HALONHAKKUUTA JA KLAPINTEKOA

Katselin albumista vanhoja sota-aikana otettuja valokuvia. Yhdessä kuvassa kaksi vanhempaa sisartani, Anna-Liisa ja Elli, sekä Helga Mäkinen, ovat vuonna 1943 "mottimetsässä". Kuvassa näkyy kaadettuja koivuja, joiden runko on reiden paksuinen. Tytöt ovat halkopinon edessä, joka on jo kohta puolen metrin korkuinen ja kaksi metriä pitkä.

Työvälineinä ovat pokasaha ja kirves. Jatkosota on meneillään ja poltto­puuta pitää saada. Miehet ovat rintamalla, joten silloin on nuorten naisten osallistuttava miesten töihin.

Heillä on sellaiset talkoovihkot, mihin suoritukset merkitään. Palkintona tästä mottimetsästä on esim. pieni kirvesmerkki rinta­pieleen laitettavaksi.

Sotavuosina pinssejä sai vain työtä tekemällä. –  Talvi tuli aikaisin, ja sen myötä lämmityspulmat.
Koko Suomessa aloitettiin mottitalkoot. Kun miehet olivat rintamalla, lähtivät naiset umpimetsään
pokasahan ja kirveen kanssa. Kun oli niillä tehnyt motin halkoja, sai ostaa rautakirvesmerkin.
Neljästä motista sai hopeoidun ja kuudestatoista kullatun. Motin halkopino oli metri kertaa
metri. Vuonna 1943 luotiin vielä jatkoksi Suurkirves, jonka saadakseen tuli hakata
vähintään 48 halkomottia. (Kuva Leena Niemen kokoelmasta)

Kaadetut koivut karsitaan ja sitten sahataan metrin mittaisiksi pölleiksi. Jotta kuoripäällinen pölli kuivuisi hyväksi polttopuuksi, se on halkaistava. Tytöt pystyvät halkaisemaan kirveellä tuoreen koivupöllin, koska ne eivät ole liian paksuja ja oksaisia. Kun pino on valmis, on siinä kaksi kuutiometriä eli "mottia" koivuhalkoja. 

Halot ajetaan hevosella aikanaan puuliiteriin, kunhan ovat pinossa ensin kui­vuneet. Liiterissä ne sahataan kolmeen osaan ja sitten napsitaan kir­veellä klapeiksi. Klapit puukoppaan ja sitten sisälle tekemään kamarin pys­tyuuniin tuli. Suurin osa kului kuitenkin keittiön hellan lämmittämisessä. Tämä halkomottien teko tapahtui Orivedellä, kotikunnassani.

Hiljattain eräs julkisuuden henkilö kertoi rentoutuvansa kesämökillään halkoja hakkaamalla. Ensin olin nostaa hattua tällaisesta harrastuksesta, mutta sitten epäilyksen varjo nosti päätään. Jospa hän tekeekin vain klapeja sahaamalla ensin kaikenlaista roskapuuta; rankaa, lankkua, lautaa jne. pätkiksi ja sitten napsii kirveellä ne klapeiksi? Olisikohan näin?

Muutettuani Saloon vuonna 1966 on minua ihmetyttänyt se, että Varsinais-Suomessa ei vallankaan nuoret tee eroa klapin ja halon välille! Heille on siis aivan samantekevää, lyödäänkö päähän halolla vai kopautetaan klapilla? Ei tämä julkisuuden henkilökään ehkä välitä, vaikka on vaalit tulossa?

Eero Törmä, eläkeläinen Salosta

on saanut vahvistuksen vakiokynäilijöittensä joukkoon: SYTYläisenä Kuuloyhdistyksen ja KamariHerrojenkin kautta meidän useiden tuntema Törmän Eero, joka on jo poikennutkin vierailevana kirjoittajana blogissamme, lupautui kaivelemaan muistojaan sekä seuraamaan ajankohtaisuuttakin tarkoin aistimuksin, joista sitten meille yhteistä luettavaa postailee.

                                   Tervetuloa Eero!