lauantai 17. joulukuuta 2016

Muistuipa mieleen!

Kaikenlaisia muisteloita on jokaisen mielessä. Tuo pääkoppa on niin merkillinen laitos, että se jostakin syystä tuo läheiseksi jonkun asian, joka on tapahtunut joskus silloin, ennen vanhaan.

Tapasin tässä taannoin yhden tutun miehen, jonka kanssa juttelimme niitä näitä, matkan varrella koettua. Tietenkin miehiä kiinnostaa tuo kauniimpi ja meitä niin paljon viisaampi sukupuoli.  Sukupuoli, joka on tehnyt kaikkensa saadakseen meidät miehiset miehet alistettua tahtoonsa. Se täytyy heidän kunniakseen sanoa; ovat onnistuneetkin siinä melko hyvin.

Esimerkkinä voisin mainita, että niin sanotut miesten- ja naisten työt ovat siinä tasa-arvo tavoittelussa menneet heidän suunnitelmiensa mukaisesti.

Silloin joskus, kun me miehet kuvittelimme olevamme perheen päitä eli leivän hankkijoita, tuo nätimpi sukupuoli toimi perheen huoltajana, hellapoliisina, siivoojana, lastenhoitajana, silloin me olimme huipulla. Meillä oli määräysvaltaa – ainakin siinä huonekunnassa. Elimme onnemme kukkuloilla. Siitä ehkä sanonta, kuin kukkona tunkiolla.

Ei minun tällaisesta asiasta pitänyt kertoa, tasa-arvo se vain pulpahti mieleeni jostakin. Kaiketi jostakin tuolta muistin ”kovalevyltä”, joka tosin mielestäni on jo aika ”hapristunut” ja käpertynyt ihan korpuksi asti.

Pyrkimys naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon on ”toteutunut” ihan maailman kehityksen kautta. Erilaiset muutokset ja mammonan perässä ”juoksemiset” ovat yksi syy tämän tasa-arvon saavuttamiseen.

Sodat ovat vaikuttaneet naisten joutumiseen kodin ulkopuoleiseen työntekoon. On ollut pakko mennä esimerkiksi tehtaisiin töihin, jotta pyörät pyörisivät ja toimeentulokin olisi taatumpaa. Noita naisvaltaisia teollisuuden aloja on ollut jo siihen aikaan ja jopa sitä ennenkin, kun isä meni kauppaan lamppua ostamaan.

Siihen aikaan ei myöskään voida puhua mistään tasa-arvosta. Naisten työt vain kaksinkertaistuivat, sillä kotona odotti nälkäiset kakarat ja äijäkin vielä. Ei se perheen ”pää” osannut siivota ja tehdä ruokaa, sitä varten on ”muijaväki” (jota sanaa en juurikaan tosissani käytä, korvaavia sanoja löytyy).

Kenttäsirkkelistä jutun juuri

Kirjoitukseni alussa kerroin miehestä, joka sattui pöytäkaverikseni vaimonsa kanssa.  Totta kai siinä tarinoitiin myös menneistä ajoista ja työrupeamisista ja niiden aiheuttamista vaivoistakin. Olimme vanhoja jumppakavereita keskenämme. Halikon urheilu- ja liikuntahallilla, siellä otettiin  hiki pintaan voimaillen ja venytellen. Totesimme kuinka tärkeää työtä kaupungin liikuntatoimi tekee ikäihmisten hyväksi. Juuri tämän työn tulokset tekevät monesti vanhuksen kotona asumisen mahdolliseksi, kun kuntoa riittää... Tässä kerran ”tilastoitiin” kuinka vanha keski-iältään on jumppa porukkamme. 77-vuotta 24 hengen keski-ikä. Joukossa oli useampikin kahdeksankymppinen.

Tällainen toiminta saattaa saada menojen leikkausuhan! Siinä mentäisiin syvään allikkoon kaulaa myöten.  Ei tämä jumppaajille ilmaista ole. Usealla on 70+ kausikortti 40 € hintaan. Myös sellaisia maksukortteja on, jotka edellyttävät vain jumppaan pääsyä.

Valittelin siinä heikkoa selkääni ja pohdin missäköhän työssä laiskan miehen selkäruotokin on voinut vioittua.  Muistui siinä mieleeni, että olin ainakin kerran miehisessä työssä. En kuitenkaan tunnusta siinä selkääni kipeyttäneeni.

Olin ollut Helsingin kaupungilla hanttihommissa. Niiden töiden loputtua ehdin olla työttömänä muutaman päivän, alle viikon kuitenkin. Silloinen entinen ”morsiaimeni” oli jutellut tilanteestani yhdelle kenttäsirkelimiehelle, joka tarvitsi lautapojan sahauksilleen.  Siitä alkoi sinnikäs uravalinta tavoittelemaan lautamiehen arvostettua mainetta. Noita sirkkelisahureita hanslankareineen kun tarvittiin jälleenrakentamiseen.
Elettiin tosin jo tammikuuta 1959. Sirkkelin omistaja pysähtyi silloisen kotimme portin pieleen. Pakkasta oli sopivasti työn tekoon. Selvisi, että sahattavana oli ”Närön” Paavon ikimetsä. Tarkoitan sitä, ettei metsässä juurikaan aikaisemmin ollut toteutettu sahatavaran hakkuita. Harvennustakin oltiin tehty vain polttopuiden saamiseksi. Kuuset ja männyt olivat todella suuria, justeerilla kaadettavia, halkaisijaltaan monen kymmenen tuuman kantojen jättäjiä.

Metsurit tekivät töitänsä ja pari hevosmiestä telasi tukit sahalle.  Melkeinpä kädestä suuhun periaatteella työ eteni: kaato, rahtaus ja sitten sahaus. Tukkikasa ei juurikaan päässyt kertymään liian isoksi. Telaus- ja sahauslanssi sijaitsi pellolla. Siellä ”soi” sirkkeli!

Minun virkaani siellä kuului vain kantaa tuo juuri sahattu jäinen lankku, lauta, kakkosnelonen, parru eli sahauksen tuotos tapulimiehelle, joka huolehti sahatavaran taapeloinnista.

Sahatavaraa oli jo hyvä alku taaplattu. Matkaa oli noin kolmekymmentä metriä sahalta tapuliin, oli siinä matkaa ihan tarpeeksi, täydellä sylillisellä painoakin. Lautatavara ja kakkosneloset menivät suhteellisen kevyesti perille, mutta se telinelankku, kanttaamaton, osasi painaa ihan tarpeeksi. Kun lankulla oli pituutta yli 7 metriä leveyttä 8–10 tuumaa ja paksuuttakin 2,5 tuumaa. Niitä kun tuohon olkapäälleen tai syliinsä otti parikin kappaletta, niin johan ”villapaita tuli talosta käsin”. Eikä siinä kaikki. Välityönä piti huolehtia rimat ja pintalaudat omaan kasaansa ja kun se oli hoidettu, niin purukasa piti lapioida sivuun. Purukin täytyi heitellä tarpeeksi kauaksi sahasta, ettei se jää toiminnan tielle. Ei siis huolta työn puutteesta. Sirkkelin terä vaati välillä teroitusta. Onneksi. Sinä aikana voi purut lapioida kauemmaksi ja se polttopuujäte siinä sivussa heitellä etäämmälle.

Joskus poikana olin erään työhullun isännän renkinä, soraa lapioimassa. Silloinkin tiesin tekeväni melko raskasta työtä, mutta lankkupoikana tunsin olevan oikein lautamies. Sain myös kiitosta sahurin taholta. Siihen astiset miehet kun olivat kestäneet vain pari–kolme päivää niissä hommissa. Eräskin oli lopettanut jo heti puolilta päivin.

Pakkaset kiristyivät sinä talvena. Jopa niin paljon, että sahatavaran teko oli lopetettava. Sirkkeli ei enää pystynyt jäiseen puuhun, oli lähdettävä pois, kotiin. Kolmisen viikkoa olin sentään ehtinyt hoitamaan tätä lautamiehen virkatointa.

Huiluun aikana näin lehti-ilmoituksen maakaavaajan paikasta Strömbergin valimolla. Olin käynyt nelivuotisen alan ammattikoulun, jotenka hain ja pääsin alan töihin.  Tehtaat olivat kehittyneet viidessä vuodessa niin paljon, että kaavaajankin työ tehtiin liukuhihnalla, sellainen ei minua kauaa kiinnostanut.

Aikaisemminkin, joskus kevätaikaan, olin ollut lautapojan hommissa. Se ei ollut palkkatyötä. Silloin sahattiin paikallisen Kulttuuritalon tukkeja. Olin lupautunut talkootyöhön viikonlopuksi. Tämä työmaa oli milteipä hauskaa. Villapaitaakaan ei tullut talon puolesta, siitä piti huolen keväinen sade. Sateen vuoksi etusahuri sanoi takasahurille: ”Olisit sääkin lukenut enemmän, olisit saanut paremmin sisätöitä, ei tarttis siellä ulkona kastua.”

Kerroin tämän pöytäseuralaiselleni. Hän puolestaan kertoi samanmoisen jutun jostakin veturinkuljettajasta, joka oli vitsailut kaverilleen samalla tavalla lukeneisuudestaan. Kaveri sai aiheen venkoilla takaisin. Veturinkuljettajat seurasivat silloin joskus rataa ja liikennettä pää veturin ikkunasta ulkona. Tästä kaveri venkoilemaan veturinkuljettajakaverilleen. ”Olisit kerrankin suorittanut opintosi loppuun, ei tarvitsisi olla pää ulkona”.

Kyllä sitä naurun aihetta saa näinkin helposti. Nauru helpottaa elämää ja iloiset kanssaihmiset muutenkin tekevät hymyllään olon mukavaksi. Pienistä selkäkivuistakin huolimatta…


Niilo