. Äiti sitten kertoi, että lehmällä on utareet, joista tulee maitoa. 

-         Kaikistako? ihmetteli pikkumies.

-         - Ihan kaikista, vastasin. 

-   Ai! Olen luullut, että kahdesta tulee maitoa ja kahdesta tulee lihaa.

Sanoin hänelle, että lehmä itsessään on lihaa. Kerroin myös, että myös ihmiset ovat lihaa. Siihen herra totesi, ettei halua tulla syödyksi.

Itse olin todella helpottunut siitä, ettei lapseni luullut utareista tulevan kermaa, jäätelöä, piimää tai muuta sellaista. Hän ei myöskään väittänyt erivärisistä lehmistä tulevan eri tavaraa. Ja olihan poika oikeassa, lehmästä tulee sekä maitoa että lihaa.

                                                     Päivi

Kun koti män!

Uskoisin, että otsikko on selvää ja oikeaa äidinkieltä, tuolta Karjalan suunnalta, omalta äidiltä opittua ilmaisua. Puhe- tai arkikieleksi sitä voinee myös tituleerata. Miksiköhän isälle ei annettu tätä kunniaa omia se itselleen? Isänkieli, se kuulostaa hassulta ja toisaalta, kyllä äidit ennättävät ilmaista itseään moninkertaisesti  nopeammin kuin miehet. Isän opettamana kielen opetus kestäisi vuosikaudet, niin luulisin.

Sanovat, että olen kovastikin harvasanainen tyyppi. Sanat kuulemma tulevat suustani hitaanlaisesti eli harvakseen. Tulee mieleeni, että onko äitini ollut niin kiireinen kotia hoitaessaan, ettei ole ehtinyt paneutua tuohon puhekielen opettamiseen? Siitä varmasti syy-yhteys löytyykin! Kyllä nyt tuli pohdittavaa omiksi tarpeiksi. ”Eiköhän se siitä…”, sanoi eräs suuri mies -  suurmies jo eläessään.

Äitini, syntynyt 1895, kertoi koulunkäynnistään siihen aikaan. Ikioma koulu valmistui 1904. Sitä ennen lapset kävivät eli opiskelivat kiertokoulussa lukemaan ja laskemaan sekä ymmärtämään uskontoa.

Uudessa kansakoulussa oppiaineet lisääntyivät, myös käsitöitä opetettiin. Kylien välillä liikunnalla eli urheilulla oli oma merkityksensä. Äidin voittamat palkintomitalit kertovat, että Aino oli aktiivi silläkin alalla. Opettaja kannusti oppilaitaan: “Mene sinä Aino edustamaan sadan metrin kilpailussa meitä”.  Aino meni ja voitti. Lipaston laatikossa oli iso “pläjä” 1-palkintoja.  Olen ihmetellyt minkälainen pukeutumistyyli silloin vallitsi. Oliko pitkät- vai lyhyet hameet kyseessä?

Tämä tuli mieleeni miettiessäni Suomi 100-vuotta tapahtumia. Silloin joskus elettiin paljon alkeellisemmin, mutta Suomessa kuitenkin. Senaatissa päätettiin maamme asioissa, mutta Venäjälle vastasimme teoistamme.  

Kaikki män, ei oo sahhaa, myllyy, kartanoo, kaikki män, käet taskulois sottaa pakkoon lähettiin. Valtaväestö täällä puhuivat vähän irvaillen ja huumorimielessä karjalanmurteesta. Taisi kuitenkin tuo kielimuuri olla molemmin puolista. Täällä venkoillaan, että Karjalaan ei jäänyt yhtään käkeä, kun siirtolaiset, evakot, toivat taskuissaan kaikki käkilinnut tullessaan.  Sitä ihmeteltiin, kun lapset leikkivät kartanolla; rikkaita ovat kun kaikki omistavat kartanon. Pihamaasta kuitenkin oli kyse.  Sinne jäi koti, pihamaineen, pokasahoineen ja kahvimyllyineen. Kaikki jäi sodan jalkoihin. Itkua ja hammasten kiristystä riitti. Myllerrys kosketti koko Suomea.

Vaimoni ja hänen lähiomaisten kertoma tarina antaa hyvän kuvan sen ajan tapahtumista.

Heinjoen Kopralan kylään oli komennettu suomalaisia sotilaita marraskuussa 1939. Sitä en tiedä oliko näitä sotilaita muissa Heinjoen kylissä, ehkä, ehkä ei. Joka tapauksessa Kopralan kylässä sotilaita oli 22 miehen joukko. Nämä saivat majoituspaikan vaimoni kotitilalta. Sotilaiden huollosta ei ollut puhetta, mutta katto pään päälle oli varmistettu.

Linnoitustyö kuitenkin oli kyseessä. Mitäpä muuta kuin panssariesteet laitettiin työn alle. Komennuskunnan yksi mies komennettiin lähetiksi eli sanantuojaksi Kivennavalle. Sitä en tiedä kuinka pitkä matka Kopralan ja Kivennavan väli on, mutta ehkä siinä 50 km. Luja usko rauhan puolesta kuitenkin oli valloillaan, mutta jos kuitenkin…

Marraskuun viimeisenä päivänä se kauheus sitten alkoi, maamme valloitus ja oikein syytösten siivittämänä. Ensimmäinen uhrikin sai tykin ammuksesta osuman. Sitä en tiedä monesko tykinlaukaus oli kyseessä, mutta tarkoitusperä saavutettiin, nyt voitiin tehdä kostoisku. ”Tšuhnat” saavat maksaa teon raskaamman jälkeen. Samat tykit suunnattiin uudelleen, nyt yli valtakunnan rajan. Ryssät ja tšuhnat solmivat vihollissuhteen keskenään. Neuvostoliitto tarvitsi laajemman turva-alueen Leningradin puolustamiseksi. Maailman poliittinen tilanne Venäjän mukaan vaati tällaista pakko-ottoa. Uutiset siihen aikaan kertoivat, että Moskovan ja Suomen neuvottelut epäonnistuivat alueluovutuksen suhteen.

Neuvostoliitto laittoi maailmalle tiedotteen, jossa kerrottiin suomalaisen tykistön avanneen tulen kohti Neuvostoliittoa. Mainilan laukaukset näkivät päivänvalon, Suomi on aloittanut sodan.  Nämä laukaukset ammuttiin, mutta tuota tykistöä johti Puna-armeija, jonka tykit olivat omalla eli Venäjän maaperällä.

Kolmen päivän kuluttua eli 3.12.1939 lähetti toi Kivennavalta käskyn Kopralaan: “Teillä on tunti aikaa lähteä Räisälän asemalle. Mukaanne saatte ottaa vain tavarat, jotka itse voitte kantaa”. Varmaa on, että shokki tällainen käsky on ottaa vastaan.

En osaa kertoa minkälaisia tunteita tällainen uutinen aiheutti. Jättää maailman paras paikka, oma koti, sodan jalkoihin. Kaikki se työ ja raataminen on mennyt hukkaan, ketuille, niinkuin on tapana sanoa hukkaan menneestä työstä. Hukka meidät perii?

Tässä muinoin kirjoitin ihan samasta tapauksesta - Karjalan heimon lähdöstä sotaa pakoon. Tapaus on historiaan jäänyttä, monen ihmisen tragediaa - sieltä kamalimmasta päästä.

Puhutaan hyvin usein miten  maailma on kehittynyt parempaan suuntaan. Ihmiselo on kaikin tavoin helpompaa. Raskaista työpanoksista selvitään koneiden avulla. Ruumiillinen raataminen on vähäisempää. Niin sanotut “ryskätyöt” ovat taakse jäänyttä elämää. Tämä pitää paikkansa, mutta ei varmaankaan koko maapallon suhteen. Nälkää ja puutetta maailmassa riittää. Yhä edelleen soditaan, perheet jäävät kodittomaksi ja joutuvat eri syistä pakenemaan henkensä kaupalla kotoaan. Jopa vieraille maille.

Niin joutui Karjalan heimokin lähtemään kotoaan,  ei vieraaseen maahan,  mutta kuitenkin: “käet taskussa ja nyytit olkapäillä”.

“Kaik män, eikä riittäntkää”.

                                                  Niilo

Kahvipussiaskartelua

Salon Diabetes ry ja Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen Salon Seudun Paikallisosasto ovat yhteistyössä tarjonneet jäsenilleen kahvipussiaskartelua Palveluasema Salo-Karinassa.

Kiinnostus kahvipussiaskarteluun heräsi 2013 ja toiminta käynnistyi 2015, menossa on siten jo viides vuosi, tänä aikana on saatu aikaiseksi lukuisa määrä erilaisia kauppakasseja, koruja, veistoksia, tablettilaukkuja, käsilaukkuja ym. 

Vuosien saatossa on saatu valmista, aikaa ja vaivaa on nähty.

Toiminnassa on ollut mukana melkein koko ajan samat 10 - 12 kahvipussinäpertelijää. Käytettävissä oleva tila rajoittaa osallistuvien määrää, mutta muutama voitaneen ottaa mukaan. Mukaan haluavan tulee olla jommankumman alussa mainitun yhdistyksen jäsen. Askartelu vaatii hyvät sormet ja joissa on vetovoimaa. (Lähempiä tietoja antaa Terttu Ståhlberg, 050 339 5286). 

Käsilaukku

Kahvipussiaskartelussa voidaan käyttää hyödyksi kaikkia kahvipusseja.  Askartelussa on paljon erilaisia tekniikoita, joita voi soveltaa erilaisiin tuotteisiin. Pusseja voi tehdä esimerkiksi punomalla tai hakaketjutekniikalla. Tuotteen ulkonäköön voi vaikuttaa myös siten, että valitsee käyttämistään kahvipusseista vain tietyt kohdat käyttöön. Käyttämättömät osat sitten tulevat taas seuraavassa työssä käyttöön. Kassin tekemiseen on voitu käyttää jopa 400 – 500 kahvipussia.

Kahvipusseista tehtyä taittelutekniikalla vaikkapa joutsenveistoksia.

Kahvipusseista ei siis enää tehdä pelkästään kauppakasseja, vaan taitojen karttuessa kahvipussit muotoutuvat kipoiksi, kannellisiksi arkuiksi, hedelmävadeiksi, koruiksi tai tablettilaukuiksi yms. ja jopa joutsenveistoksiksi. Ei uskoisi, että nekin on tehty kahvipusseista.

Tällaistakin syntyy kahvipusseista!

Ongelmana on se, että kahvipussien ulkoasu voi muuttua jopa kahden vuoden välein. Tästä syystä on hyvä kerätä pusseja varastoon. Jos haluat lahjoittaa niitä, ota yhteys 050 339 5286.

Tablettilaukku, jossa on jopa vetoketju

Teksti ja kuvat Pentti Laitala

Lisää kuvia monenlaisista lopputuloksista
löytyy myös Salon Diabetesyhdistyksen facebookista:

https://www.facebook.com/Salon-Diabetes-ry-402441933142325/?ref=br_rs

Luottamus tulevaisuuteen

Otsikon asia – toivo paremmasta – on kaiken olemisen perusta. Minun kansakouluni alkoi vuonna 1948. Sodasta oli kulunut vasta muutama vuosi. Isäni oli ollut kansanhuollon johtaja ja jakanut leipäkortteja sekä asuttanut Karjalan evakoita.

Äitini sanoi usein: ”Ennen sotia oli moni asia hyvin”. Hän myös harmitteli sotakorvausten maksamista, koska puutetta oli monesta asiasta.

Kun menin kansakouluun, oli johtajaopettajana sodassa kunnostautunut komppanianpäällikkö. Kuri oli sen mukaista. Yhden miesopettajan sukunimi oli Sutela. ”Sutku” oli erään tunnetun kenraalin sukua ja kova kurinpitäjä hänkin.

Minulla oli mukava naisopettaja, jonka mies oli palannut ehjänä rintamalta. Tähän opettajaan liittyy seuraava muistikuva. Hän sanoi: ”Kun sotakorvaukset on maksettu, alkaa meidänkin elintaso nousta”. Hänellä oli vahva ja valoisa usko siihen, mitä oli tulossa. Kun emme ymmärtäneet, mitä se elintaso oli, hän kertoi, että silloin ei enää jokaisen pihassa ole perunamaata ja kasvimaata, vaan ruokaa tuotetaan isommissa yksiköissä. Perheet ostavat ruokaa kaupasta, jopa yleisiä ruokaloita on. Niissä kuka vain voi käydä syömässä. Ei tarvitse välttämättä poimia mustikoita, puolukoita ja vadelmia, eikä kerätä sieniä. Ei jokaisella tarvitse olla viinimarjapensaita ja omenapuita eikä suuria kellareita, joihin mehuja ja hilloja säilötään talven varalle. Kellarin tilalla on keittiössä jääkaappi, niin kuin Amerikassa jo on. Tulevaisuudessa työnjako muuttaa elämää tähän suuntaan. Jokaisen ei enää tarvitse kutoa villapaitaa tai lapasia, vaan niitä valmistetaan tehtaissa ja ne ostetaan sitten kaupasta.

Paras seuraus elintason noususta opettajan mukaan on se, että ihmisille jää enemmän vapaa-aikaa. On mahdollisuus tehdä jotakin sellaista, mihin ei ole pakko. Tehdään jopa jotakin mukavaa, jopa hyödytöntä, esimerkiksi voidaan kirjoittaa runoja!

Nyt eläkkeellä olevana olen usein muistellut näitä opettajani ajatuksia. Kyllä näin on itse asiassa tapahtunut. Elintason nousu Suomessa on ollut huikeaa. Suorastaan uskomatonta. Kiina tekee tavarat ja työnjako eri ammatteihin erikoistuu aina vain pidemmälle. Ruokaa tuotetaan suurissa yksiköissä ja salolainenkin voi ostaa kaupasta ”Greme Bruleen” tai ”Tiramisun” Made in France. Asiat menevät jo överiksi – vähempikin riittäisi?

Jääkö nyt vapaa-aikaa?

Jos lapsiperheen molemmat vanhemmat käyvät työssä, niin ei jää. He ovat elintason oravanpyörässä. Hyvä kun jaksavat. Entäs eläkeläiset? Jääkö heille vapaa-aikaa? Pitäisi jäädä, mutta se on siinä ja siinä. Aamupuuron jälkeen on aamukahvi ja sanomalehti sekä TV:n aamutohtori. Sitten lähdetään kauppaan. Mies on kärrypoikana ja mykkä, ellei tuttu tule vastaan. Vaimo lukee tuoteselosteita: rasva, sokeri, suola, laktoosi ym. Kotiin tultaessa on kello jo niin paljon, että pitää alkaa valmistella päiväateriaa. Sitten syödään ja korjataan pöytä. Siihen vielä käsitiskiä vaikka pesukonekin on. Jos torstaina on kampaaja, on alkuviikko niin kiireistä, että mitään uutta asiaa ei voi ottaa puheeksi.

Sitten imurointia, pyykkikoneen täyttöä siihen asti, että alkaa olla ehtopuoliskahvin aika. Ei mene pitkää aikaa, kun TV:n ohjelmat ja iltaruoka haittaavat toisiaan.

Jos on loppukesä, käydään metsissä poimimassa mustikoita, puolukoita ja karpaloita. Myös sieniä kerätään. Sukulaiset tyrkyttävät omenoita ja viinimarjoja säilöttäväksi. Kuukausi ainakin kuluu mehujen ja hillojen laitossa. Pakastinta pitää laittaa kylmemmälle, kun se on ovea myöten täynnä – pitäisi ostaa kai toinen? Ja ne itsepoimitut mansikat vielä! Sinä romuttui se työnjako!

Luottamus tulevaisuuteen on onneksi hyvä. Talouden ennustajille tulee jälleen noususuhdanne yllätyksenä puun takaa puskista. Nyt kannattaisi tehdä jotakin hyödytöntä, esimerkiksi runoilla:

Vaikka kirjoittaisi parin riimin pätkän

samalla polttais sähkötupakasta sätkän

löis pöytään akan jälkeen jätkän

hoilais laulua sen Duo Kätkän

Kyllä elämä on yhtä tussaamista,

vaaditaan kaikenlaista ossaamista.

En harvenna ennää porkkanapenkkiä,

syön just tuota Sinistä Lenkkiä.

Ei tarvitse itse valmistaa makkaraa,

senkun kuuntelee ratiosta Baccaraa.

Vapaa-aikaa on ihan liiaksi,

ei tarvitse ryhtyä edes piiaksi.

Kun ruusuiselta tulevaisuus näyttää,

pitäis osata elämän valopuolet käyttää!

Eero