Olen "ison" karjatilallisen poika ja siksi minulla on
kokemuksia kakara- ja nuoruusvuosiltani senaikaisesta maataloustuotannosta.
Vanhempani omistivat "mahtavan karjatilan". Navetta oli aivan
täynnä, ihan tupaten täynnä. Sielä oli yksi lehmä, sekä varapaikka hieholle,
edellisen vasikalle. Tietenkin talossa piti sika olla. Pässillekin löytyi tilaa,
myöskin kanoille ja niiden herralle, kukolle. Rehut tälle "isolle" karjatilalle
saatiin 3500 neliön tontista ja vajaan hehtaarin suopellosta. Ahkerat vanhempani
viljelivät myös pientä vuokrapeltoaan, apunaan he käyttivät laiskaa
lapsityövoimaa, siis minua ja paria veljeäni. Veljeksistä vanhin tosin oli
sotahommissa miltei viisi vuotta. Lisäksi "peltona" käytettiin ojan pientareita
rehun hankintaan.
Tämä "iso" karjatila antoi kuitenkin sen ravinnon minkä
tarvitsimme. Vaihtelua tarjosi läheinen järvi. Hauki, ahven ja särkisaaliit
keväisi yllättivät paljoudellaan. Sianlihaa isäni sai palkaksi
teurastushommistaan.
Teurastaja joutui antamaan todistuksen kansanhuoltoa varten
possun koosta. Tuollainen 50-60 kg todistus oli vakio. Kansanhuollossa
ihmeteltiin sikojen pienuutta. Siihen aikaan possut kasvatettiin 100-120 kg
välimaille. Kukaan ei kuitenkaan halunut luovuttaa omasta ravinnostaan
yhteiskunnan käyttöön vapaaehtoisesti mitään, ei kovin paljoa ainakaan. Oltiin
senverran "rikollisia" ajan hengen mukaan. Oman edun tavoittelijoita riitti,
sillä kaikesta oli pulaa.
Kaupunkipaikkakunnilla oli yksi juttu mistä ei ollut pulaa. Se
oli nälkä, sitä riitti, jaettavaksi asti. Ei ollut mistä olisi ruokaa saanut
riittävästi kasvaville lapsille, kaikki oli kortilla. Maaseutu ja sukulaiset
siellä oli jonkinlainen pelastus monelle perheelle. Niinsanottuja hamstraajia
riitti ja viranomaiset yrittivät ottaa kiinni trokareita, mustanpörssin
kauppiaita.
Riihi, senaikainen kuivuri
Riihikulttuuri veteli viimeisiään siihen aikaan kun olin
kakara. Omakohtaisia kokemuksia minulle kuitenkin on jäänyt mieleeni.
Viljan korjuuvälineet ovat niiltä ajoilta kovasti muuttuneet.
Olihan silloin olemassa jo olemassa varsin modernit tappurit eli puimakoneet.
Voimanlähteenä hevosvetoiset, hevoskierrolla pyörivät, hihnavälitteiset
vempaimet puimakoneeseen. Myös höyrykone, maamoottori sekä sähköityneellä
alueella jo sähkömoottoritkin. Viimeksi mainitulla oli hyvä jos muuntaja oli
lähellä, kauempana olevat kohteet kärsivä voiman puutteesta. Joten kehityksen
murroskautta elettiin.
Rukiit niitettiin viikatteella mahdollisimman hyvään luokoon.
Sirppi, tuo "akkojen niitokone", oli myös käytössä. Varsinkin lakorukiin
korjaamisessa se puolusti kelpoisuutensa. Rukiin oljet piti saada suoraan
järjestykseen lyhteitä tehdessä.
Niitetystä viljasta kerättiin nippu, joka sidottiin
olkisiteellä yhtenäiseksi lyhteeksi. Nämä lyhteet koottiin yhteen kuhilaaksi,
jyväpuoli taivasta kohti. Poutakesänä kuhilaaseen pantiin vain yksi, suuri
hattulyhde, tyvi ylöspäin. Sateisena kesänä suosittiin kahta hattulyhdettä.
Siinä pellolla niiden annettiin ilmakuivautua lisää.
Kun aika koitti oli riihen latomisen aika. Kovapyörärattaille
koottiin pellon antimet, ruislyhteet, riihen eteen. Matalasta ovesta lyhteet
siirrettiin sisälle ja ahdettiin riihen parsille ladottuna kuivumaan pystyssä,
jyväpuoli ylöspäin. Isoon, kivistä ladottuun ja muurattuun tuulisijaan
sytytettiin valkea. Riihen lämpö kohosi, sauhu leijaili parsilla ja räppänä
riihen päädystä tuprutteli sitä ulos. Kysymyksessä oli savusaunan tapainen
laitos ilman lauteita.
Kun varsinainen riihipäivä koitti, lämmitys oli lopetettu ja
riihen sisätila tuuletettu. Riihimies, hikinen ja muita mustempi mies pudotteli
lyhteitä alas orsilta. Hän hakkasi niiden jyväpäät riihen seinään, siinä irtosi
ehkä suurin osa jyvistä. Senjälkeen lyhde siirtyi luukusta luuvan puolelle.
Siellä oli jo enempi väkeä ja minäkin sain kokea millaista oli varstojen
pyörittely.
Ensin kuitenkin meilläpäin lyhde nostettiin noin navan
korkeudella olevan ritilän (kehikon, jossa oli viiden sentin väleillä olevi
puolapuita) päälle. Lyhde avattiin ja kepakoilla loukutettiin oljet. Siinäkin
oli oma tahtinsa. Tämän jälkeen seurasi varstoilla tehtävä olkien hakkaaminen
luuvan lattialla. Tahdista ei sopinut poiketa. Varstapökkekö pyöri varren
nokassa iskeytyen olkiin.
Innanen on tehnyt tästä työstä omanlaisen musiikkikappaleenkin,
oliko se joku “taikayö” jossakin Hämeessä, en muista nyt.
Puidut oljet sidottiin jälleen kookkaampiin kupoihin
olkipannalla ja siitä ne siirrettiin latoon; suojaan. Ilman sidettäkin myös tämä
toimenpide voitiin tehdä.
Meillä, tämän suomaapalsta päässä oli pintalaudoista isäni
tekemä lato. Katteena olkikatto. Kun seurasi sen alueen latoja siihen aikaan,
niin jokaisessa oli sama kate. Tämä kate piti hyvin vettä, mutta ongelmana oli
katon siteenä, rakenteena käytetyt puuosat, niihin tahtoi iskeä laho. Niitä piti
uusia ja ehkä vähän lisätä olkiakin. Rautalanka oli näiden kattoriukujen
sidetarpeena. Oma niksinsä siinä oli kun katetta tehtiin. Ehkä jonkun, joka
näitä katteita on katsellut, kanssa yhdessä saataisiin annettua neuvot sen
tekemiseen. Ehkä kuvittelen suuria itsestäni.
Missä muualla riihikuivaa olkea käytettiin? Sen saa kertoa
joku, joka hyvin usein esiintyy jossakin…
Tämä joku on Niilo Henell
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti