keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Rasvastako pelastus hyvinvoinnillemme?

Hyvin herkästi näyttää näin heti vuoden alusta tulevan vanhat tapahtumat ja asiat mieleen. Sellaista tapahtuu yleensä joulun aikoina ja sen jälkeenkin. Tulee herkästi muisteltua menneitä. Tapanani on ollut ilmaista mennyt aika käsite lauseella ”matkan varrelta, silloin joskus”. Tapahtumat muistuu mieliin joistakin merkittävästä tapahtumasta eli merkkipaalusta, josta saa kiinni jo eletyn asian. Hyvä, muistia tukeva konsti olisi kertoa sille rakkaalle päiväkirjalle vaikkapa viikon menemiset ja tapahtumat. Harvempi tällaista muistojen kirjaamista suorittaa, en minä ainakaan.

Telkkarista saimme Suomi 100-ohjelmista hyvän kuvan menneiltä ajoilta. Tavallaan jokainen sai kokea minkälaisissa puitteissa itse ja esi-isämme olivat eläneet. Esi-isät, siihen lukeutuu myös äidit kakaroineen. 

Jos oman mielipiteeni sanon, niin työtä ja tuskaa tämäkin taival on ollut. Työn kautta Suomi on nousunsa tehnyt. Sen näkee nyt ja tässäkin: tämän kirjoittaminenkin tuntuu olevan vaikeaa. Yrittää nyt kertoa omakohtaisia kokemuksia matkan varrelta, ei se ihan helppoa ole, ei ainakaan minulle.


Oikeastaan tämän kirjoituspuuskan sai aikaan rasva, ihan tavallinen kinkun rasva, se joka jää pannulle, kun kinkku otetaan uunista ja jota ei saa missään tapauksessa kaataa viemäriin. Rasvan kuulemma on tapana tarttua putkiston seinämiin. Lämmin rasva ja kylmä vesi saavat yhdessä aikaan reaktion, joka saa rasvan hyytymään putkistoon. Siinä sitä sitten ollaan, lavuaarin eli kaatoaltaan edessä sitä otellaan tukoksen kimpussa. Ei siinä ”karhukaan” auta, pumppaat ja pumppaat, tukos hieman helpottaa, mutta nopeasti sama vaiva toistuu. Uskottava se on, että teet karhunpalveluksen kaataessasi rasvan viemäriin. Paras tapa on purkittaa sivutuote käytettyyn maitopurkkiin ja viedä pakkaus jatkojalostusta varten keräilypisteisiin. Ainakin CM-tavaratalon pihalta tällainen keräilypiste löytyi. Tammikuun alkupäivinä nämä pisteet olivat vastaanottavaisia. Ja ovat varmasti seuraavillakin kinkunpaistokausilla.

Tietenkin jalostamalla tuotteen itse keittiössä on yksi mahdollisuus päästä siitä kohtalaisen turvallisesti eroon. Viimeksi mainittu käytäntö saattaa näkyä senttien muodossa vyötäröllä ja tukostakin saattaa tulla niissä johtimissa, jotka menevät sydämen kautta tuonne kovalevylle. Sen avaaminen tarvitsee nopeata toimintaa ja ammattitaitoa.

Kun kuulin uutisen kinkkurasvan uusiokäytöstä, hörisin ilosta tai muuten vaan, se tuntui mukavalta. Tuli siinä eräs juttukin mieleen, joka vähän sivuaa kinkkurasvauutista.

Elettiin lähellä vuotta 1972. Tuolloin kotikunnaksemme tuli Kuusjoki. Siellä lähinnä Raatalan yhdyskunta. En erehdy kirjoittamaan kylä sanaa. Sillä siihen aikaan koko Kuusjoen kunta muodostui useammasta ”itsellisestä” yhdyskunnasta. Jokainen alue eleli milteipä itsenäistä elämää. – ”Ai sää olet Kusjoelt”, joku saattoi kysyä. Vastaus jokseenkin seuraavan kaltainen. ”E, mää olen Raatalast”. Hyvässä sovussa pitäjässä asuttiin. Monenmoista yhteistoimintaa kuitenkin oli. Varsinkin urheilun tiimoilta.

Kerron tässä unen, jonka vaimoni koki ja näki eräänä lämpimänä kesäyönä.  Hän nautti auringon lämmöstä jossakin etelän maassa. Meren loiske ja liplatus hyväili tuntoaisteja. Oli ihana olla. Kesä ja lokkien kirkuna sävytti hyvää oloa. Meri tuoksui todella voimakkaasti, mikä oli ollessa, lomaparatiisissa. Yllätys oli suuri. Ilma oli jotensakin ihmeellinen ja makuuhuoneen ikkuna avoin. Ehkä äänet kuuluivat maantieltä, mutta tuoksu ei ollut aisteja hivelevä. Ilma ei tuoksunut vaan se haisi, löyhkäsi, sen minäkin totesin. Tuuli oli yön aikana kääntynyt etelästä pohjoisen suuntaiseksi. Läheisestä, vanhan meijerin luujauhotehdas oli tuoksun lähde ja aiheuttaja.

Tämä tuotantolaitos oli asukkaille harmin aihe. Sanotaan, että paskahajussa kämmenet kasvaa. Kyllä maaseudulla siihen ollaan totuttu, raha siinä haisee, periaatteella maalla asutaan. Karjan pito saa ymmärrystä, mutta tämä Raatalan luujauhotehdas ei sitä saanut, inhoa ja haukkumista kylläkin. Antoi laitos työtä ja toimeentuloa monelle perheelle, mutta ei sitä kukaan lähiasukas kiitellyt. Kuvaavaa olivat pikkupoikien kertomukset. Uteliaita oltiin, mutta kyökäten sieltä pois juostiin. Järjestys pitää olla. Ainakin laitoksessa jossa käsitellään pilaantuvaa raaka-ainetta. Rehutehdas osti laitoksen. Hajut lievenivät ainakin 70%. Haju muuttui siedettäväksi kunnes loppui kokonaan. Yrityskauppojen on tapana tuoda uusia tuulia. Tässä tapauksessa ”tuuli” vei raaka-aineet muualle.

Tuoksuista muistui mieleeni autoiluretki tuolla Loviisan tienoilla. Yhtä-äkkiä autoon tuli jotakin lemua. Oliko pojalle käynyt vahinko, onko housuissa sitä itseään. Tarkastettava se oli. Ei sitä kakat housuissa kylään menty. Haju sen kun voimistui, mutta pojan pöksyt oli puhtaat. Varmaankin saimme häneltä arvosanan – torvet. Ei erotettu sellun hajua. Ei, koska tehtaita ei ollut lähimaisemissamme.

Nykypäivänä Korvenmäki saa vihaisia kommentteja lähiasukkailta. Ei tällaiset ”haisunäädät” mukavia naapureina ole. Ehkä Korvenmäelle olisi jotakin tehtävissä. Sokeritehtaan imelä tuoksu, sekin oli aika monen hampaissa. Minusta se ei varsinaisesti haissut, mutta tuoksua tuprahteli.

Muutimme asuinaluetta, joka nykyisin on Märynummi. Tämä alue jakaantuu kahteen eri kylään, Märy ja Nummi. Salosta päin tien vasen puoli on Märy ja oikeapuoli Nummi, siis Märynummi. Hiihtelin ja lenkkeilin täällä Nummen puolella, silloin joskus. Salaisilla oli mukava liikuskella, niin kesällä kuin talvella. Siinä tutustuin erään tuntemani työntekijän kautta Nummen puoleiseen tuotantolaitokseen. Senkin muisteleminen aiheutui joulukinkun rasvasta ja sen jalostaminen ”Riesell”autojen käyttövoimaksi.  Tämä Nummen laitos puhdisti ja keräsi eläinperäisiä rasvoja ympäri Suomea. Iso säiliöauto kulki entistä kaatopaikan tietä kohti jalostuslaitosta.  Aika ahtaan näköiseltä tie näytti, mutta hyvin se kesti raskaan säiliöauton.

Puhdistuksen jälkeen rasva eli ”öljy” päätyi Tukholmaan johonkin lämpökeskukseen. Ruotsin lainsäädäntö antoi periksi tämän ”polttolöpön” käyttämisen. Suomen ei. Täällä Suomessa käytettiin kallista raskasta polttoöljyä lämmitykseen. Näin kertoi laitoksen hoitaja. Hänen ei tarvinnut käydä kuin harvakseltaan seuraamassa miten laitos pelaa. Työ oli 7 päiväinen, mutta tuntimäärää en tiedä mitä viikossa kertyi, itsenäinen, mutta vastuullinen työ.

Tämänkaltaista ihmettelemistä tässä maailman menossa on. Kyllä täällä on hyvä ja turvallinen asua. Turvallisuutta tietenkin lisää se, että kaikesta löydämme jotakin purnattavaa, mutta olemme aika valmiit ottamaan toiset huomioon ja toimimaankin niin kuin meitä käsketään toimimaan. Taidan luulla vain. Hanttiinhan tämä Paavo Saarijärvellä pani. Hän antoi kuokalla kyytiä pakkasherralle. Sanovat ettei tämä herra päässyt maille eikä Halmeille, kun ojat suurenivat. Halmeille, kirjoitin sen suurella H:lla, koska luultavasti tämän herran nimi on Halme, joka omistaa tämän rasvanpuhdistamon, täällä meidän kulmakunnilla. Onko vielä toiminnassa? Sitä en osaa sanoa. Hatunnosto, kun hän oli aikaansa edellä, tuossa rasvankeruussa. Kuka hänelle kertoi, että ”kinkku”rasvalla öljypolttimot toimivat. Vettä kuulemma siinä riesselin tekoaineessa on, mutta se saadaan haihdutettua pois. Suolaa aina tarvitaan. Sen voi käyttää vaikkapa… no nyt ei tule mieleen, mutta luultavasti. Ja nyt mä sen keksisin – mausteeksi tietenkin!


Nyt rikastutaan oikein porukalla. Suomi on vihdoinkin öljymaa! Luujauho, eikös sillä voi parantaa maaperääkin? Vai onko se ihan perätön juttu.
                                                    Niilo