lauantai 21. lokakuuta 2017

Vihattu ja rakastettu…

Aika ajoittain tutustun Salkkarin tekstarikirjotuksiin. Niistä ainakin huomaa mitä vuodenaikaa eletään. Onko kevät, kesä, syys- tai talvikausi meneillään.  Ilmojen haltia saattaa hieman sotkea tuota kierron tuntumaa. Jos epävarmuutta mielessäsi ilmaantuu, niin tekstaripalstalta saatat vahvistaa oletta-muksesi todellisuuden, myötävihaten taikka rakastaen! Tietenkin lehden päiväyksessä kerrotaan tarkemmin se missä mennään.

Kerron tässä kuitenkin ohimennen ensin hiukan elostani; tällaisen mitääntekemättömän miehen, joka asuu yksikseen omissa oloissaan ja jolla joka päivä on niinkuin sunnuntai. Aamulla ei ole mihinkään kiire, kas kun on mitääntekemätön, vapaapäivien viettoon orientoitunut, joutilas. Hetken siinä menee aikaa, kun miettii mikä viikonpäivä nyt on. Toisaalta senkään kun ei ole niin väliä eletäänkö sunnuntaita vai ollaanko keskiviikossa, työkiireitä ei ole. Kiireitä kylläkin on ja niihin kiireisiin on varattava aikaa paljon enemmän kuin silloin joskus.

Heräämiseen, siihen ei mene mielestäni lainkaan tuota aikaa. Ei voikaan mennä kun tunne on sellainen, ettei ole nukkunutkaan juuri mitään. Kaikkiin muihin aamutoimiin kylläkin, niihin tuota aikaa kuluu, jopa fundeeraamiseen.

En käsitä millä äijä voi kuluttaa tuota aikaa niin paljon enemmän kuin silloin joskus. Toisaalta aikaa meillä on, joutaa sitä kuluttamaankin. Tosiasia taitaa olla, ettei aika kulu. Me kulumme, vain elolliset kuluvat ja kuihtuvat.

Tekstarista poimittua

Tämä kasvikuntaan kuuluva moitittava ja ylistystä saanut kohde oli ainakin 78 vuotta sitten jo olemassa, sen muistan varmuudella. En tiedä tämän todellista ikää, mutta tuontituotteesta on kuitenkin kysymys.  Oliko kyseessä oikea kauppatavara? Arvatenkin tämä kulkeutui Suomeen vetten päällä joko ns. kylkiäisenä tai oikeana rahtitavarana. Senkin asian varmaan saisi selville ehkä tämän rakkineen (= tietokoneen) avulla, mutta laiska kun olen, jääkööt viisaammille.

Muistan tämän kohteeni, josta pyrin kirjoittamaan, ilahduttaneen varsinkin äitiäni, isäni ei niinkään sille suurtakaan painoarvoa antanut. Perheellämme oli oma tupa ja oma lupa, niinkuin silloin joskus jo sanottiin.  Paljon on puhuttu mitä mukavuuksia asuminen sisälsi silloin. Meillä ainakin oli juokseva vesi, sisään ja ulos. Vähän kun siitä ajasta vartuin, osallistuin tuohon veden juoksuttamiseen. Silloin maaseudulla, ns. talonpojilla eli talollisilla vesi tuotiin kaivolta tupaan puusaaveissa, meillä toimenpide tehtiin ämpärin eli sangon kanssa. Pienemmät yhtä ämpäriä roikottaen ja voimakkaammat kahdella vesiämpärillä. Osa vedestä kaadettiin hellan kuumavesisäiliöön, josta saatiin tiskaamisessa tarvittava lämmin vesi. Säiliössä vesi saattoi olla jopa kiehuvaa, ja sen sekaan oli pakko lisätä joskus kylmää joukkoon. Kylmävesiämpärissä oli otin, jota kutsutaan vesikauhaksi, eli kousuksi, jona se varsinaisesti silloin tunnettiin. Saattaa olla, että täällä Varsinais-Suomessa on vesikauhalle sama nimike kuin kotiseudullani. Taikka sitten ei.

Juokseva vesi, jota kuljetettiin jalan, sai kyydin takaisin luontoon, laskiveden muodossa. Nykyisin puhutaan harmaasta vedestä, jota ju0ksutetaan suoraan säiliöön tai puhdistamoon.  En tiedä onko se oikeaa juoksuttamista, kun siinä ei ole jalkatyöllä mitään osuutta. Silloin ennen likaämpärinkin tuotokset “juoksutettiin” tunkiolle pihan perälle. Muistan sanonnan: “Vie mennessäs, tuo tullessas”. Vie laskiämpäri ja tuo puita tullessas. Miniän tullessa taloon lisättiin tuohon ohjeeseen vielä sen ”kääntymispaikan” suhteen sellainen neuvo, …”että tee siellä ollessas ja…”. Se puuCee kun usein oli liiterin takana. Meillä tuo laskiämpärin tyhjennyspaikka oli tosin tontin rajalla, metsän reunassa. Ei se ihan hoitamaton paikka ollut. Syksyisin siihen kompostoitiin osa varisseista koivun lehdistä.

Tätä kompostia koristi runsas lupiinikasvusto. Siis tämä mielestäni kaunis kukka, jota tielaitoskin käyttää maisemoinnissa. Kukka, joka on tekstaripalstalla saanut haukkuja sekä kehuja. Taitavat nuo haukut ja kehut olla aika tasan jakaantuneet. Minun mielestäni tämä rikkaruohoksi luokiteltu kasvi peittää muut rikkaruohot. Millä perusteella äitini oli siitä pitänyt, jäi kysymättä. Arvelen, että sillä ei ole yliherkkäkään kukaan, eikä se aiheuta oireilua niinkuin pujo. Saattaa olla niinkin, en tiedä, että lupiinin kasvusto estää jopa pujon leviämisen. Pujo on helpohko tuhottava omista nurkista. Latvasta hyvä ote ja kiskaisu, se on siinä.

Kuulin jo alkukesästä jutun jossa japanitar katseli kaunista kukkivaa voikukkapeltoa. Hän kyseli mistä saisi niiden siemeniä kotiin vietäväksi. 😊 – Toinen juttu, tosi sellainen, koskee juolavehnää. Suomalainen agronomi oli opintomatkalla Yhdysvalloissa. Hän teki havainnon juolavehnästä. Kasvi on runsasjuurinen ja sen vuoksi sopisi mainiosti meidän maaperään. Täällä on isot suoalueet, jotka kantavat huonosti niillä liikkujia. Agronomi mietti juolavehnän parantavan suon kantavuutta. Niinpä tuliaisena oli juolavehnä paakku, jonka levinneisyyden tiedämme ja eritoten juolavehnän haittapuolet.

Pieni kysymyssarja. Mihin asiaan, juttuun, yhdistät seuraavat sanat: vintti, vinssi ja kiulu?


Niinpä, entisempiin aikoihinhan ne liittyvät! Eikä niistä mistään näe mielipiteitä tekstaripalstalla – ”niin muuttuu mailma, Eskoseni”!


Lopuksi näin kiireisen, hitaan eläkeläisen sanomana: koetetaan olla mukana erilaisissa toiminnoissa kykyjemme mukaan. Meitäkin tarvitaan, jollei muussa, niin ainakin kuluttamassa. Mitä sitten kulutamme, ainakin omaa sekä kanssaihmistenkin aikaa - joillekin siitä jopa maksetaankin ja sehän on hyvä juttu, se.

Niilo 







1 kommentti:

  1. vesiastian nimi minulle outo, nappo on tutumpi

    VastaaPoista