Kaveruutta kakarast alkai, kolmais

Silviisii ja iha just nii. Taik ainaski melkei.

Mieku luveksin nuit ensmäisii jorinoit, niij jo niis männiit aikakirjat iha sekalutta. Ei mittää, niiku ne sannoott, jot järellist. Mutt niihä se männöö elämäki, omal viisii ja siult paljokaa mittää kysymätä. Allaka mukkaa kyl o kessii ja talviloi vuorottai ja viel vuosiikii numerojärjestykses lissää pistämäl, mutt muutosi vaik mite viisii. Elä sie suotta sit tartu, jot mite se nyt muka nuist haastaa, ko just äske ol jo iha er kohal mänössää.

Mutt takas asjoihe. Ja nyt talvaikaa. Sottii loputtuu ko sielt meijäkii saloloilt alkoit tehä Kaukaa mehis savottaa ja kaataammaa tukkiloit. Vaik eihää ne tukkiloit valmiiks ou kaavettais. Paksummist kohist niit mitattii ja sitt tull ropsii ja muit massapuit, jostai veistiit parruloikii. Ekyptiläisil. Ja ko puit kaavettii, nii johonkiiha niit ol pakko alkaa kokkoomaa, mist sit pääsiit uittamaa tehtail. Meil ko ei olt semmosii jokiloi, jois olsiit jo saant niihe al vettä. Siksvarte tekkiit talvtiet sielt savotast Saimaa rannal astikka. Ja se män siint meijä ja mummola välist, järveselkää myöte, viittatien – niinko siint sanottii, ko ol närreelatvoi tökitty sin hankee, jot jos pahast pit myräkkää, nii tiesiit mihe kohi se auk aurataa uuvestaa. Ja siin sit alko kulkemaa tukkirekkii vähä vällii ja jollokii iha jonoks ast.

Tään Tepon isäkii, ko ei olt maaviljelijäl hakkuit omas mehäs, nii hääkii ajo rahtii talve aikan. Ja jollokii kevätppuolee myö päästii häne tukkikuormas pääl kyyvis näkemää, jot miteviisii isoks se tukkilanssi ol talve aikan kasvatettu. Mahottomast ol puita siin Saimaa jääl ja lissää ajjoit. Miust ol mukavaa kuunnel ko Tepon isä haasto hevosellee kaikelviisii niinko kaveril kuunaa. Jäänt mielee semmonenkii, jot hää komens ”perräi, Välkki, perräi nyt, nääthä sie issekii, jot ei osu siint kohallee”! Meilpäi ku isännät vaa käskööt, jot ’takasii’ ja sit pääl lasettaat niit hevosmiehii ommii voimasanoloi. Mut ihmisesthää itest se o kiinni, mite o hevosenkii osant opettaa.

Tää Tepon isä kerto olleesa etempänäkii rahtii ajamas niij, jot olliit yötkii koist nii kaukan, ett savottakämpäs assuit. Meijä kyläl ko elliit semmonenkii rajantakkaa tult pari, ko olliit lähteneet sielt suure ja mahtava puolelt reilust enne sottii. Ieva ja Ville nimijää. Hyö assuit pienes mökis kahe ja ko maat ei olt viljellä astikka, nii Ieva keträs ja kuto ja Ville kulk talois renkin. Möki vuokrankii tekkiit possakkana sil isännäl, kene maalt olliit torpa saan asumukseksee. Hyö olliit tuont tullessaa hevoisenkii, oikeest er’olose mitä meilpäi ol kuunaa nähtykkää. Pienekokone ja kovast pystypäine. Liekö olt oikeest kasakoihe ratsusukkuu. Sil hyö kuitekii koittiit rahiajos talvel saaha lissää elantoo. Molemmat yhes, niij jot Ieva ol Villel vänkärinä. Ko Villekii ol matalajalkast sorttii, eikä jaksant yksiksee issoi puit vääntää reen pääl. Vaik ei se hevonenkaa mahottommii kuormii olis jaksant vettää. Mut kolmyhteisest pärjäsiit jollakii viisii. 

Ievaki kuleksi ukkosa kans samaolosis pihkapöksylöis, eikä muutosinkaa joukost erottunt. Tupakkitauvol täytti piippusa ja nysä leuvois haastel välil härskilöihe savottajätkii kans tasavertasest. Mutt ko sitt joku ilta kämpäs olliit alkant Ievaa kiusottelemaa, jot hää o erlaine siihe sakkii, nii tää Ieva ol sanont, jot niihä hää on – paremmi varustettu ku teist ykskää! Ja sitt hää ol kaivant liitinki alt kippuraise pässi sarve, nakant sen uuninpelli vartee ja pistänt viel kessukukkaronsakii siihe kiikkumaa ja sanont, jot ”a hosbodi, nagatgua työgi veinvisguajanna yöks ahil guivuttamah”!

Kaikemmoist muutaki niihe savottalaisii kans pääs näkemää. Miu mommolaskii, enomies hää ko ol kans Kaukaa työmiehii, nii jollonkii siin heijä tupasa lattijal majottu muutama jätkä kauemmaks savottaa mänömatkal. Meist muoskist ol mukava katel ja kuunnel niihe juttuloit, vaik Teppoo ei kottoo laskettu sinn sillo, ko jätkii ol öitsemäs. Lie olt, jot ei muka oppis pahoil tavoil taik tuhmii haastamaa. Mutt myöhää kyll laseteltii kaik sanat perätyste, niij jot ei hää opist vail jiänt. Niistäkää.

Siin mummola vieres ol semmone rintamamiestila ja monlapsine pere, jost isä kulki enomiehe kans yhes niil savotoil ja penskoloihe kans miulkii ol hyvät välit, ko joku heist ol samal luokalkii miu ja Tepo kans. Heil saatto ol joskus tiukempaa ku muuto siel kylil, ko muistelin, jot ol just semmone kerta, ko ol näit savottamiehii tult yöks ja niit istu sit muutama pöyvä ääres iltasellaa, kuka mitäki repustaa eväst kaivelleen. Kukkaa lient huomant, jot tuva ovensuuhu ol tult naapurist yks pienimmäine, alle kouluikäne, joka siin hattu pääs aikasa kahtel ennenko sano, jot ”ne ne vuan syöp, kellä on evästä”! 

Liekö joku hänelkii leipäpalast antannu, en muista, mutt jollonkii tuo sanomine on noust uuvellee mielehein, ko tullee ylesyönnii pääl oikee ähkyn oltuu…

Oiskoo sitä taas mänt senverra etiäpäi, jot pitäs antaa teil lukurauha ja sen pääl viel lepoaikaa sen sulattelemiseks, jos mikä on tutult tuntunt taik muutosi kulenttant ommii entisii. Semmosiikii kuulumisii oon saant, jois ovat lukemise jälkee alkant muistelemmaa  ommii urheiluit ja ihan piirimmestaruuksii astikka taik henkisis kilpailuis sijoittumissii. Mahoiks mie jo sannookaa, jot tää Teppo on elleenkii esill jossakii siel lapsuumaisemii harrastajateatter-maalimas, jot tiijjä vaik joku ois hänet nähnykkii, ko hänestkii on kyselt, varsinkii naisii taholt.

Mutt näilhä myö mennää sin seuraavaa kertaa, jot kiitoksii seurast!

IsoTimppa