Sain tässä päivänä
muutamana uutuuden eli runo- ja elämänkertakirjan serkultani. Runot siihen on
synnyttänyt vuosien saatossa isäni veljen vaimo, joka syntyi 1909 ja kuoli
2009. Minulla oli ilo olla hänen satavuotisjuhlissaan. Tilaisuus olivat
mieliinpainuva, hänen runonsa sekä runoihin sopivat duettoesitykset olivat
juhlan suola.
Tätä uutta teosta
selaillessani, huomioni kohdistui aukeamaan, joka kertoi serkkuni uuden kodin
valmistumisesta. Olin joskus miettinyt vuosilukua, jolloin olin tämän kohteen
kattotalkoissa, eli vuonna 1949. Viisi vuotta sodan päättymisestä oli kulunut.
Siihen aikaan pärekate oli vielä pop.
Talkooväkeä oli
kerääntynyt uudisrakennuksen liepeille sopivasti, kylän miehiä sekä sukulaisia.
Meitäkin siellä oli isän lisäksi neljä veljestä, nuorin 10 v., hän toimi lautapoikana
eli oli kisällinä lautamieheksi. Eikös lautamiehet kasva lautapojista.
Joka toinen kattotuolin
väli sai miehityksen. Siinä jokainen osallistuja naulasi päreitä kiinni kahteen
kattotuoliväliin. Osuus vasemman- ja oikeanpuoliseen oli siis puoli väliä.
Pärekaton teko aloitetaan
tietenkin räystäältä. Räystään sekä lappeen päätylaudoitus tehdään priima- eli
täyskanttisista laudoista, silloin siitä tulee siistiä jälkeä. Maasta käsin on
mukava katsella lappeen laudoitusta.
Ensiksi ladotaan hyvät
päreet räystäälle rinta-rinnan, näin vahvistettaan katon tuleva alku. Niin sanottu
riialauta estää päreen valumasta alaspäin, pärerintamasta tulee suora. Päreet
on laitettava oikean suuntaisesti paikalleen. Sen voi todeta taivuttamalla
pärettä, siinä näkee mihin suuntaa puun syyt ”irvistävät”.
Katolle satava vesi ei saa
tunkeutua päreen sisään, näin tulee katosta vedenpitävä. Vastakarvaan pärettä
ei laiteta. Rinnakkain ladonnan jälkeen päreet ladotaan lomittain. Sama
lomittain ladonta menee esim. oikealta vasemmalle ja sitten vasemmalta
oikealle. Päreen naulaus varpelautaan (aluslautaan) suoritetaan päreen
yläkanttiin, tällöin naularivi jää piiloon.
Kun ensimmäinen pärerivi
on valmis, niin silloin ”riiataan”, eli nostetaan tätä pärerivin suorassa
pitävää lautaa ylöspäin. Suomun mitta on neljä tuumaa eli 10 cm. Riiauslautaan
on kattotuolin kohdalle laitettu neljän tuuman jaolla olevat ripustuslaudat,
lovettu ripustuslauta nostetaan seuraavaan loveen. Kattotuolissa oleva
tukevampi naula pitää huolen, että ruoteesta tulee kaunis ja suora.
En ollut näissä talkoissa
mikään aivan noviisi, ainakin yhdet talkoot olin kokenut. Siihen aikaan
viisitoistavuotias oli, ainakin omasta mielestään, melkoinen kisälli vaikkei
vielä mestari.
Ensimmäisen pärenaulan
lyönnistä tuli pieni kärsimys ja varoitus kohdalleni. Naulaa ei lyödä
naputtamalla koko naulan mittaa, vaan siinä pitää lyödä aika reippaasti, jotta
työ edistyy. Minä löin. Sillä seurauksella, veri lensi etusormestani. Ei hätää,
oli minulla ihka oma side taskussani. Sen puhtaudesta en niinkään tiedä, mutta
nenäliinaksi sitä kutsutaan.
Päivä meni rattoisasti.
Välillä nautittiin hiivaleivän kera kaffeet ja puolilta päivin oli lihasopan
vuoro, nälkä ei päässyt talkooväkeä yllättämään. Joillakin talkoolaisella
saattoi olla sellainen erikoinen jano, mutta sitä juomaa ei annettu kesken
kaiken. Kotikaljaa, sitä kyllä sai janon estoon.
Katon teko oli viimeistä
naulaa vaille valmis, vielä viimeinen niitti, niin sitten – oli keskisormen vuoro antaa
verinäyte. Koko päivän olin ollut varovainen tupossa olevan etusormen kanssa.
Sanotaan, että lopussa kiitos seisoo, mutta tässä tapauksessa ”kiitos” oli
tuskaisa. Etusormeeni oli laitettu ensiavun jälkeen kunnon side, mutta jälleen
sai nenäliinani toimia ensiavun keskisormelle.
On se kumma, että täytyy
tapahtua sellaisia asioita elämän varrelta, jotka jäävät mieleen.
Talkootyöt siihen aikaan
olivat ihan yleisiä. Naapuriapu oli muutenkin tarpeen. Nyt on maailmassa
tapahtunut kehitystä, että talkootyön osuus on hyvin paljon pienempää kuin
silloin joskus.
Betoni tulee pumppuautolla
tontin reunaan. Pari henkilöä letkun päähän ja tamppari, vielä neljäs joka
huolehtii viimeistelystä. Siinä sitä miehitystä kylliksi – uskoisin.
Rakennusten yleisin
talkooporukka tarvittiin sokkelin valuun aikana. Muistan mitenkä poikasena olin
kantamassa sokkelikiviä. Niitä oli pakko käyttää jo materiaalin ja rahan niukkuuden
tähden. Betoni oli olevinaan kallista ja kivet laskivat kokonaishintaa.
Puhtaita nämä kivet täytyi olla, likaiseen ei laasti tartu – varsinkin kuiviin
kiviin.
Kyllä minusta Suomen
nousuun nostaminen ja oman kodin saaminen vaati ennen kaikkea naapuriapua. Sen
aikaiset talot olivat hyvinkin vaatimattomia tähän päivään verrattuna. Niissä
ei juurikaan ollut kerskailun henkeä.
Aika vieri uutta
vuosituhatta kohti. Samalla rakennus-tarviketeollisuus on kehittynyt huippuunsa,
nippelit ja nappelit on välttämättömiä tarvikkeita asumismukavuuden
saavuttamisessa. Valokytkimet on huipussaan. Lamput syttyvät ja sammuvat
liiketunnistimien mukaan, siirrät vain tossua toisen eteen, niin valkeus
koittaa. Sähkömittarin lukematkin nauhoitetaan ihan itsestään, automaattisesti.
Silloin joskus, asukkaan
tarvitsi olla omatoiminen, omin käsin rakennettiin ja naapuriapuakin
tarvittiin. Hyvin tämä talkootyö sujui. Tiedettiin, että kun apua annetaan,
niin apua myös saadaan. Se oli pelin henki.
Niilo
PS. Omakohtaisesti talkoisiin mukaanpääsyn esteenä meinaa nykyisellään olla niiden vähyys, henkilökohtainen osaamattomuus sekä fyysiset rajoitukset hyödyksi-olemisessa ja viime aikoina jopa verottaja :
http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005188023.html
http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005188522.html
PS. Omakohtaisesti talkoisiin mukaanpääsyn esteenä meinaa nykyisellään olla niiden vähyys, henkilökohtainen osaamattomuus sekä fyysiset rajoitukset hyödyksi-olemisessa ja viime aikoina jopa verottaja :
http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005188023.html
http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005188522.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti