keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

YÖPÖYDÄLLÄ

Itse kullakin lienee omat yörutiininsa, joiden toteuttamisen yhtenä apuna usein on yöpöytä siinä vuoteen vierellä. Niin minullakin. Ilman sitä olisi hankalaa varmistaa kannattaako jo herätä (valaistu kelloradio, joka on jäänyt soimaan nukahtaessani, mutta huomattuaan uinahtamiseni, se sammuttaa itsensä – tai niin ainakin luulen, koska se on aina heräillessäni vaiennut). Se on myös oiva paikka säilyttää silmälaseja, se yöpöytä (näen näet unia ilman niitäkin, usein turhankin voimallisen selkeinä). Puhelimen latausalustaksi se sopii ja lähes jo perinteeksi, mistä sen kapulansa aamulla löytää helpoimmin. Ja pöytälamppuhan kuuluu siihen ehdottomana, kuinkas muuten niitä unisatuja pystyisi itselleen lueskelemaan (kun ilman sellaisia ei meinaa malttaa irrottaa päivän puuhastelujen ajattelun monisäikeisyyden verkosta). Nykyisellään siitä voi jäädä myös kuuntelulle CELIA-äänikirjan lähes rajattomasta annista (kun huomasin, että puhelimenkin saa asetettua sammumaan itse määräämäänsä kellonaikaan ja siinähän se samalla toiminnolla vaientaa lukijankin). Kuten huomaat – pieni, silmämääräisesti arvioiden 35 x 45 sm pöytä, kantaa suuren vastuun öitteni onnistumisesta.

Nyt en kuitenkaan jatka tuon vierihoidollisen huonekalun merkityksen erittelyä tuon enempää, mutta tunnustan sen jopa pelastaneen ikäviltä kroonisten sairauksieni lisäoireilta. Sen kannen alla on pienehkö laatikosto, pienin mahdollinen, yhden vetonupin avulla avattava. Epäsäännöllisten elämäntapojeni ja refluksitaudin heijasteena silloin tällöin juuri hiukan ennen nukahtamishetkeä, ennalta varottamatta, hankaloittava ilta-aterian pyrkiminen takaisin alasmenoreittiään, saan pika-apua närästyksen hillinnän ensiapupakkauksesta, joka on varmuudella tutulla paikallaan laatikon vasemmassa etukulmassa. Jo muutaman tuokion imeskely antaa sen verran helpotusta, että pystyy harkitsemaan jatkotoimien tarpeellisuutta. Toinen olotila, johon joskus herään (onneksi vielä sen oireet aistien) on alkavan hypoglukemian ennakointina kylmännihkeä hiki, joka pahimmillaan pistäisi pyykkiin pyjamankin, jos sellaista käyttäisin. Uusimmilla insuliineilla sekä perinteisinkin sokeritautilääkityksen pillereillä nuo liian matalien verensokerien jopa vaaralliset ilmaantumiset ovat melko harvinaisia. Ja jos sellainen ilmaantuu, niin joutuu myös arvioimaan, että ”ahistaako” – samankaltaisen hiestymisen lisäsyyllisenä silloin saattaisi olla sydämen vajaatoiminnallisuuden ärsytyskynnyksen ylittyminen. Viimemainittuun ei apua yöpöydän laatikosta löydy, on vain kertailtava, että iltalääkekourallisessa on ollut kaikki määrätyt ennalta-auttavat tabletit. 
Mikäli ei ahista, niin laatikon oikeassa etureunassa rapisee SiriPiri-hedelmäsokeritablettien käärepaperi, joten valoja sytyttämättäkin saan sen pikaisimman avun sokeritason nostamiseksi sellaiseksi, jossa pääsen verensokerimittarin lukemia vertaamalla riittävän näiden kolmen-neljän suussa sulaneen glukoosipastillin teholla, että pärjään, taikka sitten mars keittokomeroon ja ruisleivällä vointia vahvistamaan. Yöllä usein riittävät nuo pastillit, mutta jokusia kertoja olen onnistunut iltainsuliinineulan tökkäisemään läpi verisuonen ja pari kertaa ihan suoraan siirtämään verenkiertoon koko vuorokauden pitkävaikutteisen annoksen. (Tai siis noin olen olleet tilat arvioinut, niitähän ei olla todennettu, mutta kun aivan normaalilla tasolla ennen pistämistä olleet verensokeriarvot tipahtavat melko pian hälyttävän alhaisiin lukemiin, sen tuskanhien ja muutoinkin omituisen olon ilmoittamana, niin muuta selitystä en ole löytänyt.) Noissa tapauksissa on joskus pelattu en-tiijaa useampi tuntikin niin, että kun sokeripastilleilla nopeasti kohotettu ja ruisleivällä pidempivaikutteiseksi varmistettu verensokeriarvo alkaakin hetken kuluttua melko nopeasti madaltumaan ja vaikka operaation  toistamalla on saanut ne riittävän turvarajan ylitse, se vain heilahtelee jälleen punaiselle… Mielenkiintoista, mutta kun se on useamman kerran kokemuksilla tuttua, niin pelkotilaa ei synny – yöunet tuppaavat vain menemään, kun ei uskaltaudu heti heittäytymään uneen. Ja sitten kun rohkenee nukahtaa ja siitä heräiltyään mittaa ensitöikseen sokeriarvonsa, niin punaisellahan ne taas ovat. Nyt ihan liian korkeina! Sitä kun ei malta olla reagoimatta aivojensa viestiin siitä, että lisäenergiaa ja hiilihydraatteja olisi saatava ja saatava ja saatava…

Mutta tuohon yöpöytään palatakseni. Tässä varhaisaamuna muutamana elelin elokuvan kaltaisen uneni seurannassa henkilökohtaisesti mukana ollen niin totaalisesti, että kun – en valitettavasti muista minkä vuoksi (kiinnostaisi itseänikin) – jouduin mahdollisimman nopeasti nousemaan vuoteelta ja lähtemään vaatetusta etsimään, niin…

Silloin mentiin! Ei tosin ihan (heti) persuuksilleen, mutta voimallisesti taaksepäin kaatumisen elkein. Vaistovaraisin taka-askelin koetin peruuttaa tasapainon palauttamiseksi, mutta edelleen piti vain peruuttaa, ettei… kunnes viimein olin pyrstölläni sillä yöpöydällä. Kaikkeen tuohon lienee tuskin kulunut niinkään paljoa aikaa, mitä tämän viimeisen kappaleen lukemisessa tähän saakka, mutta sen kaiken aistimisessa ehti kyllä unesta irtautuessaan maalata monenlaista mahdollisuutta siitä kuinka tämä päättyy. Päättyi! Ja päättyi yllättävän pienin vaurioin. Pöytälamppu putosi lattialle – ei särkynyt. Kännykkä ja silmälasit jäivät (jälkiarvioinnin lainalaisuuksia vertailemalla) melkoisella varmuudella takamuksen alle – eivät särkyneet (joten pehmoisesta rasvakerroksesta on joskus iloakin). Ja tuon jo ikuisesti kipeän selkänikin saanen vahvoilla särkylääkkeiden tuplaamisella muutamassa päivässä balanssiin siitä äkkipyssäyksestä, joka taatusti lähensi nikamia toisiaan kohti. Mutta  ajatelkaahan, ellei yöpöytää olisi ollut! Päätä seinään vaan… En viitsi edes arvailla, mutta muistan edelliseltä kerralta sen kolauttamista normaalipöydän kulmaan! Ja peilikuvassa näkyy arpikin yhä…
Että kun keikuttelevan talven liukasteluista on selvinnyt pystyasennossa, niin…