keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pii…...Paaa-----Piiiii…

Aikamoisen kyydin sain 12.3. eli muuan äskettäin menneen lauantain iltapäivällä. Olin jo aamulla tuntenut jonkinlaista laiskuutta, väsymystä päivän toimintojen aloittamiseen. Noustessani vuoteesta valmistin puuroaamiaisen kahvilla höystettynä. Tietenkin menin TV:n eteen katsomaan uutisista maailman tapahtumia, muutakin ”hömppää”, sitä riittää kyllästymiseen asti. Sanotaan, että kertaus on opintojen äiti, niitä kertauksia töllöstä riittää, mutta äidit varmaankin niihin kyllästyvät.

Aika riensi jo iltapäivän puolelle ja vatsassakin alkoi tuntua energian kaipuuta. Sain itsestäni sen verran irti, jotta voin tyydyttää möyrivät suoleni hiljaiseksi. Edellisen päivän kauppareisullani olin hankkinut viikon tarpeet. Halusin nopeasti saada murua rinnan alle, jotenka päädyin paistettuihin silakoihin, joitten keralle lisäsin edellisen päivän keitetyt perunat ja parsakaalin, voi pojat.

Siinä syödessäni huomasin vasemmassa silmässäni jotakin outoa. Se hämärtyi pikkuhiljaa ja sitä kesti niin kauan kunnes silmässä oli harmaa ”pallo”, sillä ei nähnyt mitään. Ensimmäinen reaktioni oli, nyt pitää soitta 112, kysyä sieltä opastusta.

Sitä ennen kuitenkin otin jääkaapistani herkästi pilaantuvat ostokseni ja vein nämä pakastimeen.  Vasemman silmän näkö oli poissa vain noin 15 – 20 sekuntia, mutta samalla jo mietin, mitenkä tulee toimia, soitanko vai katsonko vielä tulevaa. Varmistin kuitenkin sisäänpääsyn painamalla oven lukitusnäppäimen ylös, että olin avoimen oven takana.

Kertasin siinä neuvoja, jotka olin saanut AVH- kerhon kautta. Tiesin, että kyseessä on verenkiertohäiriö, joka pahimmillaan voi johtaa halvaukseen.

Tällainen näön menetys on verenkiertohäiriön yksi oire. Hyytynyt veri on esteenä näkökyvylle ja se voi lähteä liikkeelle tukkien aivojen tai sydämen verenkierron, molemmat tukokset voivat olla kohtalokkaita. Aivo- tai sydäninfarktina niistä puhutaan pahimmillaan.

Varmaankin aikaa siinä miettiessä oli kulunut viisitoista minuuttia kun otin yhteyden 112. Muistelin oppimaani: ensiksi nimi, sitten osoite ja mistä paikkakunnasta oli kyse.  Samanlaisia paikkakuntia ja osoitteitakin saattaa olla tällä Suomen niemellä.  Ei riitä, että sanoo katuosoitteen numeron tarkkuudella, pitää kertoa millä paikkakunnalla ko. osoite on.

Minulle luvattiinkin ambulanssi  saapuvaksi, sen henkilökunta tutkisi jatkotoimenpidetarpeet.

Ambulanssia odotellessani soitin hyvälle naapurille piipaa-auton tulosta. Hän tulikin luokseni ja hetken kuluttua ovesta tuli tuttuja ”karjuja”. He olivat paikallisen VPK:n miehistöä. Olin vähän ihmeissäni, kun he aloittivat kyselyn henkilötunnuksistani ja mikä on aiheuttanut heidän kutsumisensa paikan päälle. Hetkistä myöhemmin saapui varsinaisen ambulanssin henkilökunta. Totesinkin siinä, ettei minulla ole ollut näin paljoa vieraita edes silloin kun täytin vuosia.

Myöhemmin selvisi, että palokuntalaiset joutuvat käymään ensihoitokurssin, jotta löytyy valmiuksia pelastustyössä. Ihan hyvin oli oppi mielestäni tässä tapauksessa mennyt perille.  Sain samalla itse kertausharjoituksen nimeni ja tunnuslukujeni muistamisessa. Tarkkaa lukua en osaa kertoa, mutta varmaankin viidelle eri parille annoin samat tiedot.

Ratkaisun, onko jatkotoimenpiteet tarpeen, antoi ambulanssin ensihoitaja. Hän neuvotteli neurologin kanssa. Sydänfilmi osoitti, että olin saanut flimmeri-oireet, eli ko. sydämen rytmihäiriö. 
(Flimmeri tarkoittaa, että sydämen eteinen ei supistu kammion kanssa samassa tahdissa, vaan paljon tiheämmin. Sähköimpulssit kulkeutuvat eteisestä sattumanvaraisesti kammioiden puolelle, ja tämän seurauksena syke on epäsäännöllinen. Jos sydämen eteiskammiossa on verihyytymä, voi se aiheuttaa sydäninfarktin tai tämä hapettunut hyytymä voi kulkeutua aivosoluihin tuhoten sen solukkoa, seurauksena on ihmisen toimintojen rajoittuminen. Puhe voi mennä kokonaan, raajat toimintakyvyttömäksi. Ensiavun saaminen on tärkeää nopeasti. Liuotushoidolla saatetaan pelastaa potilaan toimintakunto.)

Sydänfilmini näytti siis lievää flimmeriä parissa sydänfilmissä. Niinpä ensihoitaja sekä TYKSin neurologi katsoivat parhaaksi siirtää minut Turun yliopiston sairaalaan. Ensihoitaja arvioi matkan kestävän 25 minuuttia ja pillit soiden lähdettiin matkaan. Olin ihmeissäni miksi niin kova hoppu? Ilmeisesti tällaiset tilanteet ovat vakavia, siksi hoppu. Hoitaja oli yhteydessä neurologin kanssa matkan aikana. En tiedä, kuka Turun päässä oli tilannetta seuraamassa, mutta hoitaja kuitenkin kertoi, että matka kesti kokonaisuudessaan 20 minuuttia, uusi ajoaika oli tullut, se oli peräti ennätys – Märynummelta TYKS:iin, 50 km.

TYK:sin ensiavussa minulle tehtiin pään kuvaus. Kuvaus osoitti, että pää on tyhjä, edes merkkejä tukoksen esiintymisestä ei ollut. Pääni tilan tiesin entuudestaan, tyhjältä se on aina tuntunut, mutta olen tyytyväinen, ettei se ole täyttynyt verihyytymälläkään. Keuhkokuvaus osoittautui hyväksi. Nämä verisuonistossa liikkuvat hyytymät voivat tehdä myös tukoksen keuhkoihinkin.

Ensiavusta minut siirrettiin jatkotutkimuksiin osastolle. Odoteltiin tämän flimmerin eli rytmihäiriön osalta tuloksia. Tällaisen esiintyminen lievänäkin pitäisi saada pois. Minun tapauksessani hoitomenetelmänä siihen käytetään veren ohentamista.

Lääkkeeksi jatkoonkin sain Eliquis apiksabaani -merkkisen tuotteen, joka on tarkoitettu ei-läppäperäistä eteisvärinää sairastaville potilaille. Lääke korvaa Marevanin, jonka nimen olen monesti kuullut, sen hyvät vaikutukset sekä lääkkeen täsmennykset oikean määrän löytämisen vaikeuksista. Katsotaan kuinka äijän käy, riittääkö rahat sen lääkkeen lunastamiseen. Tosin minulle on kerrottu, että se kuuluu korvattaviin lääkkeisiin.

Huhupuheina olen kuullut, näin tulevien vaalien alla, että paljon on potilaita, jotka jättävät pakon sanelemana lääkkeet hankkimatta. Muuten rahat eivät riitä elämiseen. Muutenkin varattomampi väestö joutuu turvautumaan halvempiin tuotteisiin. 

Yhteenveto

On sanottava, jopa kehumisen tasolla, että tuskin hankittua kokemusta vailla olisin pystynyt päättelemään, miten pitää toimia, kun kertomani kaltaiset oireet kohtaavat, näkö lähtee silmästä hetkeksi. Vaihtoehtona olisi voinut odottaa tulevaa ja kun olotila ei siitä huonontunut, olisin voinut jättää soittamatta 112. Muita oireita minulla ei ollut. Lukuunottamatta väsymystä ja haluttomuutta. Sellaista sattuu muutenkin.

AVH- kerhossa toimiminen ja siellä saadut lukuisat ohjeet ratkaisivat toimintani oikeellisuuden. Ehkä monelle on korkea kynnys ottaa yhteyttä 112 tällaisessa tapauksessa, minua auttoi tieto asiasta. Olen aikaisemminkin joutunut turvautumaan sairaalahoitoon. Niillä kerroilla minulla ei ole ollut vaikeuksia makaamisen eli nukkumisen kanssa. Vaivat ovat lisääntyneet ja pahentuneet iän myötä. Lähinnä nivelet, polvet, lonkat ja selkäparka on koetuksella.

Olen ollut painon nostaja jo pidemmän aikaa. Nuoruusvuosina nousi painoni suorille jaloille kepeästi, 80 kg ei ollut paino eikä mikään. Ei myöskään 100 kg, olin hyvässä kunnossa, hiihtelin ja suunnistin, muutenkin liikunta oli monipuolista. Nykyisin tuon painoni nostaminen tuottaa suurta vaikeutta, ponnistus tuottaa kipua ja hammasten purentaa sekä tuen ottamista milloin mistäkin. Kallistakin tämä painon nostaminen on, ruoka kun on tosi kallista. Kanssaihmiset, koettakaa ennemmin laskea painoa. Sen nostaminen ei ole viisasta. Oma kontrolli asian suhteen on tärkeää, mutta kotoinen apu tai jopa vieras kontrolli, voisi ehkä tuoda parempia tuloksia.

Sairaalassa en saanut pedissäni hyvää lepoasentoa. Selkääni sattui, jäseniäni särki, kunnon unesta ei ollut tietoa. Kotonani on niin sanottu motoroitu vuode, sen kumpaakin päätä kun säätelen, löydän hyvän asennon nukkua. Unettomia öitä vietän, mutta kyseessä ei ole selän kiputila.

Oi niitä aikoja kun uni maittoi vaikkapa pirtin penkin päällä. Ei vaadittu muuta kuin nyrkki pään aluseksi ja peitoksi sanomalehti, kelpasi siinä uneksia. Lampaita ei tarvinnut laskea. Tosin yksi lammas oli nopeasti laskettu, siihen pystyin minäkin.

Olin liikkumiskiellossa siellä osastolla, en saanut kävellä. Neuvottelun ja selittelyn jälkeen sain luvan nousta laskemaan pohjaveteni niin sanottuun sorsaan. Tämä väline muistuttaa nokkineen vesilintua, Kalevin kanssa siinä ei ole mitään tekemistä. Päivin ja öin täyttelin tätä ”vesilintua”. Tiputuksesta johtuen hyvin siinä onnistuinkin. Aurajoen vettä sai aika niukalti. Sen juomista ehkäisi hyvin paljon sen aromikas maku. Voi turkulaisparkoja, mitä joudutte juomaan.

Ensimmäisen isohätätapauksen hoidin omavaltaisesti. Tiputustelineeseen tukien kuljin sen neljä metriä pytylle. Helpotus ja huokaus!

Minut vapautettiin kävelykiellosta, sain ihan omaan käyttöön pyörätulin. Istumalla pyörätuoliin saisin mennä vessaan, ihan ite. Kokemus tekee mestarin aika monessa asiassa. Vuoteesta lähtö oli melko helppo. Siihen auttoi vuoteen korkeuden säätömahdollisuus. Nousun jälkeen seurasi laskeutuminen pyörätuoliin, se oli voimille käypä toimenpide. Vielä raskaampi ja vaikeampi toimenpide oli siirtyä tuolista pytylle.

Varmasti ponnistelu on moninkertaisesti pienempi, kun nousee suhteellisen helposti kohotetusta vuoteesta, kävelee neljä metriä, kääntö selin pyttyä kohti, sen jälkeen laskeutuminen pytylle nojia apuna käyttäen. Pois tulo on melko helppo, ei tarvitse laskeutua edes pyörätuoliin. Mutta hoitajat antavat juuri ne ohjeet kuin lääkärit ovat sen ”hyväksi” todenneet.

”Hyla” tuotteesta, joka ei ollutkaan sitä, sain vatsa puruja sekä ripulin. Kiire tuli vessaan, soitin ohjeen mukaan hälytys- eli kutsukelloa, ilmoittaen tarpeestani. Samalla menin pytylle, ilman kulkuneuvossa istumista. Istunnon aikana hoitajakin oli saapunut tupaan. Tietenkään en ollut tehnyt ohjeiden mukaisesti, mutta yksi paskapyykki oli vähemmän.

Ymmärrän kyllä, että potilaan terveys on ensisijainen juttu, mutta näiden muutamien kävelyaskelten otto ei mennyt kallooni. Vaihtoehto siirtymisestä A:sta B:hen ponnistellen, on huomattavasti vaikeampaa. Kokonaisuudessaan olen kohdaltani tavattoman kiitollinen saamastani avusta. Tämä pieni ”kritiikki” ei missään nimessä ole moite henkilökuntaa kohtaan. Meitä potilaita on niin moneen lajiin, myös tällaisia nirppanokkia.

Olen monesti kuullut rytmihäiriöstä. Minusta sitä esiintyy varsin usein tanssilavoilla, askeleet eivät oikein soveltuneet soitetun kappaleen rytmiin, eli selvä rytmihäiriö. Sydänperäinen tämäkin rytmihäiriö saattaa olla. Kyllä siinä tanssiessa kaksi paria silmien leimuavia katseita saa leiskumaan. Ei mikään ihme jos siinä sydänkin ponnahtaa ja rytmi menee sekaisin.

Apu tuli nopeasti ja vielä nelinkertaisesti. Halikon VPK ilmeisesti oli kurssittamassa ensihoitajia. Vaatimuksena on, että myös he pystyvät suoriutumaan ensivasteen vaatimien toimien antamisesta ja ennen kaikkea osaavat käsitellä hädässä olevia. Esimerkiksi liikenneturmissa on heillä monenlaisia tehtäviä.

Jospa tästä minun tarinastani joku saisi idean tutustua kuinka toimit, kun/jos itse – tai kanssaeläjäsi – saa oireita, jotka johtavat mahdolliseen aivoverenkiertohäiriöön ja sitä tietä aivo- tai sydäninfarktiin.

Ole tarkkana jos huomaat, että puhe puuroutuu, raajat eivät pelaa normaalisti, suupielet menee vinoon, kädet eivät pysy ylhäällä nostettaessa, silmissä näkökyky häipyy, väsyttää kaiken lisäksi.
Soita 112. Heti! Sieltä saat ohjeet mitenkä toimit.

Niilo