Kaikenlaisia muisteloita on jokaisen mielessä. Tuo pääkoppa on niin
merkillinen laitos, että se jostakin syystä tuo läheiseksi jonkun asian, joka
on tapahtunut joskus silloin, ennen vanhaan.
Tapasin tässä taannoin yhden tutun miehen, jonka kanssa juttelimme niitä
näitä, matkan varrella koettua. Tietenkin miehiä kiinnostaa tuo kauniimpi ja
meitä niin paljon viisaampi sukupuoli.
Sukupuoli, joka on tehnyt kaikkensa saadakseen meidät miehiset miehet
alistettua tahtoonsa. Se täytyy heidän kunniakseen sanoa; ovat onnistuneetkin
siinä melko hyvin.
Esimerkkinä voisin mainita, että niin sanotut miesten- ja naisten työt
ovat siinä tasa-arvo tavoittelussa menneet heidän suunnitelmiensa mukaisesti.
Silloin joskus, kun me miehet kuvittelimme olevamme perheen päitä eli
leivän hankkijoita, tuo nätimpi sukupuoli toimi perheen huoltajana,
hellapoliisina, siivoojana, lastenhoitajana, silloin me olimme huipulla. Meillä
oli määräysvaltaa – ainakin siinä huonekunnassa. Elimme onnemme kukkuloilla.
Siitä ehkä sanonta, kuin kukkona tunkiolla.
Ei minun tällaisesta asiasta pitänyt kertoa, tasa-arvo se vain pulpahti
mieleeni jostakin. Kaiketi jostakin tuolta muistin ”kovalevyltä”, joka tosin mielestäni
on jo aika ”hapristunut” ja käpertynyt ihan korpuksi asti.
Pyrkimys naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon on ”toteutunut” ihan
maailman kehityksen kautta. Erilaiset muutokset ja mammonan perässä
”juoksemiset” ovat yksi syy tämän tasa-arvon saavuttamiseen.
Sodat ovat vaikuttaneet naisten joutumiseen kodin ulkopuoleiseen
työntekoon. On ollut pakko mennä esimerkiksi tehtaisiin töihin, jotta pyörät
pyörisivät ja toimeentulokin olisi taatumpaa. Noita naisvaltaisia teollisuuden
aloja on ollut jo siihen aikaan ja jopa sitä ennenkin, kun isä meni kauppaan
lamppua ostamaan.
Siihen aikaan ei myöskään voida puhua mistään tasa-arvosta. Naisten työt
vain kaksinkertaistuivat, sillä kotona odotti nälkäiset kakarat ja äijäkin
vielä. Ei se perheen ”pää” osannut siivota ja tehdä ruokaa, sitä varten on
”muijaväki” (jota sanaa en juurikaan tosissani käytä, korvaavia sanoja löytyy).
Kenttäsirkkelistä jutun
juuri
Kirjoitukseni alussa kerroin miehestä, joka sattui pöytäkaverikseni
vaimonsa kanssa. Totta kai siinä
tarinoitiin myös menneistä ajoista ja työrupeamisista ja niiden aiheuttamista
vaivoistakin. Olimme vanhoja
jumppakavereita keskenämme. Halikon urheilu- ja liikuntahallilla, siellä
otettiin hiki pintaan voimaillen ja
venytellen. Totesimme kuinka tärkeää työtä kaupungin liikuntatoimi tekee ikäihmisten
hyväksi. Juuri tämän työn tulokset tekevät monesti vanhuksen kotona asumisen mahdolliseksi, kun
kuntoa riittää... Tässä kerran ”tilastoitiin” kuinka vanha keski-iältään on
jumppa porukkamme. 77-vuotta 24 hengen keski-ikä. Joukossa oli useampikin
kahdeksankymppinen.
Tällainen toiminta saattaa saada menojen leikkausuhan! Siinä mentäisiin
syvään allikkoon kaulaa myöten. Ei tämä
jumppaajille ilmaista ole. Usealla on 70+ kausikortti 40 € hintaan. Myös
sellaisia maksukortteja on, jotka edellyttävät vain jumppaan pääsyä.
Valittelin siinä heikkoa selkääni ja pohdin missäköhän työssä laiskan
miehen selkäruotokin on voinut vioittua.
Muistui siinä mieleeni, että olin ainakin kerran miehisessä työssä. En
kuitenkaan tunnusta siinä selkääni kipeyttäneeni.
Olin ollut Helsingin kaupungilla hanttihommissa. Niiden töiden loputtua ehdin
olla työttömänä muutaman päivän, alle viikon kuitenkin. Silloinen entinen ”morsiaimeni”
oli jutellut tilanteestani yhdelle kenttäsirkelimiehelle, joka tarvitsi
lautapojan sahauksilleen. Siitä alkoi
sinnikäs uravalinta tavoittelemaan lautamiehen arvostettua mainetta. Noita
sirkkelisahureita hanslankareineen kun tarvittiin jälleenrakentamiseen.
Elettiin tosin jo tammikuuta 1959. Sirkkelin omistaja pysähtyi silloisen
kotimme portin pieleen. Pakkasta oli sopivasti työn tekoon. Selvisi, että sahattavana oli ”Närön” Paavon ikimetsä. Tarkoitan sitä,
ettei metsässä juurikaan aikaisemmin ollut toteutettu sahatavaran hakkuita.
Harvennustakin oltiin tehty vain polttopuiden saamiseksi. Kuuset ja männyt
olivat todella suuria, justeerilla kaadettavia, halkaisijaltaan monen kymmenen tuuman
kantojen jättäjiä.
Metsurit tekivät töitänsä ja pari hevosmiestä telasi tukit sahalle. Melkeinpä kädestä suuhun periaatteella työ
eteni: kaato, rahtaus ja sitten sahaus. Tukkikasa ei juurikaan päässyt
kertymään liian isoksi. Telaus- ja sahauslanssi sijaitsi pellolla. Siellä ”soi”
sirkkeli!
Minun virkaani siellä kuului vain kantaa tuo juuri sahattu jäinen lankku,
lauta, kakkosnelonen, parru eli sahauksen tuotos tapulimiehelle, joka huolehti
sahatavaran taapeloinnista.
Sahatavaraa oli jo hyvä alku taaplattu. Matkaa oli noin kolmekymmentä
metriä sahalta tapuliin, oli siinä matkaa ihan tarpeeksi, täydellä sylillisellä
painoakin. Lautatavara ja kakkosneloset menivät suhteellisen kevyesti perille,
mutta se telinelankku, kanttaamaton, osasi painaa ihan tarpeeksi. Kun lankulla
oli pituutta yli 7 metriä leveyttä 8–10 tuumaa ja paksuuttakin 2,5 tuumaa.
Niitä kun tuohon olkapäälleen tai syliinsä otti parikin kappaletta, niin johan ”villapaita
tuli talosta käsin”. Eikä siinä kaikki. Välityönä piti huolehtia rimat ja
pintalaudat omaan kasaansa ja kun se oli hoidettu, niin purukasa piti lapioida
sivuun. Purukin täytyi heitellä tarpeeksi kauaksi sahasta, ettei se jää
toiminnan tielle. Ei siis huolta työn puutteesta. Sirkkelin terä vaati välillä teroitusta.
Onneksi. Sinä aikana voi purut lapioida kauemmaksi ja se polttopuujäte siinä
sivussa heitellä etäämmälle.
Joskus poikana olin erään työhullun isännän renkinä, soraa lapioimassa.
Silloinkin tiesin tekeväni melko raskasta työtä, mutta lankkupoikana tunsin
olevan oikein lautamies. Sain myös kiitosta sahurin taholta. Siihen astiset
miehet kun olivat kestäneet vain pari–kolme päivää niissä hommissa. Eräskin oli
lopettanut jo heti puolilta päivin.
Pakkaset kiristyivät sinä talvena. Jopa niin paljon, että sahatavaran
teko oli lopetettava. Sirkkeli ei enää pystynyt jäiseen puuhun, oli lähdettävä
pois, kotiin. Kolmisen viikkoa olin sentään ehtinyt hoitamaan tätä lautamiehen virkatointa.
Huiluun aikana näin lehti-ilmoituksen maakaavaajan paikasta Strömbergin
valimolla. Olin käynyt nelivuotisen alan ammattikoulun, jotenka hain ja pääsin
alan töihin. Tehtaat olivat kehittyneet
viidessä vuodessa niin paljon, että kaavaajankin työ tehtiin liukuhihnalla,
sellainen ei minua kauaa kiinnostanut.
Aikaisemminkin, joskus kevätaikaan, olin ollut lautapojan hommissa. Se ei
ollut palkkatyötä. Silloin sahattiin paikallisen Kulttuuritalon tukkeja. Olin
lupautunut talkootyöhön viikonlopuksi. Tämä työmaa oli milteipä hauskaa.
Villapaitaakaan ei tullut talon puolesta, siitä piti huolen keväinen sade. Sateen
vuoksi etusahuri sanoi takasahurille: ”Olisit sääkin lukenut enemmän, olisit
saanut paremmin sisätöitä, ei tarttis siellä ulkona kastua.”
Kerroin tämän pöytäseuralaiselleni. Hän puolestaan kertoi samanmoisen
jutun jostakin veturinkuljettajasta, joka oli vitsailut kaverilleen samalla
tavalla lukeneisuudestaan. Kaveri sai aiheen venkoilla takaisin.
Veturinkuljettajat seurasivat silloin joskus rataa ja liikennettä pää veturin
ikkunasta ulkona. Tästä kaveri venkoilemaan veturinkuljettajakaverilleen. ”Olisit
kerrankin suorittanut opintosi loppuun, ei tarvitsisi olla pää ulkona”.
Kyllä sitä naurun aihetta saa näinkin helposti. Nauru helpottaa elämää ja
iloiset kanssaihmiset muutenkin tekevät hymyllään olon mukavaksi. Pienistä
selkäkivuistakin huolimatta…
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti