lauantai 13. lokakuuta 2018

Eläkeaikayllätys


Helsingin Yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa paljastui käyttäytymisen muutos, joka näkyy näinä vuosina eläkkeelle jäävissä ikäluokissa. Ongelma näillä ikäluokilla on koko ajan lisääntyvä velkaantuminen. Kun ennen vanhaan oli kunnia-asia maksaa velkansa takaisin, jos sellaista joutui ottamaan, niin nyt vippejä otetaan sen elintason ylläpitoon, mikä työssäoloaikana oli.

Kyllä se varmaan tiedossa on ollut, että tulotaso tippuu, kun eläkeaika alkaa.

Olen kotoisin perheestä, jossa oli seitsemän lasta – minä nuorin eli ”Pikku-Eero liukas luikku”! Äiti koko ikänsä hellan ja pyykkituvan välissä, jotta isä saattoi hankkia maalarina leivän ja illalla sai puhtaan paidan, kun lähti kunnallisiin ym. luottamustoimiin. Kun vanhempani menivät naimisiin (1922), isä osti pienellä tontilla olevan mökin. Se oli tosi pieni, vain keittiö ja kamari.

Ensimmäinen yhteinen koti      

Talvisotaan mennessä sitä oli laajennettu monta kertaa ja se oli sellainen talo, ”Mäntylinna”, jollaisena se on muistoissa. Miksei ostettu heti suurta omakotitaloa velaksi niinkuin nykyään tehtäisiin, kun perhe kerran alkoi kasvaa? Ei kaksi torpparin lasta käyttäydy niin. Se pieni mökki kasvoi sitä mukaa, kun rahaa oli ostaa rakennustarpeita. En tiedä oliko vanhemmillani velkaa, mutta jos oli, se maksettiin pois heti, kun pystyi. En muista myöhemminkään kotona puhutun velkaongelmista. 

Kun ensimmäinen lapsi käveli

Hiihtopartio jatkosodan lopulla

Kaikki seitsemän lasta kouluttautuivat ammatteihin kouluja käymällä, enkä tiedä kenenkään olleen velkaongelmissa myöhemmässä elämässään. Se oli varmaan kodin perintöä, että piti tulla toimeen omillaan. Suu säkkiä myöten, sanoisi vanha kansa!

Kun itse pääsin työuran alkuun, oli omistusasunto heti tavoite. Saisi elää rauhassa vuokranantajilta ja velan hoito olisi säästämistä. Ihmettelin muutamien tuttavieni ajatusmaailmaa, koska he pitivät vuokralla asumista ainoana järkevänä ratkaisuna. He sanoivat, että kyllä yhteiskunta pitää heistä vanhoina huolen, vaikka olisivat aivan varattomia! Kyllä sitä porukkaa on riittänytkin hoidettavaksi. Joku sen kyllä on aina maksanut. ”Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee”, lauloi Irwinkin aikoinaan. Pistetään Visa vinkumaan, niin näyttää komealta!

Kun kuulen, että joku eläkepariskunta asuu lapsensa omistamassa asunnossa vuokralla, niin ajattelen heti, että vanhempien varat on siinä asunnossa, mutta se on lapsen nimissä. Se on perintö- ja verosuunnittelua. Lahjavero saattoi unohtua, mutta kuka sen perään kyselee? Ei kukaan. Lapsi ottaa mahdollisesti vielä vähän lainaakin osakkeen ostoa varten, jotta saa korkovähennyksen koko vuokrasta, vaikka vanhemmat maksavat vain vastikkeen?  Sillä lainarahalla ostettiin mahdollisesti auto! Kun vanhemmilla ei ole varallisuutta, niin he saattavat saada jopa asumistukea. Eikä Kela kysele myöhemminkään! Ei se tietenkään noin mene! Silkkaa kerettiläistä pahansuopaisuutta tuollainen ajattelu. Vanhempien eläke usein riittää tällaisessa tapauksessa hyvin ja jää vähän muuhunkin elämiseen. Näin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta auttaa ”vähäosaisia”.

Moni luottaa siihen, että omaksi säästetty asunto on hintansa väärti. kun se joskus on pakko realisoida. Jos se on jossakin sivukylillä, saattaa myynti olla vaikeaa ellei mahdotonta. Jos vielä homevauriota ilmenee, on tilanne tosi huono. Hiihtopartion takana oleva kotitalo jäi asumattomaksi vuonna 1975 vanhempien kuoltua. Vasta vuonna 2000 suvun piiristä löytyi perhe, joka lunasti sen itselleen. Se purettiin huonokuntoisena ja paikalle rakennettiin uusi.

Miksi lyhytaikaiset vipit lisääntyvät eläkeläisillä? Jos ei ole kunnon eläkettä tai sijoitustuottoja tai omaisuuden myyntimahdollisuuksia, saattaa aikaisemman elämän ylläpito käydä vaikeaksi. Vaikka inflaatio onkin nimellisesti alhaalla, käytännössä tavaroiden hintoja seuraamalla se on jotain aivan muuta. Kanarialinnun häkin hinta kuluttajahintaindeksissä saattaa jopa halventua, mutta kauraleivän hinta nousta 15 % vuosittain. Niin se vain on. Inflaatio on aina vieraanamme ja syö meidän pöydässämme. Inflaatio on velallisen ystävä. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että olisi kannattanut korkean inflaation aikana ottaa rutosti velkaa (jos sitä olisi saanut?) ja antaa ajan kulua. Velka on veli otettaessa, mutta veljenpoika maksettaessa. Oikein korkean inflaation jälkeen veljenpoika saattaa olla ihan kääpiö. Riskinkarttaja elää tasaisemmin.

Vähittäiskauppa supistuu Suomessa seuraavina vuosina. Osa siitä johtuu eläkeläisistä, jotka ostavat vain ruokaa ja sitäkin vähemmän kuin nuorempana. Autokauppiaat ovat jo huomanneet, että yhä harvemmin eläkeläinen tulee vaihtamaan vanhan ”ooppelinsa” uuteen. Jos ei ole osannut varautua eläkeaikaan, niin on aika surullista alkaa velkaantua kulutusluotoilla tässä iässä. Siitä ei  seuraa muuta kuin lumipalloefekti. Lainaahan tyrkytetään joka puolelta nykyään. Niiden korot ovat todella korkeita ja vipin nostaminen käy helposti vaikka äly(?)puhelimella.
Eero 
























keskiviikko 10. lokakuuta 2018

HUUMORI…


…ja mitä se on, tai mitä sen pitäisi olla?

Huumori on vuorovaikutuksen ja viestinnän muoto, jonka tarkoitus on tehdä ihmisiä iloisiksinaurattaa ja purkaa jännitystä. Huumori voi kummuta ylemmyydestä ja vahingonilosta, yllättävästä vastakohtaisuudesta, tai sen tarkoituksena voi olla tarjota huojennuksen tunne.
(Wikipedia)

Noinhan se on, tai siis lieneekin, mutta kun sillä on lisänä jos jonkinlaista yksilöllistä, paikallista, maakunnallista, kansallista ja jopa kansainvälistäkin vivahdetta, niin ymmärrettäväksi tulemista omalle huumorilleen ei koskaan voi taata. Varmuudella ainakaan. Jokainen. Niin, ja sitten on vielä se ”inside humor” -variaatio, joka on niin sisäpiiriläistä, etteivät sitä aina käsitä kaikki sisäpiiriin itsensä kuvitelleetkaan.

Oman lukunsa sitten muodostavat ”rahan vuoksi hauskuuttajat”, joita on aina ollut ja tulee olemaan. Heidän huumoriaan katsellaan TV:stä ja mennään kuuntelemaan, niin kuin konsanaan konserttiin. Onpa toistuvia ”paneeleitakin” eri kanavilla pyörimässä valmiiksi naurettuine ”hauskuuksineen” – ihan Amerikan malliin!

Hällä väliä, sillä tuota kaikkea tärkeämpäähän on huumorintaju. Siis vastaanottavalla osapuolella, jonka olisi sitä ymmärrettävä eli osattava hyödyntää sitä huumoria, käsittäen juuri sen nimenomaan huumoriksi. Ja sen ymmärtämisen ”kipukynnyksensä” löytää kohdaltaan lähes aina siitä kohtaa, jossa on pakko sulkea se telkkari – ei vain jaksa enää! Telkkarin tilalle sopisi aivan yhtä hyvin se joku nimetty kaveri, jota on sitten jo vaikeampi sulkea taikka edes hiljentää…

Luin juuri erään pohjoisen väärtini postauksen, josta on pakko kaapata ote: "Arjessa toivoisi olevan nykyistä älyllisempää huumoria. Iso osa huumorista on itsensä huumorin irvikuvaa. Eikä se juuri koskaan naurata ääneen edes parhaina vitseinä. Mutta inspiroivan huumorin jälkeen on pakko hykerrellä itsekseen vielä pitkään. Alitajunnassa huumori jatkaa matkaa. Rönsyää ja kasvaa uusiin vitseihin. Kantaa hyväntahtoisesti seuraaviin kokoontumisiin saakka."

Kun postasin lainauksen pojalleni, sain vastauksena, että ”teennäinen huumori on hirveää, vaikka muutoin se on hauskaa”. Ja häneltä, jos keltä saan ne parhaat ”huumoripläjäykset” naureskeltavakseni – lähes päivittäin.

Huumorihan ei ole pelkästään vitsejä, eikä välttämättä vain ironiaakaan, vaikka aika usein huomaan tämän omakohtaiseni tarttuvan tilannekomiikassa juuri noihin elementteihin. Ja niitähän ei voi huumoriksi käsittää, ellei ymmärrä asiayhteyttä. Lähemmin meikäläistä tuntemattomat – joskus valitettavasti tutummatkin – pitävät monasti sitä pelkästään ”kuttuiluna”. Sitähän se ei ole; se vain kuuluu tähän itäsuomalaiseen tapaan osoittaa läheisyyttä, kaveruutta, ystävyyttä, hellyyttä ja jopa rakkautta. Laajoilla alueilla sitä kutsutaan hyvin negatiivisin äänenpainoin savolaiseksi huumoriksi.

Pelkään pahoin, ettei minun kannata edes alkaa selittämään tuon savolaisuuden syvintä olemusta, kohdaltanikaan, mutta jos kuitenkin sattuisit osumaan juuri sen kärjen kohdalle, niin älä heti polta hihojasi. Alkavassa talven kylmyydessä sellaisesta ei ole kuin harmia. Ota aikalisä ja funtsi, että jospa se ei ollutkaan piikittelyä, jospa se vain kuulosti sellaiselta, mutta jos siinä kuitenkin oli syvällisemmin sitä sisältöä, kaveruutta ja läheisyyttä! Kuten muussakaan elämässä ”ei kaikki ole sitä, miltä näyttää”; ainakaan ensivilkaisun perusteella. Jotenkin vain nämä valtakunnan äärilaitojen tavat ja tottumukset käsitellä huumoria ovat niin kaukana toisistaan, että joskus hirvittää. Varsinkin, kun sieltä itälaidalta on äidinmaidosta tarttunut sellainen reagointi, että ensimmäisenä ilmaantunut ajatus muuttuu oivallukseksi, joka singahtaa heti eetteriin ja kuuluville ja jonka – jos mahdollista – seuraavien mikrosekuntien aikana mieluusti ottaisi ilmasta kiinni ja palauttaisi täysin kuulumattomaksi. Siinä se ”tilannekomiikan” ajoitus on ikään kuin virittyneenä liian herkälle. Täällä lännempänä; muuallakin kuin vain Hämeessä; tuntuu kantaväestölle kehittyneen taito osata tuumailla näkemäänsä ja kuulemaansa ja vasta erimittaisia hetkiä harkittuaan lausua ääneen oma kantansa. Eihän sellaiselle voikaan ilmaantua takaisinvetotarvetta.

Mutta mitä olisi elämä ilman huumoria! Varmaan jo ammoin joku esi-isistämme on siinä luolan suulla nuotiolla istuttaessa murjaissut jonkun hauskuuden, joka hetken kallioseinistä kimpoiltuaan on nostattanut hymyksi tai ainakin hyväksytyksi tulkittavan ilmeen heimon johtohahmon karvaisille kasvoille ja niin antanut luvan kaikille siinä ympärillään olijoille myöskin osallistua hymähtelyynsä (tai mikä se äänne silloin lieneekään osoittanut irrottautumista arkivakavuudesta). Jostain sellaisesta se hyvän olon yhdistävä vaikutus lienee saanut alkunsa ja pohjustanut vuosituhansien aikana kehittymistään meille tärkeäksi kevennykseksi arjen rasituksia vastaan.


Iloisella mielellä ja hymyillen on helpompi jaksaa nekin hetket, jolloin ei millään meinaa jaksaa, ja huumorilla niitä positiivisia tuokioita pystynee luomaan myös kanssaihmisilleen. Kuin myös vastaanottamaan ympäriltään signaaleita kanssamme elävien myönteisistä ilmaisuista, vaikka sitten opitun hauskuuden taikka tilannekomiikan luoman hymyilyttävän hyvänolon tallentamiseen ajatusmaailmaansa.
                                    


PS. Jätin ulkopuolelle aivan tarkoituksella paljon asiaa ja siihen viittaavaa asiatontakin, aina lähtien lapsuuteni muistoista: markkinoitten HelppoHeikit, maalaisiltamien kotikylän harrastajahauskuuttajat (itseoppineet taikurit, joiden epäonnistuminenkin oli humoristista), kesä-teattereitten kassankasvattamiseen tähtäävät huumori-klassikot, kaskut, pilapiirrokset ja ties mitä kaikkea huumorikäsitteeseen laskettavaa, sillä kaikista näistäkin lienee tarttunut ei-toivottuja piirteitä tapaani ”osallistua” kuvitellen, että hallitsen huumorin ja olen hauska mies! Ehkäpä juuri tuossa luulossa rakennettuna tämä(kään) postaus ei vastannut otsikon odotuksia – edes omasta mielestäni!

Ja kaikesta huolimatta hauskuuttavaa päivää!



















lauantai 6. lokakuuta 2018

TULES -kurssi

Ei otsikossa mitään kirjoitusvirhettä ole, kyllä KELA on nimittänyt sen yli 68-v. täyttäneiden kuntoutuskurssiksi, vaikka tuo ”tules” murteellisena saattaisi olla pelkästään kutsu! Mielestäni kurssi on tarkoitettu henkilöille, jotka eivät ole aikaisemmin olleet kelan kuntoutuksessa. 

(Wikipedia: Tuki- ja liikuntaelinsairaus, lyhennettynä TULES, on sairaustulehdus tai oireyhtymä, joka vaikuttaa osaan tai koko tuki- ja liikuntaelimeen.”

Kela: ”Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet (tules) ovat väestössä yleisin kipua ja eniten työstä poissaoloja aiheuttava sairausryhmä. Nivelreuma, nivelrikko, lanneselän kiputilat ja iskiasoireyhtymä (välilevytyrä, välilevyn pullistuma, iskias) sekä niska-hartiaseudun kiputilat ja oireyhtymät ovat yleisimpiä tuki- ja liikuntaelinten sairauksia. Vuoden 2016 alusta lähtien Kelan järjestämiä tules-kuntoutuskursseja toteutetaan sekä avo- että laitosmuotoisesti.”)



Tiedon kurssista sain Kelan toimihenkilöltä, joka oli luennoimassa SYTY:n järjestämässä tilaisuudessa. Kelan edustaja esitteli heidän toimintamuotojaan. Netistä löytyy paljon tietoa KELA:n tarjonnasta. Lääkärin lausunto on kuitenkin tärkeä vaatimus hakemuksille. Kannattaa katsoa ohjeet netin sivustoilta. Sieltä löytyy mm. hakemuslomakkeet. Käymällä Kelan toimistolla tai kysymällä omalta lääkäriltä asian tiimoilta. Eiköhän asiat siitä selviä.

Lääkäri teki B-lausunnon ja lähetti yhden kappaleen Kelalle ja minäkin sain siitä oman kappaleen. Yllättävän nopeasti hakemukseni käsiteltiin, sain myönteisen päätöksen kuntoutuskurssille, joka alkoi lokakuun lopulla 2017.

Sain lykkäystä kurssin aloitukseen. Syy lykkäykseen oli lääkärille meno. Olin odottanut toista kuukautta lääkärille pääsyä. Petrea- kuntoutus antoi uuden ajan ja paikankin tuleville kuntoutusjaksoille.

Kylpylähotelli Caribia

Seuraavat kolme erillistä jaksoa tuli ”ravattua” edes takaisin hotellin käytäviä. Milloin mentiin luennoille, jumpalle salille tai kylpylä osastolle. Oma lenkkeilymuotonsa oli pääelinkeino eli ruokailut kolme kertaa päivässä. Kiirettä eli ravia siinä harrastettiin. Ravi on varsin monelle tuttu sanonta. Hippoksella ja muissa hevosurheilupaikoissa sanaa viljellään runsaasti. Muistan ne ajat, jolloin ravikilpailuja pidettiin järven jäällä. Karjalassa harrastettiin hevosten jalostusta hyvinkin paljon. Lieneekö siirtolais- eli karjalaisisäntien ansiota ravien tuleminen esim. Varsinais-Suomeen. Ravi sana on myös tuttu Viron kylpylöissä käynneille. Siellä kun mennään raviin, niin mennään hoitoon. Ravi on yhtä kun hoitohuone.

Petrea -kuntoutus

Petrea -kuntoutus on laatinut päivittäisen ohjelman eli Caribia Kylpylähotelli on vuokrannut Petrealle toimitilat. Hotelli sijaitsee Ylioppilaskylän tuntumassa. Hyvänä tuntomerkkinä on sikaa muistuttava ankka Hämeenkadun jälkeen, Salosta tultaessa oikean kintaan puolella. Kuulemma ”Posankka” nimeltään ja kumiankan ja marsipaani-possun risteymä.

Päivä ohjelma on laadittu henkilökohtaiseksi. Kuitenkin merkittävä osuus oli ryhmätyöskentely. Petrean ylilääkäri luennoi ihmisen luustosta ja hermoratojen kulkemisesta ja niiden vaikutuksista. Lisäksi hän kartoitti ja täsmensi tarkistaen henkilökohtaisesti ko. potilaan kunnon ja vaivat sekä antoi ohjeita mitä tulisi tehdä itsensä hyväksi. Samoin sairaanhoitaja kyseli ja ohjaili kuntoutettavaa. Psykologi kartoitti henkilökohtaisella tunnilla potilaan olotilaa. Kuntoilun fysioterapeutti ohjasi liikunnan tärkeyttä ja mitä tulee tehdä kunnon ylläpidon ja sen kohentamisen suhteen. Ravitsemusteraupeutin ohjeita moni kaipasi. Tietysti viiden päivän aika on lyhyt kaiken tiedon saamiselle ja käsitetysti vastaanottamiselle.

Alun perin meitä oli kymmenen hengen ryhmä. Liisaa ja Kalevia kaipasimme joukkoomme. Valitettavasti he jostakin syystä eivät voineet jatkaa harjoituksia. Minun lisäkseni kolmannelle jaksolle oli saapunut Ritva, Riitta-Ilona, Jaakko, Leena, Sirpa, Raimo ja Teuvo. Tämä mukava, tutuksi tullut ryhmä edusti koko lailla ”kahta” vanhaa lääniä, nimittäin Turun ja Porin läänistä kuntoutettavat olivat lähtöisin. 😊

Kurssin tarkoitus mielestäni painottui ohjeiden antamiseen. Eritoten sitä kuinka tärkeää on omatoimisuus. Kukaan ei voi puolestamme liikkua ja nostaa kuntoamme. Kaiken ikäisten on kuulemani mukaan mahdollista parantaa suorituskykyään. Kunto laskee romahdusmaisesti, mutta nousee asteittain kuntoutettavan yritteliäisyyden tahdissa.

Olin esimerkki tahtomattani, huono sellainen

Kolmas Tules -kurssijaksoalkoi maanantaina 27.8.2018. Hotellin vastaanotosta saimme tämän henkilökohtaisen kurssi ohjelman.

Koulun penkillä meille ja eritoten minulle oli muistutettu rollaattorin lukitsemisen tärkeydestä. Kun mennään rollaattorin istuimelle lepäämään, muistakaa sen pyörien lukitseminen. Olin juuri saanut käyttööni polvileikkauksen vuoksi tukevamman menopelin. (valitettavasti siinä on ne pienet pyörät – vaarallisen pienet esteen tullessa eteen. STOP ja lento yli rollaattorin!) Huoneen sain vasta kolmen maissa. Avainta jonottaessa istuin lukitulla istuimella. Kun vuoroni tuli niin samalla kun nousin seisomaan lähteäksi liikenteeseen, otin lukituksen pois päältä - ja samassa horjahdin taaksepäin tehden kuperkeikan selälleni! Tietenkin satutin leikatun jalan reiden. Totesin siinä selälläni maatessani reiden kimoilevan aika voimakkaasti, mutta luut ehjinä. Kaksi nuorta minut auttoi siitä ylös, mutta kävely oli jo sitten paljon hankalampaa. Viikko siinä meni ylimääräistä kipua potiessani. Kun sattumalta näin lääkärin käytävällä, hän kehotti ottamaan särkylääkettä ja olla rasittamatta liiaksi kipeytynyttä reisilihasta.

Opetus rollaattorin vaaroista oli konkreettinen. Istumatilanteessa se voi luiskahtaa alta pois, jos ei ole huomannut laittaa lukitusjarrua päälle. Edellisellä rollaattorilla olin lentää yli koko laitteen. Onneksi menin rähmälleen istuinosan päälle. Pienipyöräisellä liikuttaessa pitää olla koko aika varuillaan tämän vaaran vuoksi. Ei pienipyöräistä liene tarkoitettukaan ulkona käytettäväksi.
Tules -kurssin anti

Elämäni ensimmäinen kunnonkohennuskurssi ”sisäoppilaitos”- tyyliin suoritettuna oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Ennakolta ajattelin, että kurssi koostuisi niskalimassa tekemiseen. (Mistä tällainen ilmaisu on alunalkujaan lähtöisin? Eikös hiki otsalla olisi selvempi?) Ohjelma oli pääsääntöisesti ryhmätyöskentelyä. Motivoivaa ja neuvoja antavaa tekemistä. Minkä vuoksi on tärkeää liikuttaa omatoimisesti itseään. Ei kunto eli jaksaminen makaamalla parane. Jos jää sängynpohjalle makaamaan, niin siellä sitä sitten pysytäänkin ja toimintakyky laskee. Tätä neuvoa ei liikaa painotetta.

Ohjelmaan kuului myös konkreettinen liikuntasuoritekin mittauksineen. Jo ensimmäisellä jaksolla suoritimme niin sanotun kuntoradan. Radan mittareina oli aika sekä matka. Valitettavasti kohdalleni sattui polven tekonivelleikkaus. Kurssista oli kuitenkin hyötyä. Sain kannustusta suorituksille opastuksen kera. Petrea -kuntoutus lähettää yhteenvedon tuloksista, jotka on saatu potilasta haastattelemalla ja testaamalla. Testitiedot toimitetaan asianomaiselle, Kelalle, lääkärille, joka on antanut todistuksen kuntoutushakemusta varten.

Merkittävä asia kuntoutuksen kannalta on myöskin päästä pois arkipäivän rutiineista. Mielenvirkistystoiminta on kotioloissakin tärkeää oman mielialan pirteänä säilyttämisen kannalta. Tarkoitan harrastustoimintaa - pitää olla jotain, jotta mieli pysyy virkeänä.

Meillä AVH-kerhossa pidetään mottona. ”Älä jää yksin kotiin makaamaan”. Siksipä nyt kannattaa vaikkapa kerätä ihan itse sienet pois metsistä, myytäväksi ja omaan käyttöön. Muista jättää epäilyttävät sienet metsään…

                                                                                     Niilo
















keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Serkkutapaaminen Helsingissä


Meillä on ollut 80-luvun työkavereiden, nykyisin ystävien kesken tavata Helsingissä kerran kesässä. Niinpä taas sovimme päivän, jolloin matkustaisimme jokainen isolle kirkolle. Yksi valitettavasti joutui perumaan perhesyistä.

Ostin bussiliput netistä hyvissä ajoin etukäteen, joten sain kivaan hintaan. Matkat edestakaisin Helsinkiin pikavuorolla maksoi 10.50€. Saman verran maksoi ystäväni paikallisjunalla Myyrmäestä keskustaan. Tapasimme ukkojen luona eli juna-aseman ovella. Suunnitelmissa oli jo jonkin aikaa ollut ajaa Länsimetrolla, mutta säästimme sen reissun, kunnes meistä kolmaskin pääsee mukaan. Siispä kysyimme toisiltamme, mitä nyt tehtäisiin? Lähdimme kävelemään Kauppatorille päin. Katsastimme Kauppahallia, kunnes idea tuli. Ostetaan piknik-ruoka mukaan ja mennään Korkeasaareen. Ihana ajatus, minulla olikin jo edellisestä vierailusta Korkeasaaressa vierähtänyt muutama vuosikymmen. Ostimme salaatit hallista, mansikoita torilta ja suuntasimme lautan lähtöpaikalle. Kipusimme lautan yläkannelle ja katselimme merellistä Helsinkiä. Korkeasaaressa lipun oston jälkeen lähdimme kävelemään. Löysimme mukavan puistonpenkin, jossa nautimme eväät. Katselimme valkoposkihanhien perheruokailuja nurmikolla. Perheiden nuorimmat olivat vasta kuoriutuneita untuvikkoja. Näimme päivän mittaan lukuisia vielä hautovia hanhiemoja. Olipa yksi polku suljettukin hautovien hanhien takia.

Kävelimme ja katselimme ympärillemme. Näimme visenttejä, gaselleja, dromedaarin ja hirviä. Osuimme paikalle, kun ahman ruokinta-aika tuli. Ensin saimme tietoiskun ahman elämästä ja lukumäärästä Suomessa. Sitten ruokkija heitti lihakimpaleen aitaukseen. Ahma katseli ja kierteli sitä ja vihdoin uskaltautui lähemmäs ruokaa.

Ahma kurkistaa ontosta puunrungosta


Näimme jättiläiskilpikonnan ja korvaeläimen, joka oikeastaan on aavikkokettu. Villisiat porsaineen möyrivät lätäkössä. Erilaiset harvinaisemmat vesilinnut ovat saaneet oman tarhansa. 

Omassa altaassaan elelee myös jemeninkameleontti. Uutisista olin kuullut, että kuhertajagasellit ovat varsoneet. Nämä varsat olisin halunnut nähdä, mutta en niitä löytänyt. Kuhertajagasellit ovat arkoja eläimiä. Jälkeenpäin sain tiedon, että ovat samassa tarhassa kamelien kanssa. 


Ja vihdoin opasteet näyttävät; apinatalo 400m. Siis sinne seuraavaksi. Sisällä oli kovin ahdas tila, jossa lasin takana pari apinaa. 

Berberiapina lasin takana

Korkeasaaren berberiapinat ovat olleet laittomina lemmikkeinä tai kadulla. Ne on tuotu Korkeasaareen Hollannista.  Nyt ne saavat olla lajitovereiden kanssa eläintarhassa. Korkeasaari osallistuu berberiapinoiden suojeluun. Viihdyk-keeksi ne saavat katsoa videoita. 

Isoja apinoita ei Korkeasaaressa enää ole. Mietin sitä, miten meillä on 95% sama geeniperimä apinoiden kanssa. Tuo viisi prosenttia erottaa meidät niin, että me saamme jatkaa matkaa apinatalosta. Jäi aika haikea säälintunne tästä serkkutapaamisesta.

Korkeasaaren portilla on iso häkki, jossa ensin kaukaa katsoin majailevan valkopäämerikotkia. Kyltti kuitenkin kertoi häkissä asustelevan partakorppikotkia. Melkoisen suuria ja hurjan näköisiä tipuja. Isot kaarevat kynnet ja valtava kotkannokka. 

Muutama tunti vierähti Korkeasaaressa kävellen ja katsellen. Mieleen jäi valtava määrä valkoposkihanhia. Liekö niiden määrää rajoitettu, kun oli vain pari poikasta pariskuntaa kohden. Uutisista olen lukenut, että niitä on jo liikaa pääkaupunkiseudulla. Ei taida houkuteltua lähteä puistoon piknikille hanhen jätösten viereen.


Koska Korkeasaaressa oli vierähtänyt tunti jos toinenkin, tarvittiin maissa virkistystä. Ja eikös kävelykatua tullut meitä ilahduttamaan nuo mainoksista niin tutut hevoset vaunuineen. 
Pysähtyivät ravintolan terassin viereen, jossa ohikulkevat ihmiset saivat niitä taputella. Ajomiehet lienevät tottuneita poseeraajia, kun lapset nostettiin kyytiin ja kamerat räpsyivät. Turistit olivat innoissaan ja parveilivat hevosten ympärillä.
  
Kaikki kiva loppuu aikanaan ja niin nytkin. Paluu linja-autolle ja Vainion pikavuorolla kotia kohti. Antoisa päivä ystävän seurassa kului kuin siivillä. Toivottavasti saamme vielä tänä kesänä järjestymään tapaamisen uudelleen, jolloin kolmas ystävämme pääsee mukaan. Ehkä silloin pääsemme katsastamaan Länsimetron.
Eila













lauantai 29. syyskuuta 2018

Ryhdistämällä itseäsi ryhdistät yhdistystäkin


Osallistuinpa tässä taannoin SYTYn järjestämään ryhdistä yhdistystä-koulutukseen. Illan antina oli hallituksen tehtävät ja vielä erikseen hallituksen jäsenten tehtävät. Tällaisena monen yhdistyksen aktiivina havahduin huomaamaan erinäisiä asioita. Ajattelin niitä teidän iloksenne tai itkuksenne jakaa tässä.

Peiliin katsomisen paikka tässä olisi itse kullakin, ainakin itsellä! Mikä on minun roolini hallituksessa? Mikä on minun tehtäväni hallituksessa? Jos olen hallituksessa, tiedänkö vastuuni? On vapaaehtoista ilmoittautua käytettäväksi esimerkiksi hallituksen jäsenenä. Jos kumminkin tulee valituksi hallituksen jäseneksi, vapaaehtoisuus muuttuu myös vastuuksi. Olethan tiedostanut, että hallituksen jäsenenä olet vastuussa muun muassa yhdistyksen talouden pidosta? Et voi vetäytyä talouden-/rahastonhoitajan selän taakse tai väittää, että puheenjohtaja teki typerän päätöksen. Sinä hallituksen jäsenenä olet myös vastuussa tehdyistä päätöksistä ja niiden vaikutuksista.

Itse ainakin tuli useamman kerran illan aikana mieleen, että käymmekö me yhdistysten hallituksissa tarpeeksi läpi hallituksen tehtäviä ja vastuita? Katsoinpa peiliin ja väistin omaa katsettani. Nyt on syytä ryhdistäytyä tässä asiassa!

Perehdytämmekö me yhdistyksissä uudet hallituksen jäsenet tehtäviinsä? No joo, kyllähän järjestäytymiskokous on tavallista pidempi, kun käymme läpi toimintatapojamme ja esittelemme uusille hallituksen varsinaisille ja varajäsenille yhdistyksen kokouskäytänteitä. Mutta olemmeko antaneet tarpeeksi aikaa kysymyksille? Olemmeko kertoneet, että tutustumalla yhdistyksen sääntöihin ja esimerkiksi yhdistyslakiin hallituksen jäsenet tuntevat paremmin tehtävänsä ja vastuunsa? Juu, onhan tieto yhteisellä drop box-kansiolla, mutta onko hallituksen jäsenet lukeneet ne? Ryhdistäpä itseäsi, Päivi, ja ota asia puheeksi!

Onko sinun yhdistyksesi hallituksessa jaettu tehtäviä? Onko jokaisella hallituksen jäsenellä oma vastuualueensa? Oletko miettinyt, mitä uutta se toisi yhdistyksen toimintaan, jos jokaisella olisi oma alue, josta olla vastuussa? Minä kurkistin taas siihen peiliin ja totesin, että oma yhdistykseni ainakin järjestää hallituksen kehittämispäivän ja nimenomaan näistä asioista, joiden luulisi olevan ihan itsestään selviä, mutta eivät sitten kuitenkaan ole.

Keskustellaanko teidän yhdistyksenne hallituksessa siitä, mistä kukakin hallituksen jäsen on kiinnostunut tai mikä on hänen vahvuutensa? Juu, kyllähän se jossain sivulauseessa tulee esiin, mutta onko hallituksen jäsenille edes tarjottu mahdollisuutta tuoda omaa osaamistaan esiin? Onko jokainen saanut kertoa, mistä on kiinnostunut ja mitä haluaisi oppia? Nyt siinä peilissä on jo suorastaan oman nenän kuva, kun piti niin läheltä katsoa…

Pian tulevat syyskokoukset ja alkuvuodesta vuosikokoukset. Nyt olisi hyvä aika miettiä, miten meidän yhdistyksemme hallitukseen houkutellaan uusia jäseniä ja miten saamme heidät kiinnostumaan hallitustyöskentelystä. Annetaan uusille vapaaehtoisille mahdollisuus tulla mukaan! Otetaan heidät ilolla vastaan eikä odotetakaan heidän viipyvän hallituksessa seuraavat 10 vuotta. Vuosikin voisi tuoda uutta ajatusmaailmaa ja toimintatapaa yhdistykseen. Katsotaanpa siihen peiliin: olenko minä se, jonka tulisi muuttaa myös omia toimintatapojani? Olenko minä hallituksemme jarru? Annanko kaikille mahdollisuuden, vaikka he tekisivätkin asiat eri tavalla kuin minä? Olenko itse kykenevä muuttumaan ja luomaan uutta?

Todellakin totesin, että vaikka olen itse tehnyt hallitustyötä yli 25 vuotta, on monta asiaa, joita pitäisi aika ajoin työstää itse ja yhdessä muiden kanssa. Niinpä toivon, että saisin muista yhdistyksistä vertaistukea ja voisimme yhdessä mahdollistaa yhdistysten hallitusten ryhtiliikkeen ja antaa uusille vapaaehtoisille mahdollisuuden tulla tutustumaan yhdistyksen hallitustyöskentelyyn ilman yli 10 vuoden työsopimusta…
                                  Päivi















keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Junalla ja bussilla

Olen tässä jokusen kerran matkustellut Turkuun junalla viimeisten vuosien aikana. Jotenkin olen vaan tykännyt junasta, kun on niin nopea, puoli tuntia, niin olet Salon asemalta Turun asemalla


Maisemia nyt ei ehdi junasta niin paljoa seurata, kun menee välillä 150 km/tunnissa. Matkalla on pari tunneliakin, ovat melkein heti Salosta lähdettäessä.  Junalippuja eivät enää ihmiset myy asemalla, vain kylmä automaatti asemalla. Turun asemallakin on paljon myyntiä supistettu. Mieluummin asioisin henkilön kanssa näissäkin asioissa.  Olenkin sitten ottanut tavakseni ostaa lipun netistä, tulee suoraan puhelimeen, varoiksi tietysti pitää printata lippu, jos vaikka kännykkä simahtaa kesken kaiken tms. Useimmiten konduktööri ehtii tarkistaa lipun, mutta muutamia kertoja on ollut, ettei on kukaan tarkistanut.

Tuolla taustalla on Märyssä olevat tuulimyllyt. Niitä ei kyllä pahemmin kuvassa näy. Mutta näitä maisemia on junasta kiva katsella, Peltomaisemaa ja eri vihreiden sävyjä näin kesällä, talvella on lunta, jos on.

Nyt tulinkin bussilla takaisin, kun olisin joutunut odottamaan seuraavaa junaa pari tuntia, ja linja-auto lähti sopivasti. Sattui olemaan vielä paikallisen bussiyhtiön auto ja oli kyllä todella ystävällinen kuski. Oli kielitaitoinenkin, kaikki matkustajat saivat hienosti palvelua, ”Lontoon”  murteellakin sujuvasti.

Näin autottomana on ihan mukavaa, kun on näitä julkisia kulkuneuvoja. Vähentyneet ovat jo monelta syrjäkulmalta, saa sitten nähdä miksi tämä hyväksi todettu taksijärjestelmä vielä menee. Muualta päin on kuullut, että huonoksi, mutta katsotaan, sanoi lääkäri.




Kuvissa kallioleikkauksia matkan varrella ja kuskin selän takana istuessa, Paimion liittymään tullaan. Joissain kohdissa on kallioleikkauksia valaistu iltasella.

Matkustaja  Sisko













lauantai 22. syyskuuta 2018

Koulu alkoi


Tässä on muistiin kirjoitettu asioita syksystä 1949, jolloin menin toiselle luokalle kansakouluun.

Opettaja oli sama Lilli Vettenranta, joka oli 1. luokallakin. Koulutoverit samoja, vain yksi evakkoperheen poika oli muuttanut kesän aikana muualle. Koulu alkoi 1. päivänä syyskuuta. Koulusta sai kaiken tarvittavan eli ei tarvinnut ostaa mitään kirjoja tai kirjoitusvälineitä. Penaali oli omasta takaa. Se oli sellainen puusta valmistettu, jossa oli liukukansi. No tietysti reppu oli myös oma. Äitini sanoi usein, että reppu oli eteisessä avaamattomana, kun se aamulla pantiin taas selkään!

Takana oli  k o l m e  kuukautta kesälomaa. Lomalla oli käyty linnunpesillä, oli ongittu särkiä, ahvenia ja lahnoja, oli autettu äitiä pyykillä, oli pelattu jalkapalloa, oli ravustettu, oli keitetty punaisia ja mustia viinimarjoja mehuksi, oli käyty uimassa ”matalassa rannassa” ja oli ajettu lukemattomia kertoja polkupyörällä äidin asialle kauppaan, joka oli noin kilometrin päässä kotoa. Vielä on mainittava Punaisen Ristin järjestämä viikon kesäleiri Ruovedellä Kautun kanavan lähellä sekä urheiluseura Oriveden Toverien järjestämä leiri Enokunnan Mäkiottassa armeijan vanhoissa teltoissa majoittuen. Molemmat veljeni olivat myös siellä ja söimme keiton kanssa ”ruutunäkkileipää”, jota veljeni oli varannut mukaan.

Syyskuun alkupuolella oli koulusta vapaata kokonainen päivä. Se oli ”perunannostoloma”. Perunat oli saatava ylös pellosta ja säilytykseen varastokellareihin. Minä oli Parpolan maatilan pellolla keräämässä hevosen vetämän ”viskurin” esiin heittämät perunat pärekoppaan. Keräämässä olivat sen kulmakunnan lapset. Eino-isäntä maksoi oikein rahapalkan päiväruuan lisäksi, jos oli koko päivän pellolla

Oli mahtavaa saada palkaksi kellanruskea, neliskulmainen seteli – 50 markkaa ja oikein paperirahana! Meillä kotona oli kolme eri perunamaata ja ne perunat riittivät hyvin talven yli. Veljeni teki nuotion ja hautasi isoja pottuja kypsymään kuumaan tuhkaan. 

Syyskuussa meillä oli velvoite viedä kouluun  k o l m e  litraa puolukoita. Talven aikana keittäjä Hanna Kolhinoja keitti meille ruispuolukkapuuroa monta kertaa koulun saunan suuressa muuripadassa. Me söimme puuron sinertävistä emalikupeista. Samoista kupeista söimme hernekeittoa, makaronivelliä ja makkarakeittoa. Patenttikorkkisessa pullossa oli kotoa maitoa eväänä. Voileivät voipaperisessa käärössä myös kotoa eväinä.

Istuimme kerran koulun pihan reunan isoilla kivillä syömässä eväitämme. Vuorelan Timolla oli voileipien välissä sentin paksuiset edamjuustosiivut. Koska Timo ei pitänyt juustosta, hän oli heittää ne takavasemmalle pusikkoon. Sanoin, että älä heitä, anna minulle! Muistan tuon kuin eilisen päivän nyt lähes 70 vuotta myöhemmin. Meillekin ostettiin sen jälkeen joskus edamia eikä aina emmentalia.

Puolukoita oli kerätty myös kotona talven varalle. Ne survottiin isoon puusaaviin. Ehkä oli sokeria seassa alusta lähtien ? Heti pakkasten tultua survos jäätyi aitassa. Muistan hakeneeni puolukkasurvosta siten, että puukolla tein ”avannon” keskelle ja sitten liemikauhalla nostin survosta kulhoon.

Koulun puusee oli iso rakennus. Ylös oli pitkät, jyrkät portaat. Tytöillä ja pojilla omat osastot. Reikiä 6 kpl ja ainakin poikien puolella seinä oli täynnä ”kirkkoveneitä”. Nikkilän Saima pissasi pulpetin alle. Kun häntä siitä vähän toruttiin, oli selitys se, että hän pelkäsi puuseen jyrkkiä portaita!

Toisella luokalla ei enää ollut aamu- ja iltavuoroa, koska tiloja ja opettajia oli nyt riittävästi. Tällaista muisteli
Eero