Ne parhaat kaverit…

…ne löytyvät useimmiten muistoistamme. Sallinet hiukan tunteilla yhden kesäkaverini mieleenpalautuksella.

Elettiin viime vuosituhannella, seitkytlukua, kun ‘kesärenkipaikassani’ alkukesästä talon tamma pyöräytti varsan. Talon wanhaisäntä, pappa, oli se varsinainen hevosmies, ja ylpeänä hän esitteli uuden tulokkaan helsinkiläisrengille, joka perinteisesti juhannukselta saapui talonväen haitoiksi. Isännyys oli jo aikoja siirtynyt kesärengin kanssa samaan ikäluokkaan kuuluvalle seuraavalle sukupolvelle. Mainittakoon vielä, ettei talonväellä ollut minkäänlaista sukulaisuusrasitetta suuntaani, mutta kuinka sinne olin onnistunut pääsemään lähes perheenjäseneksi, ja talonväen kaveriksi, se on aivan eri juttu. Siis asiaan…

Helo, se oli varsan nimi. Kesärengin nimen te tiedättekin ja osannette arvata, ettei hänen elämänkaareltaan kovin kummoisia hevosmiestaitoja ollut keräytynyt. Joka tapauksessa meille Helon kanssa kehkeytyi melkolailla samanhenkisyyteen perustuva kaveruus. Liekö ollut osuutta jokaiseen aamutapamisiin liittyvästä sokeripalasta taikka leivänkannasta, jollaisilla ihminen kuvittelee pystyvänsä luontokappaleen lahjomaan. Joka tapauksessa ensimmäiset todelliset samankaltaisuudet koettiin heinäpellolla. Varsahan liikuskeli vapaana emänsä ympärillä, ja emä taas puolestaan hyötykäytössä niitto- ja haravakoneen aisoissa. Taustoitettakoon sekin, että helteisen kesän vaikutus ei ollut vähäisin kesärengin kuntoon kohdistuva rasite. Melko usein piti ottaa ylimääräinen tauko ja heittäytyä heinäseipään juurelle, sinne varjon puolelle. Helo huomasi saman mahdollisuuden ja vieretysten loikoilimme päivittäin koko heinänteon ajan. Rengin virassa kanssakäyminen jatkui myös hevoshommien puitteissa ne kolme-neljä viikkoa, jotka sain pysytellä poissa Helsingin hulinoista.

Seuraavana kesänä, jolloin Helo oli jo salskea sälkö, se siirrettiin tilaan kuuluvaan saareen laiduntamaan lihakarjan, kasvavien mullikoitten, kanssa. Saaressa sijaitsi myös kalasauna, kesämökki, jonka käyttöoikeus oli yksi kesärengin luontaiseduista ja vapaasti käytettävä tukikohta. Itse siihen en heti kiinnittänytkään huomiota, mutta tarkkasilmäinen isäntä ihmetteli, että kun renki menee saareen, niin Helo on aina mökin viereisellä rannalla aidan takana vastaanottamassa. Isännän yksin siellä poiketessa karjansa vointia tarkistamassa, ei läheskään aina hevosta näkynyt. Ja näin oli! Mikä se on se eläimen ‘etiäinen’, jolla monet muutkin, usein koirat, ennakoivat jonkun määrätyn ihmisen saapumista.

Kaveruuteemme liittyi tuo kuvastakin näkyvä piirre, että kun läksin ‘virkamatkallani’ kiertelemään saarta – aidat ja mullien lukumäärä piti tarkastaa – Helo kulki kanssani ja lähes kaiken aikaa sen turpa oli olallani. Lienee päättänyt suojella kaveriaan. Hiukan joskus kyllä hirvitti, että jos sen kengittämättömät kaviot luiskahtaisivat kallioisessa maastossa… Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut ja jo seuraavana kesänä sälköä koulutettiin valjaisiin ja talon töihin, eikä se enää ollut saaren rannalla vastaanottajana. Mutta upeita muistoja noista kesistä kohosi mieleeni valokuvan ilmestyessä katseluuni!

“…suomalaisella on aina kaveri, koskaan se ei ole yksin,

ja se kaveri on suomalainen”, niinhän Jorma Etto runoili…

Samoissa merkeissä muisteli

IsoTimppa