lauantai 29. heinäkuuta 2017

“Kravustamaan”, silloin joskus!

Omalla, tutuksi tulleella murteella, eli äirin kielen mukaan puhuttiin rapujen pyynnin olevan kravustamista. Hyvin tämä puhemuoto ymmärrettiin ja ymmärretään varmaan tänä päivänäkin.

Lueskelin Salkkarista, että jälleen kerran alkoi ravustus. Uutinen tuotti mieleeni entisen, niin sanotun hyvän ajan, jolloin ei suuremmin huolet painaneet tressiksi asti. Silloin annettiin aikuisten omia huolet ja murheet, ainakin ravustuksen alettua. Koulun aloittamiseen menisi vielä viikkoja. Tosin sitten kouluviikot olivatkin kuusipäiväisiä, myös lauantaisin oltiin koulussa.

Silloin joskus, kauan sitten, elämäntapa poikkesi muutenkin nykyisestä rytmistä. Silloin vanhaan aikaan, äiti teki kotona niin sanotut kotityöt ja perheen pää, eli isä hankki perheen tarvitseman elannon muualta. Lapset osallistuivat kykyjensä mukaan kesäisin myös työelämään, oikein palkkatyöhönkin. Oli eletty ja elettiin edelleenkin aikoja, jolloin kynnelle kykenevien osuus koski myös lapsukaisia. Ei ollut päiväkoteja huolehtimassa kakaroiden hyvinvoinnista, vaan heidän hoitonsa suoritettiin siinä sivutyönä. Kakaraväki oli itseasiassa toinen toistensa hoitajia, yhdessä oltiin ja tiettyjä sääntöjä noudatettiin. Varsinaista pahantekoa vältettiin. Samalla vältyttiin kurinpitotoimelta, eli koivuniemen herra sai olla sille määrätyllä paikalla.  Tuo koivuniemen herrasta puhuminen on lähinnä kuvanollista, mutta sen esiintuominen ei ollut mitenkään mahdotonta. Pelkkä puhe riitti mahdollisella arestilla tehostettuna.

Kiinnostuksen kohteita

Aina on nuorilla ollut erilaisia kiinnostuksen kohteita. Kohteet on vain muuttuneet ns. kehityksen myötä. Silloin joskus kaikki oli paljon yksinkertaisempaa, jopa kalastus, johon ravustaminenkin myös lasketaan – vaatiihan sekin ’kalastuskortin’.

Tuo ravustusajan alkaminen toi mieleeni lapsuuden. Eritoten sen kun me kolme kaverusta, luokkakavereita, päälle kymmenvuotiaita, päätimme lähteä illalla ravustamaan. Tuo samainen kolmikko kävi aika usein ongella. Siihen antoi tilaisuuden seudulla olevat useat järvet ja lammet. Onginta kuului kolmikon lempiharrastuksiin, sen parissa viihdyimme.

Kaikki eivät kulkeneet järvi-nimityksen alla. Erotuksen nimissä tekee joet, jotka niihin laskivat ja niistä lähtivät. Tietämäni mukaan järvessä täytyy olla tulo- sekä laskujoki. Lampeen laskee yleensä ja sieltä lähtee alaspäin vain oja tai puro. Järveen taas laskee tai lähtee yleensä joki.  Eli virta tuo ja virta vie, sitten vielä oli eräs Virta, hän elää joukossamme muistoina tangon merkeissä.

Sontiainen, on kotimme lähistöllä oleva lampi, jota ympäröi melko korkea kallioinen mäki, korpimaisema sekä vetinen suo. Laskupuro lammelle johti läheisestä Kalaton-nimisestä pienestä lammesta. Muistuu mieleeni, että tästä lammikosta olen saanut suurimman körmyniskan, tummasävyisen sellaisen, kuin koskaan. Tämä lampi, siitä ei saalista saanut, taisin onkia teollani sen tyhjäksi.

Sontiainen oli jyrkän rannan ansiosta kylän nuorten uimarantana suosiossa. Isommat pojat oli rakentaneet jyrkänteelle hyppytelineen ponnahduslaudan kera.

Soistuvan rannan tuntumassa oli laituri mattojen pesua ja uintia silmällä pitäen. Laituri toimi hyvänä onginta paikkana myös. Venettä lammella ei ollut. Laiturista käsin olimme monesti seuranneet saksiniekkojen toimintaa. Se ei selvinnyt miksi ravut pystyivät syöksymään takaperin melkeinpä salamannopeasti. Toisaalta tunnettuahan on, että peruutusmatkat ovat halvempia! 😊  Tämä laituri ja sen lähiseutu oli tulevan saalistus- eli ravustusreissun tarkka kohde.

Pimenevää iltaa varten piti varustautua ravustuksen onnistuminen vuoksi. Varustuksiin kuului pari myrskylyhtyä eli öljylamppua, piti pimenevässä illassa nähdä ravut lammen pohjalta. Oli meillä taskulamput myös varusteena. Parhaiten ravun näki taskulampun valokiilassa. Sitä en ole ajatellut miksi menimme illalla rapuja pyytämään? Varmaankin ravut liikkuivat pimeään aikaan parhaiten. Reppuun pakattiin vähän lämmintä vaatekertaa, evästä ja juotavaa.

Myös matoja eli lieroja tunkion reunasta kaivettiin. Piti sitä syöttikalat alkuun saada. Muistan kuinka yleinen keskustelu oli kissan tai kananlihan hyvistä ominaisuuksista syöttinä. Tämä taisi olla sitä rehvastelua aiheen parista. Kuka sitä kissaa olisi hengiltä ottanut, hyötyeläintä, joka piti hiiret ja rotat loitolla. Siihen aikaan näitä isompia jyrsijöitä riitti aivan rottasotaan asti. Tietysti itse kuolleen kanan olisi voinut syötiksi ottaa, mutta sellaista ei omasta takaa  ollut, niinpä luotettiin kalaan saantiin syötiksi.

Haavit ja onki mukana lähdettiin ravustamaan. Oli siinä mukana pärekorissa pari itse tehtyä rapumertaa. Katajaiset kaaret ja kalastaja langasta kudottu verkkoliina peitteenä. Mertaan piti laittaa sopivan painoinen kivi pohjalle. Näin merta vajosi lammen pohjalle.

Varsinainen pyydys tehtiin pajun tai lepän kepistä. Sen päähän 50-60 senttinen kalastaja langan pätkä, joka piti sitoa pysyvällä tavalla. Tämän langan päähän kiinnitettiin syöttikalan kappale. Uskomuksen tai oliko peräti kokemuksen pohjalta tämä katkaistu kalankappale houkutteli parhaiten rapuja syöttiin.

Kun kaikki hommat oli hyvin tehty, niin sitten alkoi mertojen veteen laiton jälkeen varsinainen ravustus. Tietenkin oli ensiksi ongittu ne syöttisärjet. Laiturin päähän ja sivuille rähmälleen katselemaan rapujen olemassaoloa. Kepin päähän laitettu houkutin, eli syötti laskettiin pohjaan. Tiirailu tuotti tulosta. Nähtiin mitenkä rapu lähestyi kohti saalista. Kun se oli hyvällä otteella tarttunut syöttiin, niin sitten hitaasti nostettiin keppiä ylöspäin ja rapu tuli tällä hissillä ylöspäin. Se ei luopunut otteestaan kun nosto oli sopivan hidas. Haavi oli jo puolittain vedessä odottamassa saaliin varsinaista ylös nostoa. Joskus saattoi yhdellä nostolla tulla parikin rapua, mutta harvemmin kuitenkin.

Ilta kun hämärtyi tarvittiin tiiraamiseen lisä valaistusta. Tarvittiin myrskylyhtyä vaikka paras väline kuitenkin oli taskulamppu. Sen kiilamainen valaistus oli paras. Valokeila tavoitti kauempana olevat ravut hyvin. Tämä keppiravustus oli mielestäni sitä oikeaa ravun pyydystämistä.

Ainakin silloin kakarana, tai niinsanottuna pojanviikarina, siinä oli oma viehätyksensä ja jännityksensä. Keskellä korpea, tummavetisen lammen rannalla, metsän ääniä kuunnellen, myrskylyhdyn kajossa, siinä sitä tunnelmaa. Ei siihen pelkurit kyenneet. Ehkä yksinäinen poika olisi nähnyt peikot ja menninkäiset ympärillään, mutta mehän oltiin “miehiä”, mitään pelkäämättömiä koltiaisia ja porukassa.

Ei ravut kooltaan suuren suuria olleet, mutta ilmeisesti täysmittaisia kuitenkin. Metrin mittaan niitä mahtui varmaankin kymmenkunta kappaletta. Jos rapujen koko olisi ollut suurempi, niin tuskin nämä yksilöt olisivat joutuneet omiin kattiloihin punastumaan. Niillä olisi tienattu taskurahaa omaan käyttöön. Vanhempi veljeni kävi äidin kotimökin tuntumassa viikonloppuisin joesta merroilla pyydystämässä rapuja myytäväksi. Nämä ravut eivät joutuneet äidin laittamana kattilaan. Siihen nämä saksiniekat olivat liian arvokkaat.
Kylmän kellarin lattialla niitä joskus ryömisi tulijaa vastaan. Iso pärekori keskellä kellaria, siinä rapuja oli kuhisemalla. Minun saaliini niihin nähden oli kooltaan poikasia.

Oli sekin elämys kun äidin opastamana päästiin rapukesteihin omassa kodissa. Varmaankin se oli elämys meille kaikille. Äidille ravustus ja saaliin laittaminen oli tuttua hommaa nuoruudesta lähtien. Heidän kodin tuntumassa virtasi rapurikas joki. Se laski vetensä läheiseen järveen, jonka raputilanteesta minulla ei ole tullut minkäänlaista havaintoa, varmasti siinäkin rapuja oli. Siihen aikaan joki virtasi, mutta nykyisin ei voi puhua kuin purosta…

Niin ne ajat muuttuvat, mutta hyvä kun on muistot jäljellä. Siihen aikaan muistaakseni rapumerrat keitettiin saunan muuripadassa, syynä pidettiin sitä, että ravut pyydystivät paremmin. Tämä voi olla vain muistikuva, joka olisi tullut myöhäisemmässä vaiheessa rapuruton myötä. Olisi kiva kuulla aiheesta lisää. Sillä tuo miesmuisti on niin lyhyt, pari kolme päivää kuulemma. Mutta sillä olisi pärjäiltävä!

Niilo