keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Vuosikymmenten takaa

Tässä itsekin vanhennuttuani päätin kurkistaa vuosi-kymmenten takaiseen runokokoelmaani. Sieltä löytyi jos jonkinlaisia sepitelmiä 9-10-vuotiaan tytön maailmasta. Tuli siinä naurettua itsensä kipeäksi. Siinäkin taas mietin, että joku muu olisi voinut lukea ne itsekseen ja hävittää runonsa kenenkään niistä tietämättä. Viittaan tässä aikaisempaan kirjoitukseeni henkilökohtaisesta avusta. Tässäkin tilanteessa avustaja pääsi koskemaan jotain niin henkilökohtaista, ettei kenelläkään toisella ole sellaiseen mahdollisuutta. Luottamus on henkilökohtaisen avun A ja O. Ja taas eksyin aiheesta…
Lukiessamme yhdessä alle 10-vuotiaana tekemiäni runoja huomasin, että riimit ovat olleet jo silloin tärkeitä. Ne ovat tärkeitä edelleen. Runoja sepittäessä on herännyt kiinnostus suomenkieleen ja se näkyy kyllä näissäkin kyhäelmissä.

Kokosin tähän alle muutamia runotytön alkutaipaleen kokeiluja. Lukekaa ja nauttikaa! Hauskaa ainakin on. Kenties myöhemmässä vaiheessa saattaa tulla lisää näitä kirjoituksia. Seuraava kausi on ollut selkeästi murrosikään liittyvä. Sieltä löytyi ontuvia riimityksiä, mutta takaa niin kipeää itsensä etsimistä ja rakastumisia, että ehkä ne teokset jäävätkin kätköihinsä…

Tämä ensimmäinen runoni on elokuulta 1987, jolloin olin juuri menossa 4. luokalle. Vielä en ollut täyttänyt 10 vuotta.

Kesä mennyt on,
se oli aivan onneton.

Kesä oli lyhyt,
ja sinä hyttysten puremisista syhyt.

Näet taas ystävät hyvät,
joilla nyt on hymykuopat syvät.

Tässä juuri 10 täyttänyt runotyttö pohtii koulun alkua. Silloin vielä kerättiin 2 litraa puolukoita kouluun vietäväksi. Niistä keittiöväki teki ihanaa puolukkasurvosta maksalaatikon kaveriksi. Voi niitä aikoja, monessakin mielessä!

Taas koulu alkaa,
pane eteen toista jalkaa.

Kuljen yksin tiellä hiljaa,
katsellen keltaista viljaa.

Nyt kypsyy sienet,
sekä puolukat suuret ja pienet.

Mä metsässä puolukoita kerään,
ja syksyn säveleen herään.

Syksy kaunis on aina,
se nyt mielees paina.

Sadepisarat ropisee,
saappaat jalassa lotisee.

Metsä soi,
nyt puolukat kypsyä voi.

Tämä seuraava riimittely on juuri 9 vuotta täyttäneen tytön ”Olipa kerran”-kaudelta. Tässä iässä lähes kaikki riimittelyni alkoivat olipa kerran tai oli kerran. Tässä on selkeästi vietetty joululomaa, sillä tekeleitä joulukuulta 1986 löytyy todella paljon.

Olipa kerran sieni,
joka oli liian pieni.

Sienessä asui mato,
 ja madon pelloista tuli aina hyvä sato.

Mato venytteli jalkojaan,
mutta koskaan ei päässyt liikkumaan.

Tämä seuraava on äitienpäiväruno vuodelta 1987. En ole vielä ehtinyt täyttää 10. Tästä runosta muistan aina, että äiti oli loukannut jalkansa liukastuessaan maaliskuussa.

Olet äiti onnellinen,
sua tarvitsen.

Sinun neuvoosi tahdon mä käyttää,
ja omilla neuvoilla täyttää.

Olet äiti mulle rakas,
 älä mene nuoruutees takas.

Olit lapsena villi ja vilkas,
mutta nyt on vanhuus nilkas.

Löytyykö omasta pöytälaatikostasi lapsuuden aikaisia tai vaikkapa myöhemminkin tehtyjä kirjoituksia? Tässäpä oiva paikka jakaa omia muistoja yhdistäväksi tekijäksi muillekin!

Päivi