sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Joskus, kauan sitten!

No kuinka kauan sitten?  En minä osaa sanoa, no, silloin kun ei ollut oikeastaan mitään, mutta kuitenkin oli kaikki tarpeellinen, ainakin se siltä tuntui siihen aikaan, kun ei ollut mitään. No mitä silloin ei ollut? Oli silloinkin autoja monenlaisia, mutta ei näin monenlaisia kun nyt on. Joskus näki kotikonnun ohi ajavan peräti kuorma-auton, tosin aika pienen sellaisen. 

Saattoi sen kuormana olevan esim. soraa, olisiko ollut peräti pari, kolme kuutiota. No enhän minä tiedä, kun silloin muutenkaan en tiennyt kuutioita olevankaan, mahdoton sitä minun oli tietääkään, kun en edes tiennyt olevan metrin mittaakaan. Sen sijaan motista olin ihan varmasti kuullut, mutta sitäkään en ymmärtänyt, luullakseni. Tosin kuulemani perusteella myöhemmin opin tietämään, että motti oli vakava paikka, silloin siellä jossakin, kaukana.
Eikös sitä olisi voinut esimerkiksi puhelimella kysyä joltakin, noita asioita? Juu kyllä silloin puhelimiakin oli, joillakin, oli siinä vähän matkan päässä, ehkä viidentoista minuutin, kun reippaasti meni. Ei se mikään matka silloin ollut, se oli alle ”luikauksen”, sellainen matka, tosin en koskaan oppinut tietämään mikä sellainen matka kuin ”luikaus” on. Taitaa olla lööperiä sellainen matka. No mitä olisin sanonut siihen laitteeseen, silloin joskus, kysyn vaan, luuletteko tietävänne paremmin?

Nyt, isona, mutta en paljoakaan viisaampana, tiedän mitenkä paljon puhelin olisi helpottanut elämää, jos niitä ”telefooneja” olisi ollut useammalla. Ei silti, helpottivat ne harvatkin puhelimet oikein tärkeissä asioista asioidessa, luulisin ainakin. Niitä oli kaupoissa ja virastoissa, myöskin isommissa maataloissa, kuten oli autojakin.  Mutta vain harvat pääsivät niistä nauttimaan, siihen aikaan.      
                   
Tarpeettomia ne kokolailla olivat kuitenkin, meinaan tavallisten ihmisten kannalta.  Pyykkituvalta kuultiin uutiset ja hevosilla pääsi. Siinä sitä oli elämän suolaa, ihan tarpeeksi.

Lysoli, sen ajan desinfiointiaine

Kun tämä aine varsinaisesti jäi mieleeni, olin jo aikamoinen täystuho hävittämään ”paskarastaan” pesiä. Kaikki tuon linnun tuntevat. Tosin sillä on vähän hienostuneempi nimi, räkättirastaana se nykyään mansikat taitaa viedä. Siihen aikaan rauhoitettujen lintujen joukkoon eivät kuuluneet kuin sorsat ja kanalinnut. Niille annettiin pesimis- ja lisääntymisaika, mutta kanalintukannat ovat siitäkin huolimatta harvenneet.

Elettiin sitä aikaa kun asunnoista oli tosi puute. Vanhempani ottivat tutun mamman asumaan meille. Mukava mummo olikin seinänaapuriksi. Eräänä päivänä häntä ei kuulunut eikä näkynyt. Äitini meni katsomaan peräkamarin asukasta. Sängyn pohjalla hän makoili, ei pystynyt nousemaan vuoteestaan. Silloin oli puhelin tarpeeseen. Yksi meni soittamaan lääkärille ja yksi kertomaan asiasta potilaan veljelle. Lääkäri tuli ja kertoi, että aivohalvaus on käynyt. Nykyään puhutaan aivoverenkiertohäiriöstä. Aivot eivät kuulemma voi halvaantua, koska kysymyksessä ei ole lihasmassa. Vika aivoissa halvaannuttaa raajamme.

Mamma toipui, mutta seurauksena oli vahvaan uskoon tuleminen, meitä syntisiä lisääntyi hyvin paljon kerta heitolla.  Paikat olivat niin saastaiset, että ainoa oikea tie siisteyteen mamman mielestä oli tuo lysoli, desinfiointiaine. Silloin opin tuntemaan sen tuoksun. Ei siinä varsinaisesti mitään pahaa ollut, mutta kun aineen säilytyspaikkaa ei ollut, niin hän tietenkin pyysi josko sen voisi laittaa saunan eteiseen. Mistään pukeutumistilasta ei ollut kysymys, mutta siellä oli jonkinlainen hyllytila pulloja varten. Luultavasti aine oli laimennettu vedellä, pullojen määrästä näin olen päätellyt. Onni onnettomuudessa oli kun äitini sattui kurkkaamaan, tai muuten asioimaan saunalle. Minua miltei viisi vuotta nuorempi veljeni istui ”saunakamarin” lattialla ottamassa hörppyä pullon suusta. Siitä tuli lääkäriin meno. Vesseli polkupyörän tavaratelineelle ja niin lähti senaikainen ”pii-paa”-kuljetus apua saamaan. Olisi siinä ollut matkan varrella tuo puhelimen omistajakin, mutta suoraan pikavauhtia lääkäriin oli varmasti parempi ratkaisu. Lääkäri suoritti oppimansa toimenpiteet ja niin alkoi potilaan kotiin kuljetus. Äidin kertoman mukaan potilas oli laulellut takatarakalla. Tietenkin hoito- ohjeiden mukaan elettiin. Sitä en muista kuinka toimittiin. Suurempia vatsavaivoja potilas ei valitellut, mutta aikuisiän vatsavaivat menivät ainakin minun mielestäni hörppyjen viaksi.

Maailma on muuttunut, aineet lisääntyneet alalla kuin alalla. Ohjeita on pullossa kuin pullossa, annostus, säilytys, vaarallisuus. Jotkut pullot saadaan helposti auki, mutta monelle tekee tuskaa pullon kiinni pysyminen. Annostus minun mielestäni on se tärkein juttu aikuisperheessä, mutta ehkä tärkein on kuitenkin, että aineet on lasten ylettymättömyydessä. Olen oman perheeni parissa saanut kokea, miltä maistuu vappusima huuhtelemattomasta pullosta. Ahne juomaan kun olen, tyhjensin uudesta täysinäisestä pullosta vielä lasillisen, hyväksi havaitsemaani simaa, sain oikeat ”liuko” paukut. Olin ymmälläni kun kurkkuani alkoi polttamaan. Poltto jatkui vielä seuraavana aamuna, tosin lievempänä.  Kuinka tämä oli mahdollista?  Meillä oli nuori ”koulutyttö”, 14–15 v.  lapsenhoitajana parivuotiaalle pojallamme. Vappusima piti pullottaa. Tämä tyttö lupasi työn tehdä, pullojen pesun ja pullotuksen. Jääkaapissa oli tilat mihin pullot sopivat hyvin. Vapun päivänä vaimon siskonperhe tulivat vappuajelulle. Siinä sitten nautittiin ainakin minun mielestäni erittäin hyvästä simasta. Kunnes avasin pullon, joka oli huonosti huuhdeltu. Minä ahne, ”hoto” juomari, sain katkerasti tuntea, minkälainen vaikutus on juodulla pesunesteellä. Se oli ainakin karmeaa. Siinä muistui veljeni klysolin juominen. Sanovat, että sen maku olisi makeahko, niinkuin lipeäkivelläkin. Kumpaakaan en ole maistanut, mutta varovainen kannattaa olla myös laimeampienkin liuosten kanssa, pääkallolla merkityt aineet on vielä luku sinänsä.

Sanotaan, että kertaus on opintojen äiti, mutta neljästä veljeksestä kaksi on nauttinut sanoisinko tosi myrkkyä.


Niilo

2 kommenttia:

  1. Pakko tulla mukaan Niilon herättämiin muisteloihin, aikoihin, jotka valitettavasti tuntuvat nykyteknisyydestä olleen kauan sitten – ei siitä niiiiiiiiin pitkää aikaa ole. Miesmuistissa (vaikka sitä lyhyeksi sanotaankin) vallan hyvin säilyneitä muistikuvia itse elettyinä.

    Pieniähän ne olivat, kuorma-autot, vielä sotien jälkeisessä ajassakin. Silloin suurin sallittu kokonaispaino oli 7 tonnia (nykyään taitaa olla peräti 60 tonnia eli yli 8-kertainen). Mutta kun senkin lavalle lapioi soraa sen 3 kuutiota, niin tiesi tehneensä jotain. Tosin automiehet osasivat peruuttaa lavan montun reunaan kiinni, että pääsi työskentelemään samalta tasolta.

    Mitä taas puhelimien yleisyyteen tuli, niin muistelen kotikylälläni niitä olleen kauppiaan ja opettajan lisäksi vain Metsäyhtiö Kaukaan piirimiehellä ja yhdessä vauraammassa maalaistalossa, joka hoiteli myös kylän keskusta. Sitten kun rintamalta paluu toi lisää työvoimaa ja kai vaurastumistakin, lisääntyivät puhelimet jopa nopeammin mitä uusia liittymiä ennätettiin johdottamaan omiksi linjoikseen. Tuli sellaisia ”läpikulkevia” yhteyksiä, joita tilatessa piti pyytää numeroon kaksi soittoa, jolloin varsinainen puhelimen omistaja tiesi puhelun tarkoitetuksi sinne naapuritaloon. Tiedän ja jopa muistan tuon tarkoin, kun sain olla perunanpanon ja noston aikoina tuuraamassa kyläkeskuksessa, kaikkien aikuisten ollessa pellolla. En tosin nöösipojan taidoillani osannut tehdä muuta kuin huutaa pihamaalta, että ”nyt se soi”! Sekin vapautti yhdet lisäkädet tarpeellisimpiin töihin. Ja mielenkiintoista oli seurata ja kuunnella sentraalin toimintaa, jota – sanattomalla vaitiolovelvollisuudella – en voi enempää valottaa…

    Lysoli puolestaan tuoksui tuttuna nenään vielä 60-70-luvullakin yleisten pisuaarien liepeillä kaupungeissa, siis ennen ranskalaisten käymälöitten ja Bajamajojen kautta. Tutuksi se oli tullut jo kansakouluajoilta, koulun ulkokäymälöistä, eikä se kai koskaan kokonaan pääse unhoittumaan – tuoksutin sitä ainakin heti Niilon tekstin ottaessa aineen puheeksi.

    Aikalailla jännä ilmiö, että kun joku toinen avautuu muistelemaan suunnilleen samoja aikoja ja olosuhteita, joita on elellyt, ne kohoavat lämpöisinä omistakin muistoista esiin. Miksiköhän niitä ei tule rohkeasti, Niilon lailla, kirjattua esimerkiksi tällaisen blogin kautta ainakin tallentumaan nuorempien tietoisuuteen. Itseäni on usein harmittanut se, etten aikoinaan omilta isovanhemmiltani osannut kysellä kuinka oli ennen. Onneksi he sentään aikalailla kertoilivat kyselemättäkin, mutta silti… Ehkä joitakin lukijoista nämä tällaisetkin takautumat kiinnostaisivat; täytyy kokeilla. Toivoisin myös teiltä itse kultakin kannanottoja ja muistamisienne julkistamista näissä Yhdistävän tekijän kommenteissa. Uskon vahvasti – edelleen – että jollekin juuri ne avaisivat myös omien muistojensa ehkä jo hiukan umpeutunutta ennen elettyä!
    IsoTimppa

    VastaaPoista
  2. Nuoremman sukupolven edustajana, vaikkakin jo keski-ikäisenä, luen mielelläni vanhojen aikojen muisteloita. Sitä pääsee itsekin joskus kertomaan,ettei maksuja ole aina suoritettu kaupassa muovikortilla, autoillessa on tarvinnut karttaa, ja puhelin on ollut johdolla kiinni seinässä.

    VastaaPoista