keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Siihen aikaan kun talkoohenki kukoisti

Sain tässä päivänä muutamana uutuuden eli runo- ja elämänkertakirjan serkultani. Runot siihen on synnyttänyt vuosien saatossa isäni veljen vaimo, joka syntyi 1909 ja kuoli 2009. Minulla oli ilo olla hänen satavuotisjuhlissaan. Tilaisuus olivat mieliinpainuva, hänen runonsa sekä runoihin sopivat duettoesitykset olivat juhlan suola.

Tätä uutta teosta selaillessani, huomioni kohdistui aukeamaan, joka kertoi serkkuni uuden kodin valmistumisesta. Olin joskus miettinyt vuosilukua, jolloin olin tämän kohteen kattotalkoissa, eli vuonna 1949. Viisi vuotta sodan päättymisestä oli kulunut. Siihen aikaan pärekate oli vielä pop.

Talkooväkeä oli kerääntynyt uudisrakennuksen liepeille sopivasti, kylän miehiä sekä sukulaisia. Meitäkin siellä oli isän lisäksi neljä veljestä, nuorin 10 v., hän toimi lautapoikana eli oli kisällinä lautamieheksi. Eikös lautamiehet kasva lautapojista.

Joka toinen kattotuolin väli sai miehityksen. Siinä jokainen osallistuja naulasi päreitä kiinni kahteen kattotuoliväliin. Osuus vasemman- ja oikeanpuoliseen oli siis puoli väliä.

Pärekaton teko aloitetaan tietenkin räystäältä. Räystään sekä lappeen päätylaudoitus tehdään priima- eli täyskanttisista laudoista, silloin siitä tulee siistiä jälkeä. Maasta käsin on mukava katsella lappeen laudoitusta.

Ensiksi ladotaan hyvät päreet räystäälle rinta-rinnan, näin vahvistettaan katon tuleva alku. Niin sanottu riialauta estää päreen valumasta alaspäin, pärerintamasta tulee suora. Päreet on laitettava oikean suuntaisesti paikalleen. Sen voi todeta taivuttamalla pärettä, siinä näkee mihin suuntaa puun syyt ”irvistävät”.
Katolle satava vesi ei saa tunkeutua päreen sisään, näin tulee katosta vedenpitävä. Vastakarvaan pärettä ei laiteta. Rinnakkain ladonnan jälkeen päreet ladotaan lomittain. Sama lomittain ladonta menee esim. oikealta vasemmalle ja sitten vasemmalta oikealle. Päreen naulaus varpelautaan (aluslautaan) suoritetaan päreen yläkanttiin, tällöin naularivi jää piiloon.

Kun ensimmäinen pärerivi on valmis, niin silloin ”riiataan”, eli nostetaan tätä pärerivin suorassa pitävää lautaa ylöspäin. Suomun mitta on neljä tuumaa eli 10 cm. Riiauslautaan on kattotuolin kohdalle laitettu neljän tuuman jaolla olevat ripustuslaudat, lovettu ripustuslauta nostetaan seuraavaan loveen. Kattotuolissa oleva tukevampi naula pitää huolen, että ruoteesta tulee kaunis ja suora.

En ollut näissä talkoissa mikään aivan noviisi, ainakin yhdet talkoot olin kokenut. Siihen aikaan viisitoistavuotias oli, ainakin omasta mielestään, melkoinen kisälli vaikkei vielä mestari.

Ensimmäisen pärenaulan lyönnistä tuli pieni kärsimys ja varoitus kohdalleni. Naulaa ei lyödä naputtamalla koko naulan mittaa, vaan siinä pitää lyödä aika reippaasti, jotta työ edistyy. Minä löin. Sillä seurauksella, veri lensi etusormestani. Ei hätää, oli minulla ihka oma side taskussani. Sen puhtaudesta en niinkään tiedä, mutta nenäliinaksi sitä kutsutaan.

Päivä meni rattoisasti. Välillä nautittiin hiivaleivän kera kaffeet ja puolilta päivin oli lihasopan vuoro, nälkä ei päässyt talkooväkeä yllättämään. Joillakin talkoolaisella saattoi olla sellainen erikoinen jano, mutta sitä juomaa ei annettu kesken kaiken. Kotikaljaa, sitä kyllä sai janon estoon.

Katon teko oli viimeistä naulaa vaille valmis, vielä viimeinen niitti, niin sitten  oli keskisormen vuoro antaa verinäyte. Koko päivän olin ollut varovainen tupossa olevan etusormen kanssa. Sanotaan, että lopussa kiitos seisoo, mutta tässä tapauksessa ”kiitos” oli tuskaisa. Etusormeeni oli laitettu ensiavun jälkeen kunnon side, mutta jälleen sai nenäliinani toimia ensiavun keskisormelle.

On se kumma, että täytyy tapahtua sellaisia asioita elämän varrelta, jotka jäävät mieleen.

Talkootyöt siihen aikaan olivat ihan yleisiä. Naapuriapu oli muutenkin tarpeen. Nyt on maailmassa tapahtunut kehitystä, että talkootyön osuus on hyvin paljon pienempää kuin silloin joskus.

Betoni tulee pumppuautolla tontin reunaan. Pari henkilöä letkun päähän ja tamppari, vielä neljäs joka huolehtii viimeistelystä. Siinä sitä miehitystä kylliksi – uskoisin.

Rakennusten yleisin talkooporukka tarvittiin sokkelin valuun aikana. Muistan mitenkä poikasena olin kantamassa sokkelikiviä. Niitä oli pakko käyttää jo materiaalin ja rahan niukkuuden tähden. Betoni oli olevinaan kallista ja kivet laskivat kokonaishintaa. Puhtaita nämä kivet täytyi olla, likaiseen ei laasti tartu – varsinkin kuiviin kiviin.

Kyllä minusta Suomen nousuun nostaminen ja oman kodin saaminen vaati ennen kaikkea naapuriapua. Sen aikaiset talot olivat hyvinkin vaatimattomia tähän päivään verrattuna. Niissä ei juurikaan ollut kerskailun henkeä.

Aika vieri uutta vuosituhatta kohti. Samalla rakennus-tarviketeollisuus on kehittynyt huippuunsa, nippelit ja nappelit on välttämättömiä tarvikkeita asumismukavuuden saavuttamisessa. Valokytkimet on huipussaan. Lamput syttyvät ja sammuvat liiketunnistimien mukaan, siirrät vain tossua toisen eteen, niin valkeus koittaa. Sähkömittarin lukematkin nauhoitetaan ihan itsestään, automaattisesti.

Silloin joskus, asukkaan tarvitsi olla omatoiminen, omin käsin rakennettiin ja naapuriapuakin tarvittiin. Hyvin tämä talkootyö sujui. Tiedettiin, että kun apua annetaan, niin apua myös saadaan. Se oli pelin henki.

Niilo 



PS. Omakohtaisesti talkoisiin mukaanpääsyn esteenä meinaa nykyisellään olla niiden vähyys, henkilökohtainen osaamattomuus sekä fyysiset rajoitukset hyödyksi-olemisessa ja viime aikoina jopa verottaja :

http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005188023.html 


http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005188522.html