lauantai 7. tammikuuta 2017

Junalla sukuloimaan

Poikani soitteli marraskuussa ja kysyi, miten vietän tulevan joulun, voisitko tulla tänne Varkauteen. Kun kuulin, että heidän poikansa Saksan maalta on myös tulossa kotiin jouluksi, niin totta kai lupasin mennä joukon jatkoksi, mutta millä pelillä, omalla autolla, junalla vaiko onnibussilla.

Kolmesta vaihtoehdosta valitsin junan. Mielestäni siinä ei tule ahtaan paikan kammoa. Junassa on penkkien välit jonkin verran etäämpänä kuin linja-autossa. Minulla kun on tuo kasvuikä aika haitallinen tekijä, en tahdo mahtua kovinkaan helposti esim. bussin penkille istumaan. Edessä oleva selkänoja on ahdinkoon asti liian lähellä polvilumpioitani, niihin tahtoo sattua ja muutenkin olo on tukalan ahtaan oloista.

Omalla autolla meno ei myöskään kovinkaan mielekästä. Pitkä matka, 430 km, ja keliolosuhteet arvelutti niin paljon, joten päätin turvautua junan kyytiin. Niinpä tuumasta toimeen, päätin hankkia liput ärrältä.

Sitä ennen googlasin itse aikatauluja sekä veljeni ja poikani olivat samalla asialla. Heidän ohjeiden mukaan ostin lippuni ennakkoon.
Pieleen hiukan sekin meni, kun haluni olisi ollut saada turvavakuutus, jos olisin ollut esteellinen matkustamaan, vakuutus olisi korvannut hukkaan menneen lipun hinnan.

Junalipun olisi saanut myös lippuautomaatilla, mutta olisinko voinut luottaa itseeni, olisiko pienet sormeni osuneet juuri oikeaan näppäimeen? Pelkään pahoin, että olisin epäonnistunut siinä! Toisaalta itseluottamukseni olisi varmasti kohonnut toimenpiteestä aika lailla, nimittäin jos suoritus olisi ollut hyväksytty. Olisiko automaatti antanut pienintäkään hymyä, joka olisi parantanut elämäni laatua, tuskin! 

Nykyään mennään kohti yhä täydellisempää robottipalvelua, koneet syrjäyttävät ihmiset, halvalla täytyy saada, jopa palvelut. Kuinka onnellisia ihmiskunta tuleekaan olemaan, kun robotit tekevät työt. Ihmistyötä tarvitaan vain koneiden keksimiseen ja niiden ohjelmien valvontaan.

Tarzan, tämä poika-aikainen, villi viidakon kuningas, hänen poikansa seikkaili Mars planeetalla – muistaakseni. Tämä tarina jollakin tavalla ennakoi avaruuden tulevasta ”valloituksesta”.  Robottien tekemä teollisuuskin on täysin mahdollista – sitten joskus.

Liput saatuani, tämä herttainen ärräläinen neuvoi minua avun saannista sitten kun se ajankohta koittaa. ”Lipussa on numero mihin voit soittaa, jos tarvitset apua matkan aikana”. Siitä avuntarpeesta olin aivan varma, joten soitin ja minulle luvattiin apuvoimia. Ajattelin, että nyt tulee matka kalliiksi, soitto kesti mielestäni liian kauan. Olin ymmärtänyt, että puhelusta veloitetaan 1,95 € minuutilta plus paikallispuhelun hinta. Luulin, että puhelu olisi maksanut vähintään 19.50 € + paikallispuhelun hinnan. Todellisuudessa se maksaa 1.95 + paikallispuhelu.  Tämä on google-tietoa.

Varsinainen junamatka alkoi 21.12.2016 Salon asemalta. Junaan meno onnistui hyvin naapurini nostettua matkatavarani junan ”sillalle”. Löysin ihan itse numeroidun istuinpenkin. Kyllä siinä Niilo vähän hermoili, kun Pasilassa oli vaihto seuraavaan junaan. Kelloa sitä piti vilkuilla, jotta kerkiän valmistautua junasta lähtöön.  Näin jo ikkunasta avustusmiesten paikalla oloon. Minun ei tarvinnut edes nimeäni sanoa kun rollaattorini nostettiin ulkopuolelle. Apu oli tarpeeseen, sillä junan oviaukon ja laiturin väli oli 15 – 20 cm. En olisi itse selvinnyt siitä.

Matka jatkui, minä kävelin nuorten miesten rinnalla rollaattori lastattuna. Reitti, jota kuljimme; tuskin osaisin sitä toistamiseen. Menimme hissillä ylös ja toisella, kävelyn jälkeen alas, lähtölaiturille. Oli siinä vielä matkaa lähtöpaikalle. Huono selkäni, siihen otti kovemmin, mutta myös koko alaraaja tuntui varsin rasittuneelta. Lopulta helpotti, aikaa oli junan lähtöön kolme minuuttia. Miehet kantoivat matkatavarani varaamalleni paikalle. Tavarat hyllylle ja äijä istumaan; kiitokset ja matkanteko alkoi. Tavoitteena oli Jyväskylä, jossa poikani olisi vastassa.

”Matkaliput Pasilasta tulleilta”, näin sanoi hyväntuulinen konduktööri. Olin lähtenyt puolilta päivin, joten tunsin tarvetta saada evääni hyllyllä olevasta repusta. Siinä kun lippuani leimattiin, kysyin konnarilta, saanko samaan hintaan reppuni tuolta hyllyltä, auliisti hän sen alas lupasi toimittaa. Olin kertonut sen, että mahdollisesti kerron matkastani tähän Yhdistävään tekijään.

Toistin pyyntöni ja häntä nauratti ”hyvä” muisti; ”kerro terveisiä konduktööriltä, jonka muisti on hyvä, mutta niin lyhyt”. Terveisiä konduktööriltä, matkustakaa junassa, on minun mielipiteeni. Tämä iloinen ja eloisa viranhaltia, lupasi auttaa, kun poistun kyydistä.

Apua sain eräältä miesmatkustajalta. Hän kantoi tavarani ja minä pääsin rollaattorini kera ulkoilmaan. Konduktööri oli ulkona vastassa, niin kuin oli luvannut. Hän ihmetteli, missä matkatavarani ovat, kerroin niiden olevan tämän herrasmiehen tuomana jo ulkona. Samalla vastaanottajakin oli ottamassa tavaroitani autolle vietäväksi. Olin erittäin kiitollinen saamaani kohteluun. Aivan vieraat kanssamatkustajat VR:n henkilökunnan lisäksi, ansaitsevat kiitokseni


 Joensuun Emmi

Joulunvietto meni perinteiden mukaisesti, löhöillen, syöden ja taas löhöillen. Tuli sitä tietenkin jotain keskusteltuakin, mutta sekin oli sellaista löhöämistä. Ulkoiluilmat eivät olleet parhaita mahdollisia – varsinkin rollaattoriin tukien meno oli varsin hankalan puoleista. Nuorempi väki hankki punaposket pihapiirin tuntumassa.  Leuto, sateinen keli oli tehnyt tiet liukkaiksi ja niin ollen oli hyvä tekosyy jättää ulkoilu väliin.

Miesmuistini mukaan ei tällaisia jouluilmoja ole ollut kuin joskus viimeksi, mielestäni hyvin usein kuitenkin. Taitaa kuitenkin olla niin, että nuo sateiset kelit jäävät paremmin mieleen. Lunta sitä aina toivotaan jouluksi, mutta vain sillä lailla sopivasti, ei liikaa kuitenkaan. 

Koitti kotiinlähtöaamu, 27.12.2016. Lämpömittari näytti nollakeliä, sateetonta, mutta pilviverho peitti koko taivaan.

Taas kerran koitti se aika kun sai ihmetellä miksi olin tuonkin vaatekappaleen ottanut mukaani. Kai se johtuu siitä, että jos kuitenkin?  Osa riippui siististi vaatepuissa ja osa lojui laukun pohjalla. Koskemattomina. Tietenkin olin ujuttanut osan alusvaatteista ”lahtiskan” syöväreihin, eli pesettänyt ne minijäni avustuksella. Järkevillä vaatevalinnoilla olisin hiukan keventänyt kuormaa. Sitä ajattelee, että kyllä polle vetää kuorman, mutta miettimättä jää se kantohomma, niiden itse raijaaminen.

Autossa matkatavarat kulkevat kevyesti. Vaunuun nostelu jo tuotti vähän vaikeuksia. Osan vaikeudesta aiheutti väkimäärä, joka pyrki Varkauden asemalla samaan pieneen henkilöjunaan. Tungos junan rappusilla oli tällaiselle vaarille hieman likaa. Toisaalta poikani, joka oli saattamassa, nosteli tavarat junan sillalle. Kiire siinä oli. Juna pysähtyy vain pariksi minuutiksi. Siinä ajassa pitää matkustajien vaihto tapahtua, ulos ja sisään.

Minulla oli täysi työ, että pystyin junaan nousemaan. Tuntuu usein muutenkin, että raput ja muut nousutkin, niitä on korotettu selvästi. Ei se niin vaikeaa ollut muutama vuosi sitten. Kyllä osaa harmittaa kun vuosi vuoden jälkeen noin estetään tuota kulkemistani; minkä takia, kysyn vaan?

Polvi siinä ponnistuksessa kipeytyi pahimman kerran. Oli siinä ja siinä, että sisuni riitti ponnisteluun, jo ensimmäinen askelma teki tiukkaa. Olin tosi pahasti tien tukkeena, vaikken saanutkaan molemminpuolista käsiotetta. Nousu oli siihen liian leveä.

Seuraava vaihe oli kantamusten pakkaaminen rollaattorin päälle. Katsoin, että niin sanotulla sillalla ei ollut tilaa tavaroiden jättämiseksi. Ajattelin, että rollaattorin päällä saisin tavarat vaunuun.  Ensimmäinen este tuli puolen metrin päästä. Pulmana oli se, kun piti ahtaa 60 sentin kuljetus 55 sentin ovesta sisään, yhtälö ei oikein toiminut, stoppi siitä tuli ja vielä pahanlainen. 
Onneksi pelastavana ”enkelinä” toimi terhakas nuori nainen, hän huomasi heti ongelmani, jonka olin saanut aikaiseksi. Hän ponnahti istumapaikaltaan auttamaan, nopeasti tavarani oli vaunun puolella ja vielä hyllylle nostettuna. Minusta olin siinä kulkuväylän tukkeena hirvittävän pitkän ajan, ainakin minusta tuntui siltä.

Tämä hymyilevä Joensuun Emmi oli pirteä neitokainen, hänelle saan olla kiitollinen, kun pääsin pälkähästä. Hänen vierellään oli tyhjä istuinpaikka, johonka Emmi nosteli ensiksi matkatavarani. Onneksi rollaattorini on sivuttaissuunnassa kasaan menevä, jotenka oviaukko oli kululle vapaa.

Tarkoitukseni oli kertoa joulu matkastani, ja niinpä otin nuoren 19 vuotiaan neidon henkilötiedot muistiin. Kerroin, että tämä julkaistaan Yhdistävässä tekijässä joskus tammikuun aikana. Toivoisin, että hän laittaisi kommentin jutustani.  Nuoria miehiä, nuorukaisia, istui vastakkaisella penkillä, mutta Emmi oli henkilö, auttavainen, joka oli pelastamassa tilannetta. Ehkä joskus myöhemmin hekin huomaavat tällaisen tilanteen.

Vähän toista tuntia siinä meni kun olimme Pieksämäen asemalla. Lipun tarkastusta ei suoritettu Varkauden ja Pieksämäen välillä. Johtuiko tämä ruuhkasta, sitä en tiedä, mutta lipun voi ostaa myös konduktööriltä. Kerran telkkarista tuli kysely oliko tehty oikein, oliko se lain mukaista, kun matkustaja ei ollut antanut leimauttaa lippuaan. Hän oli vetänyt päiväunet siinä kohtaa kun konduktööri oli mennyt ohi. Seuraavat lipun pyytäjät olivat tarkastajia. Vaikka ko. matkustajalla oli näyttää leimaamaton lippu, niin hän sai maksaa matkan tuplana. Hänet poistettiin junasta, kun siihen ei suostunut ja sai haasteen kaupan päälle.   VR voitti jutun. Kalliiksi tuli sekin reissu. Jokainen voi päätellä, että ei kannata nukahtaa ennen lipun tarkastusta.

Pieksämäellä minua oltiin vastassa. Junan vaihto ja istuinpaikan hakeminen kävi kätevästi. Saattaja sekä konduktööri opastivat minut paikalleni. Matkatavarat menivät hyllyille saman tien. Konduktöörin järjestelyn ansiosta sain ”privatti”paikan, eli tilavamman yhden penkin ”looshin”, siihen mahtui melko hyvin myös rollaattori, muuten se olisi ollut kanssamatkustajien edessä.

Ilokseni tein havainnon, että Emmi, auttajani oli samalla penkillä kuin minun lippuni edellytti. Minä sain viereiseltä puolelta tilavan paikan ja nämä kaksi nuorta naista saivat olla valitsemillaan paikoilla. Sen verran häiritsin Emmiä, että pyysin antamaan minulle henkilötietonsa tätä kirjotelmaa varten.

Aurinko paistoi silmille ja matka joutui kryptoja täytellen (mukamas). Yritin kyllä sitäkin tehdä, mutta Varkaudesta junaan nousemisesta lähtien polveni vihoitteli. Millään ei löytynyt hyvää oireetonta asentoa sille. Tilaakin oli, mutta kun ei niin ei, särky ei tahtonut antaa periksi. Olin ottanut ohjeiden mukaan tabletin särkyä vastaan.

Kouvolan asemalla konduktööri vaihtui, komeasta kauniiseen. Tälle kauniille selitin, että minua ovat avustavat henkilöt tulossa vastaan. Kuulin, että edellinen virkakumppani oli kertonut sen hänelle. Pasilan asemalla tämä kauniimpi virkailija tuli vaunuosastooni oikein henkilökohtaisesti saattamaan minut ulos. Hän myös hihkaisi vastaanottajilleni, että täällä ollaan. Olin taas hyvissä käsissä. Tunnin päästä olin jo matkalla kohti Salon kaupunkia.

Yhteenvetona voin sanoa, että matkanteko oli melko onnistunut. Junassa matkustaminen on suhteellisen mukavaa ja erikoisen kunniamaininnan ansaitsee tämä niin sanottu rantarata.  Minusta tämä osuus, Helsinki–Turku, on menon tasaisuuden johdosta viihtyisä. Vaunu ei paljoakaan huljunut ja heilunut ja vielä plussana menon äänettömyys. Kaiken lisäksi junaan pääsee myös pyörätuolilla kulkevat. Tosin en sen käyttäjiä nyt nähnyt. Bendolinot eivät sovellu pyörätuolin käyttäjille, ellei niissä ole erikseen sellaista vaunua. Sitä en tiedä.

Pohjoiseen suuntautuvalla radalla matkaa häiritsee junan heilunta. Jos esimerkiksi on tarvetta päästä vessaan, niin tukea joutuu hakemaan penkkien selkänojasta. Rollaattorilla liikkuminen ehkä onnistuisi, mutta ahtaus tulee siinä esille. Se ei ole kuitenkaan ihan voittamaton este, mutta penkin ja kepin antama tuki on mielestäni turvallisempi.

Pasilassa näin junanvaunun jonka kyljessä oli inva-merkki. Kuulemani mukaan vaunun oven kohdalla saadaan ulos vedettyä nousuluiska. Tästä pääsee pyörätuolien ja lastenvaunujen kanssa vaunuosastolle.

Onnibussilla ehkä pääsee helpommin ovelta-ovelle, siinä mielessä matkustus on mukavaa, mutta minua pelotti se liian tiivis tunnelma penkkien välissä. Tällaisella pitkällä matkalla se on mielestäni rasite, ellei sitten saa vähän väljempää penkkiä käyttöön.

Junassa koin vaikeimmat hetket junaan nousun yhteydessä. Varsinkin henkilöjunaan nousu tuntui hyvin vaikealta. Näissä muissa bendolinoissa sai hyvän otteen käsille, joten nousukin onnistui.

Täytyy kehua kanssamatkustajia avuliaisuudesta, varsinkin naisia. Poistuessani Salon laiturilta, takaani kuului naisen äänellä; ”Voinko auttaa matkatavaroiden uloskanta-misessa?”  Minulle apu kelpasi ja niin tämä nainen toi laukkuni ulos saakka.  Minä kiittelin häntä ja toin julki sen, että naiset ovat tosi huomaavaisia ja auttavaisia. Kerroin, että suurin osa auttavista käsistä on ollut naisia.  ”Mukava kuulla”, hän vastasi. 

Huomaavaisuus ei paljon maksa, kunpa minäkin kuuluisin siihen joukkoon, joka huomaa. Ehkä meillä suomalaisilta miehiltä puuttuu tapakasvatus, tai olemmeko niin juroja omaksumaan kohteliaan käytöksen ja sen huomaa-vaisuudenkin, häpeämmekö itseämme? Katsomme ihmeissämme, kun näemme etelänmaan miesten kaulailevan toisiaan!

Niilo