lauantai 2. joulukuuta 2017

KELLOT OVAT TAAS MUODISSA

"Kun poika alkaa käydä miehestä, antaa isä hänelle miehen tunnuksen: Leijona-kellon. Se on kaunis tapa, sillä jos tämä uusi mies kulkee elämänsä yhtä täsmällisesti kuin hänen Leijona-kellonsa, voi isä olla poikaansa tyytyväinen."


1920-luvulta lähtien, vuosikymmenien ajan, Yliopiston keltaisesta allakasta voitiin lukea tuo mainosteksti ja Leijona-kello on ollut mukana niin suomalaisten arjessa kuin juhlassakin koko itsenäisen Suomen historian ajan. 


Ei liene kaupunkilegendaa se, että tuo Leijona komeili vain kellotaulussa, joka melko pitkälle oli valkoinen, olihan kyseessä taskukello. Sieltä samalta 1920-luvulta Sveitsissä, josta ”suomalainen” Leijona meille tuotiin, toimi yli 100 koneistotehtaita, jotka toimittivat niitä varsinaisille kellotehtaille, mm. Eternalle, jossa sitten muokattiin kellon ulkoisesti näyttävät yksityiskohdat. Useimmissa Leijona-taskukelloissa koneistona oli FHF, valmistajanaan yksi vanhimmista koneistotehtaista. Joka tapauksessa lähes aina suomalaisen kello oli Leijona.

Tämän runsaan 100 vuoden aikana Suomessa on myyty runsas viisi miljoonaa Leijona-kelloa. Viime vuonnakin niitä meni kaupaksi vähän yli 100 000 kappaletta. Alussa Leijonat valmistettiin Sveitsissä, mutta 1970-luvulla valmistus siirtyi Japaniin ja nykyään Leijonat tulevat Kiinasta. Onhan kello ollut vuosikymmeniä perinteinen rippilahja sekä pojille että tytöille, kunnes kännykkä valtasi vähäksi aikaa sen ykkösaseman. Tänä päivänä on taas muodikasta käyttää rannekelloa. Se on osa asukokonaisuutta myös nuorilla. Rannekello on noussut uudelleen rippi- ja valmistumis-listoille, lahjojen kärkeen. Eikä vain rippikouluikäisille.
Kellolla on kautta aikojen sen miehistymisen lisäksi korostettu omaa statusta ja senhän kyllä kauppamiehet ovat huomanneet. Varsinkin tänä päivänä sieltä tyylikkäästi oikeanpituisen valkoisen paidan hihansuusta liukuu ikään kuin vahingossa esille lähellä olevien huomion kiinnittävä ”aikarauta”. Sen valmistusmateriaali tuskin koskaan on jalostamatonta rautaa ollut, mutta arvokkaampia metalleja jo hyvinkin kauan; eikä vain hoveissa taikka kuninkaallisilla. Joskus on oikein tarkennettava katsettaan, että onko siihen jätetty hintalappu roikkumaan – mistä helkkarista sen arvon muuten tietäisi. Jopa vapaa-ajallaan briljeeraavalla raksamiehellä saattaa olla pieni omaisuus ranteessaan. Nykymuodikas työtön tyytynee alle satasen kelloon – näyttäviähän nekin ovat, mutta laadusta on tingitty. Keskitasolla saatetaan käyttökellosta maksaa jokusista satasista tonneihin, mutta ei kellossa vielä tarvitse timantteja olla, kun puhutaan jo kymmenien tuhansien hintaluokasta. Sellaisia hintoja löytyy mm. Jaeger- ja Rolex-miesten ranteitten komistuksista.
Ostin minäkin joskus, tulotasooni verraten, mielestäni kalliin ajannäyttäjän. Silloin digitaalisuus iski ensimmäisiä kertojaan tietoisuuteen ja viisarikellot osoittivat käyttäjänsä ajantajun pudottaneen seurannan trendeiltä. Ja vesitiiviyskin alkoi yleistyä, pienenä ihmeenä. Ja diivaillahan täytyi. Uimahallin aamusaunassa, jossa silloin 70-luvulla vielä olin lähes joka-arkiaamuinen asiakas, niin siellä usein vieraampi löylyttelijä osoitteli rannettani lauteille kivutessani – ja arvaa kuinka leuhkaa oli vilkaista sitä itsekin ja ilmoittaa, että ”vartin yli kuus, vasta”! Mutta sitten menin lyömään vetoa, esimieheni kanssa vielä, että kuinka tarkka tuo kelloni todella oli. Jossakin kehuttiin, että +/- 2 sekuntia vuodessa voisi heittää. Olin tarkistanut edellisen illan aikamerkistä, että jämpti mikä jämpti ja niinpä päätimme ottaa ”oikeaksi ajaksi” Yleisradion kahdentoista lyöntien sen ensimmäisen tuplan, jolloin tietojemme mukaan kello oli tasan 12. Perimätieto kun kertoo, että ”ensin neljä läppäystä, sitten kaksitoista kaksoislyöntiä”. Minähän sen hävisin, nämä digitaaliset kun näyttivät 11:59;59. Kyllä ei ollut yhtään oikein! Se oli tarkkaa silloin. Ei enää. Kauppasin kellon pomon pojalla puoli-ilmaiseksi, enkä ole sen jälkeen omistanut kelloa, en taskussa enkä ranteessa pidettävää. Ja hyvin olen pärjännyt tuon ajan seurannan kanssa. Ellen geeniperimällä saatujen arviointi- ja havainnointikykyjeni kanssa tajua ajan kulkua, niin täällä sivistyksen parissa liikkuessa ilmaisia ajanilmaisijoita on vähän väliä katseen tavoitettavilla. Ja joka kännykässäkin on likimain lähellä oikeaa aikaa osoittavat numerot näytillä. Enkä enää lyö ajankulusta vetojakaan ja uimahallilla jätän kapulan kaappiin ihan sovinnolla. Eikä onneksi ole tullut hankituksi älyrannekettakaan…
Tulipahan mieleeni, kun kuulin uutisoitavan rannekellojen tulleen taas voimallisesti muotiin ja osoittamaan makua olla tyylikäs, ja sitäkin, ettei tässä nyt minkään muovikellon kanssa kuljeskella. On sen verran paalua. Paitsi meillä pirun pienen eläkkeen kanssa kituutellen kuleksijoilla, mutta eipä ajankulullakaan ole meille juurikaan merkitystä!                                                                                                                                                 
PS. Huomasit varmaan, etten maininnut sanallakaan naisten kelloja. Minulle kun on jäänyt epäily, ettei niistä juurikaan aikaa katsota - ovat enempikin katseltavissa koruina!