maanantai 2. maaliskuuta 2015

Lääkärissä... jatko-osa

Ruokapäiväkirjan pito, siitäkö apu...


Edellisessä tarinassani lupauduin ja tavallaan sitouduinkin kertomaan mitenkä onnistun ja selviydyn elämäntapamuutoksissani. En edes ryhdy arvioimaan kuinka mones kerta tällainen on elämänvaiheitteni aikana lähtenyt käyntiin kerta toisensa jälkeen. Sen kyllä voin sanoa, että kaikki muutkin projektini tämän asian vaiheilta ovat olleet lupaavia, tulosta on tullut, mutta kaikki ovat päättyneet aivan liian aikaisessa vaiheessa. Positiivisessa mielessä kaikki projektini kilot ovat antaneet hyvinkin paljon tietoa mitenkä pitäisi toimia tulosten saavuttamiseksi.

Ikäni puolesta minun ei tarvitsisi olla niinkään huolissani tuosta painostani ja juuri niistä ikävistä vaa`an näyttämistä loppupään numeroista, joita myös ylipainoksi kutsutaan. Kyllä nekin mukanani kulkisivat, mutta kun nuo polvet eivät tahdo sitä kuormaa kestää. Vaatteetkin kyllä vielä jotenkin suojaavat tomumajaani, joten ei se ole siitäkään kiinni jotta laihtua pitäisi. 

Ovat nuo nivelet olleet jo pitkään huonoina. Aikaisemmin raajojeni särky on pysynyt kuvioista poissa, nyt särytkin ovat alentamassa elämäni laatua. Jopa niin paljon, että aktiivinen osallistuminen päivittäisiin rientoihin on kyseenalaista. Joku voisi sanoa sitä masennuksen tunnusmerkiksi. No haluttomuutta tarttua asioihin on olemassa. Myönnetään. Tämä haluttomuus omasta mielestäni johtunee kuitenkin tuosta säryn ja kivun aiheuttajasta. Risat, kivuliaat raajat, ei tee mieli lähteä taapertamaan jotakin päivän askareista tekemään. Aivan pakolliset kuviot saan hoidettua rollaattoriin tukeutuen. Tämä etenemismuoto on muuten hyvä, mutta se rasittaa erittäin paljon käsiä, koko hartianseutua sattuu, kulje ja puuhastele siinä sitten.

Kauan se kesti ennekuin sain tilattua lääkärin Halikon terveyskeskuksesta. Olin särkylääkkeitä kylläkin harvakseltaan ottanut, mutta kun niistä ei ollut helpotusta tullut, niin olin mieluimmin sohvaperunana ilman särkyä. Ilman kaveriapua olisi lääkäri vieläkin jäänyt tilaamatta. Kaveri oli seurannut tilannettani voivotuksineen. Hän oli tekijä joka toi alkuhelpotuksen vaivaani. En oikein uskonut, että tabletista olisi hyötyä vaivaani ja vielä 100 mg:n xxxxxx -sellaisesta. Saatesanojensa mukaan "se on kolme varttia kun se helpottaa". Niin siinä myös kävi, särky oli poissa ja kiputilakin oli lievempi. Seuraavan yön sain nukutuksi hyvin, kiitos kaverille!


Kiitos myös lääkärille, joka antoi samaiselle lääkkeelle reseptin, antoi vielä kortisonipiikin polveeni, ohjeisti minut labraan sekä röntgeniin, sääteli lääkitystäni muutoinkin sekä ohjasi lopuksi hoitajan luokse keskustelemaan elintavoistani.  Siitä kaikesta alkoi sitten ruokapäiväkirjan pito ja seuranta mitenkä paljon laitan tuohon monttuun sapuskaa, siitä kaikki on kiinni, määrästä. Tietenkin laatukin merkitsee, mutta määrä on kuitenkin se suurin tekijä. Luulen, että olen pysäyttänyt "kasvukauteni", ainakin toistaiseksi. Tavoitteena on keventää nivelten päältä painoa.


Tämä tarina jatkuu.  Alku näyttää lupaavalta, jospa ensi kerralla pääsen kertomaan, että olen jo hiukan pääsyt asiassanikin eteenkinpäin. Pitäkäähän peukkua…



Niilo Henell

2 kommenttia:

  1. Anonyymi14:33

    "Pieni päätös/muutos" päivässä" ja muutokset tapahtuvat miltei huomaamatta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä kommetteja kaipaan useammaltakinn taholta. Niistä saa sitä "uskoinvahvistusta", halua yrittää edelleenkin.
      Niilo

      Poista