lauantai 14. heinäkuuta 2018

Vapaaehtoistyötä tämäkin


Suomalaiset ovat vast’ìkään tehdyssä tutkimuksessa maailman maista ykkösenä siinä, miten paljon ihmiset luottavat kanssaihmisiinsä? Eurobarometrin mukaan EU-maissa.

Tätä taustaa vasten ymmärtää myös sen, miten paljon vapaaehtoistyötä suomalaiset tekevät pienemmissä tai isommissa porukoissa tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Moni asia ei toimisi ja kehittyisi ollenkaan ilman vapaaehtoistyötä. Tässä kirjoituksessa ei luetella, mitä kaikkea sellaista vapaaehtoisuus on. Vain pari esimerkkiä.

Olen Sotilaspoikajärjestön jäsenenä päässyt mukaan matkoille tutustumaan muutamaan museoon.

Tikkakoski
Suomen Ilmavoimamuseo on Jyväskylän lähellä Tikkakoskella. Se oli kohdallani ensimmäinen kohde Sotilaspoikien matkassa. Tätä museota ei olisi toiminnassa ilman vapaaehtoistyötä, alan harrastajia. Tikkakoskella entisöitiin sodan aikana käytössä ollut pommikone, Bristol Blenheim n:o 200. Vapaaehtoiset entisöivät sen hienoksi museokoneeksi. Se oli monien vuosien projekti.

Kun tämä entisöintityö oli sittemmin valmis, lähdin veljeni kanssa Tikkakoskelle sitä katsomaan. Syy oli se, että Eila-siskomme mies, Pentti, lensi tällä pommikonemallilla 40 sotalentoa ja suurin osa lentopäiväkirjan mukaan juuri tällä numero 200:lla. Hän oli pommikoneen tähystäjä.

Eilan ja Pentin kuoltua lapsettomina minä ”perin” osan heidän irtaimistostaan. Sieltä löytyivät lentopäiväkirja, sotilasmerkit Ilmavoimista, sotilaspassi, sodasta saadut ansiomitalit ym. Veimme ne kaikki Tikkakosken museoon tallennettavaksi sen entisöidyn pommikoneen aineistoon. Aikanaan tuli kaunis kiitoskirje museon johdolta.

Parola

Tänä vuonna Sotilaspoikien retki suuntautui Parolan Panssarimuseoon. Museo on nykyään laaja ja hallit ja katokset nykyaikaiset. Esittelijän puheissa vilahtivat tämän tästä sanat vapaaehtoiset alan harrastajat ja vapaaehtoistyö. Ilman heitä ei olisi tätä museota toiminnassa. Hän kyllä sanoi hyvästellessämme, että nuoria ei enää tahdo saada vanhojen tilalle tulevaisuutta ajatellen. Tämä ”sukupolvenvaihdos” on tuttua monilla vapaaehtoistyön alueilla. Onneksi vapaaehtoistyö ei kuitenkaan ole kuolemassa sukupuuttoon.


Helsinki-Vantaa, Aviapolis
Täällä sijaitsee Suomen Ilmailumuseo. Pääsin pienemmän porukan kanssa tutustumaan tähän museoon. Mukana oli eläkkeellä olevia lentäjiä. Tämän vuoksi saimme ”pitkän kaavan” mukaisen selostuksen ja pääsimme myös seuraamaan töitä museon entisöintiverstaassa. Opas kertoi, että joukko alan harrastajia on tiistaisin ja torstaisin koko päivän vapaaehtoisina tekemässä kulloinkin menossa olevaa projektia. 

Parasta aikaa siellä rakennetaan pienistä eri puolilta Suomea saaduista palasista Myrsky-hävittäjää. Se oli ensimmäinen suomalainen hävittäjä. Niitä valmistui 5l kappaletta. Yhtään entisöitävää ”raatoa” ei ole säilynyt. nyt siis tehdään palasista ja onneksi Tikkakoskelta löytyneiden piirustusten mukaan lentokelpoinen kone. Se on varsinaista vapaaehtoisten käsityötä. Ei voi kuin ihmetellä sitä työtuntien määrää, joka kuluu ennen kuin Myrsky nousee ilmaan vuonna 2019.

Ilmailumuseossa oli myös pienoismalli Morane-hävittäjästä, jollaisella salolainen Urho Lehtovaara ampui neuvostoliittolaisen pommikoneen alas, joka oli tullut yllättäen talvisodan aikana Salon ilmatilaan. Urho Lehtovaara lähti takaa ajoon ja löysi pommikoneen Kiikalan yläpuolelta. Lehtovaara ampui koneen alas ja se oli hänen ensimmäinen ilmavoittonsa. Morane ei ollut kovin hyvä hävittäjä, mutta Lehtovaara ohjaimissa se kyllä toimi hyvin. 

Myöhemmin hän sai käyttöönsä Messerschmitt 109-hävittäjän, jolla teki tuhojaan vihollisen kalustolle. Hän oli Suomen 6. paras hävittäjälentäjä 44:llä ilmavoitollaan. Hänet palkittiin Mannerheim-ristin ritarin arvolla näistä ansioista.  Salolaisessa Itsenäisyyden museossa on nähtävänä Urho Lehtovaaraan liittyvää aineistoa.

Salolaiset Sotilaspojat käyvät joka vuosi 4. päivänä kesäkuuta kolmen salonseutulaisten Mannerheim-ristin ritareiden haudoilla laskemassa kukat lippuvartion kera. 


Urho Lehtovaaran hauta on Salon vanhalla hautausmaalla, Hans-Olof von Essenin Halikon ja Eino Laisin Helisnummen hautausmailla. Nämäkin käynnit ovat eräänlaista vapaaehtoistoimintaa, jolla pidetään yllä kunnioitusta maan puolustamisessa kunnostautuneita kohtaan.
                                                               Eero














   




keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Vesille venosen mieli…


…ja kyllä täällä tuhansien järvien kotimaassa myös vesien äärillä asuvilla ihmisillä mieli halaa laineiden liplatuksen tuntumaan. Itsellänikin, vaikka tässä Suomen ainoassa sisämaassa sijaitsevassa merenrantakaupungissa olen viimeiset 30 vuottani maakrapuna viettänytkin. No, jokusia kertoja, silloin alkuaikoina, oli yrityksiä kulkeutua veden välittömään läheisyyteen, jopa merellisyyteen. Mutta kun veneettömyyden lisäksi puuttuu fyysisiä ominaisuuksia pärjätä keinuvassa kulkuneuvossa, jopa sen kyytiin pääsystä lähtien, olen siirtänyt tuonkin osa-alueen kanssa elämisen muistojen varaan. Sillä osastollahan alkavat olla jo lähes kaikki elämän pakollisten ja vaistotoimintojen varassa tapahtuvasta poikkeavat tekemiset ja olemiset.

Toistaiseksi siis vielä hengittäminen, syöminen, juominen ja nukkuminen ovat todellisuutta, jos kohta niistäkin tuota viimeisintä yritän monesti aamuisin muistella keskenjääneiden unien mahdollisista tulkinnallisuuksista taikka enteistä. Ainoa olettamusyhteys osunee heilahtelevan verenpaineen ja mäkisessä maastossa liikkumisen keskinäisyyteen. Eikä siinä leijuta, niin kuin joskus nuorempana, ei, siinä kiivetään taikka tullaan vauhdilla alas. Onneksi olen oppinut seurailemaan uniani häiriintymättä ja kuin videon katselun kaltaisina. Enkä kyllä muista noissa unissani päässeeni vesille, mutta muistoissa kyllä. Palaan siis sinne.

Sotien jälkeen, viisikymmenluvulla, siirryttyäni työelämän ensiaskelilla lehtitalon perjantaisten ruskeiden kirjekuorien talouden pariin, olin pääsemässä mukaan yhteisöön, jota kaihoten pidän yhä lähelläni. Olin oppisopimus-kouluttautumassa kirjaltajaksi. Ammattinimike, jota moni ei tänä päivänä tunnista, ja vielä harvempi pystyy kertomaan olleensa joskus sellaisessa ammatissa. Kirjapainot sisälsivät oman sisäisen hierarkiansa lisäksi yhteenkuuluvuusaspektin väestönosana, joka teki yhdessä julkaisutöiden lisäksi paljon myös vapaa-aikaan kohdistuvia toimenpiteitä. 

Ajankohtaisten omakotirakennustalkoiden ja korttirinkien miehittämisien lisäksi myös retkeily kuului repertoaariin. Ja kun evakkoreissuni oli jo heti Talvisodan syttymisen jälkeen kuljettanut perheemme Saimaan rantavesien maisemiin, niin totta kai myös seudun kirjapainoväki vesiretkeili elikkä harrasti veneilyä. Valkokylkisiä höyrylaivoja lukuun ottamatta siihen aikaan ei juurikaan vielä kookkaita muskeli- taikka ökyveneitä vapaa-ajanvietossa Saimaalla seilaillut, ainakaan sen itäisillä vesillä, mutta likimain kaikilla oli jonkun kokoinen vesikulkuneuvo. Useimmilla soutuvene, hieman kookkaampaa kokoa, johon monasti oli hankittu pienitehoinen moottori. 

Valtio eli Valmetkin oli huomannut sen ja kehitellyt markkinoille VIRE-keskimoottorin – sellaista kun arvostettiin enemmän kuin peräprutkuja. Seitsemän hevosvoimaa, kiinteällä akselikontaktilla kaksilapaiseen potkuriin, sillä mentiin pitkälle näkymättömiin runsaasti saaristorikkaassa Savonlinnankin ympäristömaisemassa.
Omat konstinsa olivat tuon yks’pyttysen 2-tahtisen käynnistyksessä, jossa tarvittiin kokemukseen perustuvaa neulaventtiilin ja ryypyn säätöasentojen tuntemusta, ja puristuskohdan oikeaoppista ennakointia ennen käynnistysnarusta nykäisyä. – Yleensä kolmannella se lähti. Minkäännäköisittä vapaakytkimittä liikevoiman suora veteen siirtyminen heilautti kyllä narusta kiskojaa, mutta kun siihenkin varautumiseen oli jo opittu, niin… ja sitten mentiin. Mökille, kalaan taikka muutoin vain virkistäytymään.


Silloin ei kesämökkejä ollut vielä kovinkaan monella duunarilla ja siitä johtuen meidänkin lehtitalomme iltavuorosta melko monena kesäviikonloppulauantaina, painokoneet pyörimään saatuamme, kokoontui porukka rantaan ja jonkun veneenomistajan paatin vierelle. Vuorofaktoreista meihin oppipoikiin, me muodostimme kaveriporukan, joka oli ennakoiden evästänyt itsensä lähes yöttömän yön viettoon jonkun lähisaaren rantakallioilla suviyön lämmössä. Joskus tuohon porukkaan liittyi myös aviossa olevien puolisoitakin mukaan, mutta pääosin ”poikamiesporukalla” mentiin. Kaupinsaareen taikka Simunaan tai ainakin etelän suunnalle useimmiten, tutuille rannoille ja joskus myös tutuksi tulleen nuottakunnan apajalle poiketen. Nostotuoreet muikut kelpasivat lisäeväiksi, varsinkin jos ”vaimoväkeäkin” oli mukana – kokkailijoiksi.


Valoisassa yössä rantauduttuamme jotkut keräilivät nuotiotarpeita, joku varustautuneempi kokosi telttaansa ja eväitäkin jo etsittiin esille. Kirjaltajakunnan, kaiketi monen muunkin niiden vuosikymmenten työporukoitten, vitsaukseksi (näin jälkikäteen ajatellen) oli myönnettävä melko runsas alkoholin käyttö. Noilla saarireissuilla se tosin pyrittiin pitämään toverikurilla jonkunnäköisesti oorningissa. Kai siinä oli itsesuojeluvaistollakin osansa. Mutta yksi sellainen kalustoomme kuuluva huolenpitomme kohde oli tuttu soittoniekka, ei-kirjapainolainen, mutta vuosien aikana monesti kanssamme kulkenut ja osuutensa yhteisistä kuluista soitollaan korvannut. Kovin hyvin en häntä tuntenut, mutta oletettavasti musiikillista elämää melko vapaasti viettävän oloinen hanuristi. Lieneekö muuta ammattia ollutkaan, mutta hyvin usein näillä saarireissuilla hän kuului kalustoon. Soitti ja osasi soittaa! Siedettävästi silloinkin, kun ”soittajan soppa-annos” ylitti säännöstelyn rajat – vaikk’ei se kortilla ollutkaan muutoin kuin hakijansa papereissa Alkon leimana. 

Joskus musikantti taiteilijamaisesti tietenkin kohotti omanarvontuntoaan ja irrotti haitarin hihnat olkapäiltään, eikä edes ylimääräisellä soppa-annoksella suostunut niitä päälleen pujottamaan. No, kun tapansa tunnettiin, niin muistan sellaisenkin kerran, jolloin pelimanni soitti läpi yön, pieniä huoltotaukoja lukuun ottamatta. Kai se on vaistonvaraisesti luonnollista, että kun haitari on sylissä, sitä kuuluu näpelöidä ja sen katkeamattomuuden varmistamiseksi joku ryhmästämme keksi sitoa haitarin hihnat selän takaa narulla yhteen. Se takasi – pienistä kiukustumisista huolimattakin – musiikkia aamuun asti.


Tällaisten jo osin ohimenneen kesän juhlakauden monessa mutkassa huomaan kanssaihmisten mielivän veneineen vesille, tai ainakin laineilla lähinaapureita tervehtimään, ja silloin kohoaa kohtuullinen määrä muistoja nuoruusvuosiltani Saimaan rantamilla. Vesillä, varsinkin kalastusmielessä, liikuin aina puolen vuosisadan iän sivuuttaen, mutta sitten nämä pitkäaikaisuudet alkoivat pikkuhiljaa lyhentää askelta, ahistaa portaikossa tai helteessä, jopa ottamaan kepistä tukea hidastuneessa liikkumisessa, eikä itse saanut maahan pudonnuttakaan poimituksi. Terveydenhoitohenkilöstöä oli ärsyttänyt jo tuota ennen, liki parikymmentä vuotta, monenlaisten kontrollilukemieni osumattomuus asetettuihin normeihin, eivätkä he elämäntapoihinikaan ilmaisseet kovin innolla tyytyväisyyttään. Tuon paketin yhteisvaikutus jätti vapa- ja vapaa-aikakalasteluni muistelo-osastolle, jonne sitten pikkuhiljaa olen kerännyt, ja ollut pakotettukin keräämään, monenlaisia ennen olleita asioita, joista lähinnä tuo ”pelimannisetä” tuli nyt mieleeni. Mukavasti monet noista muistelemisista lämmittävät, eikä vähiten siksi, että ON tullut elettyä runsaasti kaikkea sellaista, mitä muistella!















lauantai 7. heinäkuuta 2018

Silloin ennen, omavaraisuuden aikaan


Yksin kun elää, niin kaikenlaisia asioita tulee miettineeksi. Mitään suurta ja mullistavaa ne muistot eivät sisällä, mutta itsekseen, omaksi iloksi, on niitä mukava skrivata paperille. Ovat ainakin omakohtaisia tapahtumia.

Aika kauan me suomalaiset olemme eläneet omavaraista aikakautta. On otettu talteen ja säilötty mahdollisimman paljon itse kasvatettuja erilaisia tuotteita. Samoin on kerätty metsien marjat ja sienet talteen.

Näillä tuotteilla on tehty myös kauppaa kaupunkien toreilla. Kaupunkilaisserkut ovat puolestaan säilöneet näistä mm. marjat talven varalle. Osa näistä “serkuista” on ollut omatoimisiakin ja korjanneet metsän antimet itse talteen. Osalla on ollut ja on edelleenkin palsta, jossa harrastaa kasvien viljelyä omaksi ilokseen. Alkuaan ajattelin kirjoittaa ihan muusta “omavaraisuudesta” kuin elintarvikkeiden tuottamisesta. Mutta…

Mielestäni ennen ja jälkeen sotien oltiin pitkälti omavaraisia myös tuon viihteen suhteen. Kaupunkilaisserkkujen kokemuksista en niinkään tiedä, mutta ainakin me maalaisserkut tulimme aika pitkälti omin neuvoin toimeen. Tietenkin meillä oli levysoittimet ja kirjat saatavilla. Oli muutakin siihen verrattavia, kuten harrastajateatterit, kiertävät tivolit, sirkukset ja myös kiertävät elokuvien esittäjät. Kauppalapitäjissä oli kiinteät elokuvateatterit. Esityspaikkoja oli ympäri Suomea. Seurojen ja muut samanhenkiset tilat ja talot olivat niitä kulttuurin kehtoja, joissa sitä “omavaraisuutta” harrastettiin.

Joka pitäjässä oli omat yhdistyksensä, joiden suojissa ja toimesta sitä “kyldyyrin” siementä viljeltiin. Ohjelman esittäjiksi pyrittiin saamaan oman kylän Liisat ja Villet. Mistä taikka millä rahoilla niitä oikeita taiteilijoita olisi saatu, piti olla omavarainen koko yhteisön kannalta katsottuna.

En käy syvällisesti pohtimaan miksi ja mihin pyrittiin tällaisenkin omavaraisuuden hallintaan. Jokainen yhdistys teki tietenkin työtä niin sanotusti oman linjan tavoitteiden eteenpäin viemiseksi. Näitä linjauksia riittää tänäkin päivänä. Niistä “hyvistä ajoista” on itse tekeminen muuttanut muotoaan roimasti. Ei olla niin sanotusti omavaraisia henkisten tuotteiden luomisessa.

Liikuntaahan seurojen puitteissa silloinkin harrastettiin, mutta lajeja on tullut siitä runsaasti lisää. Nykyisin taso- ja muutkin vaatimukset ovat sen mukaiset. Silloin joskus haluttiin vain viihtyä ja harrastaa. Siinä oma apu oli paras apu. Kyliltä löytyi henkilö tai useampi, joka pystyi ohjaamaan ja vetämään tätä porukkaa. Ei siihen aikaan puhuttu nuorten syrjäytymisestä. Varmasti niitä ujoja oli myös, mutta niitä ei niinkään tunnistettu, he elivät nuorten riennoissa hiljaisemmalla tyylillä, mutta mielestäni kaikki olivat silti elämässä mukana. Suurin osa kävi kansakoulun ja sen jälkeen hakeutuivat työelämään. Jotkut menivät ammatilliseen koulutukseen. Pääsääntöisesti kuitenkin useat hankkivat ammatin työnteon kautta. Nykyään ns. peruskoulun käytyään nuoret valitsevat ammatillisen koulutuksen tai jatkavat koulunkäyntiä lukion kautta ylioppilaaksi. Valkolakin saatuaan alkaa hakeminen varsinaiseen ammattiin johtavaan koulutukseen. Eli niin sanotut “kesätyöt” saattavat jatkua vielä 5 - 6 vuotta.

Huonommin on asiat nuorilla, jotka eivät selviydy oikein mistään. Työtä ei saa ja opiskelumenestys ei jostakin syystä ota sujuakseen. Virikkeitä tarjotaan moneen lähtöön. Suuntaus saattaa olla yhteiskunnan taholta negatiivinen.

Silloin ennen koulun jälkeisenä aikana tehtiin kausitöitä. Siitä saatiin pikkuisen taskurahaa omaan käyttöön. Haaveena oli saada esim. polkupyörä, jolla ajeltiin harrastuksiin tai kavereiden luokse. Maaseudulla pennit tienattiin juurikkaan harvennuksesta useimmiten. Ihan jouten ei kuitenkaan oltu. Ellei muuta, niin rastaan pesät saivat huutia. Nämä linnut kun pitivät huolen kypsien marjojen syömisestä myös pihapuutarhoista. Aikaa on kulunut ja niin on kulunut tuo suhtautuminen “tuholais- eli paskarastaisiin”. Nämä eivät saaneet juurikaan myötätuntoa osakseen. Toista on nykyään. Ihminen on saattanut osan luontoa, lintujakin, uhan alaisiksi, mutta joitakin lajeja suojellaan vähän liikaakin. Minusta. Sain hiljattain laivaristeilyllä nähdä ja kokea mitä merimetsoyhteisö saa luonnossa aikaiseksi. Me, entisajan pikkupojat, emme onnistuneet rastaiden suhteen, mutta aikuiset asiantuntijat varmasti saisivat rajoitettua joillakin konstein merimetsokannan levinneisyyttä. Kuulemani mukaan merimetsot nauttivat kuhan syömisestä. Kuhakanta laskee siellä missä merimetsoja on runsaasti. Ihminen syyllistää monessa asiasta ihmistä, syystäkin, mutta löytyy niitä eläinkunnastakin, ihmisen kaltaisia tuhoajia.

Se siitä. Mennään jutun juurille, eli omavaraisuuteen “henkisellä” puolella. Kyläyhteisöistä löytyi aloitteiden tekijöitä, jotka halusivat rinnalleen muitakin jonkin asian kehittämiseksi. En jää sitäkään pohtimaan, mutta erilaisia yhdistyksiä oli perustettu erilaisiin tarkoituksiin ja suojissa toimittiin sekä viihdyttiin. Varain eruu oli yksi päämäärä toiminnan eteenpäinviemiselle. Mistä niitä käyttövaroja muualta olisi saatu kuin yhteisön keskuudesta. Nuorisoseurat on hyvä esimerkki toimeliaisuudesta yhteisen edun tavoittelemiseksi.

Kotipitäjässäni oli nuorison eteen työskenteleviä yhdistyksiä moneen lähtöön. Kotikyläni yhdistävä tekijä oli Pienviljelijäyhdistys, johonka kuului miltei joka savu, niinkuin Lapissa oltaisiin ilmaistu. Ei tarvinnut olla kuin aarin kerhopalsta, kun jo oltiin niin sanotuissa tupailloissa mukana. Yhdistys harjoitteli näytelmiä, kansantanhuja sekä kaikkea mahdollista, kuorolaulusta kuorolausuntaan. Suosittu oli 5 pojan lauluryhmä, kuin myös tyttöjen ryhmäkin oli. Kyllä nuoret laulaa osasivat.


Minulle veljeni varasi ”nanailaisen” (= kansa tuolla jossakin) kahden miehen painiottelun. Kohtalaisen pitkänä kaverina esitin kahta nanailaista kansanpainijaa. Paini oli nanailaisten suosikkilaji. Painijoilla oli kiinteä ristiote hartioiden kohdalta. Olin puettu kaksilla vaatteilla, eli 2 pomppaa, 2 päälihousut, kahdet saappaat ja kahdet karvahatut (perinteiset leuan alta sidottavat reuhkat), kahdet “päät karvalakkeineen”, kiinnitettiin selkääni ja hihat täytettiin lumpuilla. “Kädet” laitettiin kiinteään ristiotteeseen. Jo pukemisen aikana taivutin itseni niin, että kädet, joihin saappaat oli pujotettu, koskettivat myös lattiaa. Myöskin housut oli puettu molempiin raajapareihin. Puntit saappaan varsissa.


Ottelu oli valmis alkamaan. Ristiote piti, kampitukset ja nostot “hirvittäviä”. Puskea sai ja vastaan piti laittaa! - Nousin pystyyn ja pääni tuli pompan sisältä näkyviin. Hyvältä tuntui nauru ja aplodit. Yksiltä Pusulan perukoilta kaksi tuttuani olivat muistelleet niitä aikoja. Siinä toinen muisteli, että olin tehnyt “taikatemppuja” jossakin kyläjuhlissa. Taikuutta en osaa, mutta nanailaisen painiesityksen suoritin. Olin ollut niin sanotusti vierailijana silloin Pusulan Pienviljelijä yhdistyksen iltamissa. Veljeni ohjasi tanhuja Kärkölän ryhmälle ja minä olin mukana tanhuamassa heidän kanssaan. Miksipä nuorukainen olisi kieltäytynyt, kun seurakin oli puoleensa vetävää ja viehättävää.  


Silloin oltiin niin monessa omavaraisia. Kaikki ohjelmanumerot esitettiin Ihan Ite. Väkeä kiinnosti osallistua pippaloihin. Seurat saivat ropoja toiminnalleen. Tietenkin vetonaulana iltamien jälkeen tuleva puolentoista tunnin tanssi. Joskus oli oma pelimanni, jonka tahdissa tanssittiin. Säilötty musikki kelpasi myös.  Yhdistys sai olla onnellinen jos oli “oma” PELIMANNI. (Laitoin oikein isoilla kirjaimilla!) Pelimanni oli usein kasvanut seuran “kyljessä”. Parhaassa tapauksessa tällainen henkilö toimi vetäjänä yhteisössä. Seurojen talot kököttivät pitkään tyhjillään rapistumassa. Talkoilla tehdyt rakennukset saivat mädäntyä aika pitkään ihan vapaasti. Paljon on jo pelastettu hunningolta yhteiseen käyttöön. On alettu ymmärtää niiden hyöty. Tietääkseni remontointiin on saanut avustustakin valtion taholta!

Tulipa viihdyttyyn muistojen parissa. Millaista se onkaan muistella sitten vanhana. Näistä ajoista kun ei ole kulunut vasta kuin hiukan yli 60 vuotta. Omavaraisia oltiin silloin niin monessa asiassa. Itse tehtiin, jopa omat humpuukimme.

En vähättele yhtään nykyajan tekemisiä, mutta kun nykyään niin paljon asioita saadaan valmiiksi pureksittuna - ammattilaisten  tekemänä. Tosiasia on, että eri alojen koulutus on mennyt isoin harppauksin eteenpäin, myös viihtymisen alalla. Mutta sitä vain pohtimaan jään, mikä saa ihmisen enenevässä määrin syrjäytymään. Onko tarjolla liikaa, vai olemmeko vain muuttuneet toisenlaisiksi?

Kyllä se nikkelimarkka oli paljon lujemmalla silloin joskus. Mutta sillä saikin silloin ison pussin makeisia. Nykyisellä valuutalla, joka on koottu yhtä monesta osasta, kuten se markkakin, ei meinaa saada tulevan maailmanlopun alkuainetta elikkä hiukan fiinimpää muovikassia. Tyhjänä. Ei kyllä silloin joskus saanut sillä nikkelimarkallakaan muovikassia. Ei vielä sittenkään, vaikka olisit latonut niitä vaikkapa 150 kpl riviin. Tämä on tosi juttu, uskokaa tai älkää, omapa on asianne, jos ette usko!

                           Niilo

PS. Joiden puolivirallisten tietojen mukaan muovikassit täyttäisivät näillä haminoilla vasta 60 vuotta, ettei niitä silloin vielä ollut isommissakaan kirkkomaisemissa. Maailmallakaan, saati markkamaissa!














keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Mökkimuistoja: Räkättirastaat


Nyt on ihan tieteellisesti todistettu, että lintujen tarkkailu edistää hyvinvointia. Ilmankos keväät mökillä olivatkin hyvinvoinnin aikaa, kun joka puolella sirkutettiin, vihellettiin ja välillä räkätettiin. Oli mukava seurata, miten linnut palasivat muuttomatkalta. Miten ne siivosivat vanhat pesät ja kunnostivat uudet ja miten erilaisiin paikkoihin pesä voitiin rakentaa.

Kävelin kevätkesäisenä päivänä mökin lähistöllä metsässä. Huomasin, miten räkättirastaat alkoivat korottaa räkätystään. Sitten ne alkoivat tehdä syöksyjä kohti. Ahaa! Ajattelin, että nyt on pesä jossain lähellä. Seisahduin ja aloin katsella ympärilleni. Ensin katselin ylemmäs puiden latvoihin. En huomannut mitään. Sitten suuntasin katseeni alemmas. Ja bongasin räkätinpesän kaatuneen puun juurakossa. Menin lähemmäs ja siellä oli pesä. Ja pesässä viisi jo melko suurta poikasta. Niillä oli jo pienet sulat siivissään.


Kuvasin pesän ja jätin poikaset kasvamaan. Juttelin sitten sisareni kanssa ja hän sanoi, että syksyllä vielä sinua kaduttaa, ettet hävittänyt pesää. No, syksy saapui aikanaan ja puolukat alkoivat punertaa. Mökin ympärillä oli runsaasti puolukkamättäitä. Olin lähdössä käymään kotona Salossa. Tuumasin itsekseni, ettei puolukoita kannattanut kerätä. Olivat vielä sen verran raakoja.

Parin viikon kuluttua palasin mökille. En löytänyt ensimmäistäkään puolukkaa mökin pihapiiristä tai lähimetsästä. Kukaan ihminen ei olisi voinut poimia niin tarkkaan joka ainoaa puolukkaa. Räkätin poikaset olivat jo isoja ja olivat nokkineet puolukat parempaan talteen.  

Manasin pari kertaa hellän luonteeni ja menin torille ostamaan ämpärillisen puolukoita. Kyllä niillä räkättirastaan poikasillakin on oikeus elantoon ja elämään. Kyllä ne kuuluvat luonnon monimuotoisuuteen. Ennen muinoin pojankoltiaisten kevätkolttosia oli hävittää räkätin pesät. Miten lie nykyään, istuvatko varhaispuperteetissaan kotona pelaamassa videopelejä?
Eila


















lauantai 30. kesäkuuta 2018

Tie minne vie…


Olipa kerran uudistuva matkapalvelulaki. Olipa myös Salon SYTY, joka on jäsenyhdistystensä edunvalvoja. SYTY järjesti uudistuvasta laista infotilaisuuden, jossa oli hämmästyttävän vähän yhdistysten väkeä. En oikein tiedä, mitä ajatella… Käytävillä kuhistiin ja laki puhututti paljon ja hartaasti. Kun sitten olisi ollut kolmen tunnin sessio asiasta, oli läsnä noin 15 henkeä.

Niin kuin isoisäni jo aikanaan sanoi, on myöhäistä parkua, kun paska on jo housuissa. Niinpä ajattelin olla erityisen avulias kanssakulkija ja yhdistää 1.7.2018 uudistuvan matkapalvelulain ja 25.5.2018 voimaan astuneen tietosuoja-asetuksen. Tässäpä sinulle, mahdollinen virkistys- tai retkivastaava yhdistyksessä, tietopaketti asiasta. Ole hyvä! Ja mahdolliset virheet ovat omiani ja johtuvat siitä, etten ole ymmärtänyt asiaa oikein. Sekään ei ole mitenkään mahdotonta, kun en kerran juristi ole. Ja matkapalvelulaista ja tietosuoja-asetuksesta on kuulunut ja kuuluu vielä pitkään monenmoista. Vuoden kuluttua olemme kaikki taatusti viisaampia asioiden suhteen!

Kannattaa muistaa, että ennen 1.7.2018 varatut ja järjestetyt matkat hoituvat vanhaan tapaan eli laki ei koske niitä. Jos matka varataan 1.7. jälkeen, on otettava huomioon uusi matkapalvelulaki.

Tärkein anti iltapäivän uudistuvasta matkapalvelulaista kertovassa tilaisuudessa oli se, että jatkossa kannattaa aina ottaa rekisteröitynyt matkanjärjestäjä, kun ja jos kyseessä on yli yön kestävä matka. Ulkomaille suuntautuvien reissujen järjestämisessä on ehdottoman välttämätöntä käyttää rekisteröitynyttä matkanjärjestäjää tai matkatoimistoa.

Päiväreissuja (alle 24 tuntia, ei yöpymistä) voidaan edelleen järjestää yhdistyksen taholta. Silloin täytyy muistaa, että matka on vain jäsenille. Asioita helpottaa sekin, että yhdistyksen säännöissä mainitaan, että yhdistyksen tarkoituksena on järjestää virkistystä jäsenilleen esimerkiksi retkiä ja matkoja. Lisäksi matkasta ei saa tulla voittoa yhdistykselle eikä matkojen järjestäminen saa olla liiketoimintaa eli varainhankintaa yhdistykselle. Matkojen on oltava satunnaisia.

Sitten päästäänkin taas siihen, mikä on satunnainen… Tästä lakimiehet vielä kiistelevät, että onko satunnaista matkojen järjestämistä se, että yhdistys järjestää matkan 1-3 kertaa vuodessa vai kerran kolmessa vuodessa. Tällä välillä liikutaan tulkinnoissa juuri nyt.

Yhdistyksen on lupa markkinoida jäsenmatkojaan vain niissä kanavissa, joissa yhdistys muutoinkin ilmoittaa toiminnastaan. Jäsenmatkojen markkinointi on tehtävä kohderyhmälle, matka ei saa olla avoin kaikille.

Näiden neljän ehdon on täytyttävä yhtä aikaa. Muistakaa siis, että 1. markkinointi ja myynti on rajattua, 2. matkat ovat satunnaisia ja 3. matkoissa ei saa olla taloudellisen hyödyn tavoittelua eikä 4. matkailu saa vaikuttaa liiketoiminnalta.

Harrastelijat halutaan pois järjestelemästä matkoja! Siksi on todennäköisesti tiedossa hintojen nousua reissuissa. Kuluttajan kannalta on tietysti ikävää, että hinta nousee. Samalla kuitenkin kuluttajan oikeudet vahvistuvat. Uusi matkapakettilaki säätelee matkailualaa, joten sekä kuluttajan että järjestäjän oikeudet ja velvollisuudet muuttuvat.

Matkanjärjestäjän vakuutusjärjestelmä (koottu hinta) on ilmoitettava ennen matkaa. Tiedonantovastuu käsittää mm. sen, että tarkemmat tiedot on annettava varatessa. Tämä laki uudistaa peruutus- ja korvausehtoja. Uusi laki samalla myös lisää rekisteröityjen matkanjärjestäjien uskottavuutta, mutta lisää samalla myös näiden kuluja.

Virheiden korjaustilanteet kuuluvat uuden lain vakuutuksen piiriin. Näin ollen matkaajalla on oikeus korvaukseen henkilö-, esine- ja varallisuusvahingoista. Uutta on se, että myös lomanautinnon menetyksestä voi hakea korvausta (mielipahakorvaus). Välitön palaute on silloin annettava jo kohteessa. Jollei tule korjausta matkanjärjestäjän taholta jo kohteessa, on matkaajalla oikeus korjata tilanne itse.

Kriisitilanteissa paluukuljetukset on jatkossa turvattu. Silloin matkantilaaja saa täysimääräisen korvauksen matkan peruuntuessa esimerkiksi matkatoimiston konkurssin vuoksi.

Matkustajan peruutusehdot muuttuvat. Peruutuksessa ei ole jatkossa aikarajaa, mutta peruutusmaksut tulevat normaaliksi käytännöksi. Maksuton peruutusoikeus lääkärintodistuksella poistuu kokonaan! Samalla matkavakuutuksen merkitys kasvaa.

Yhdistys voi koota itse matkaohjelman, hinnoitella ja rahastaa. Mikäli matka järjestetään yhteistyönä useamman yhdistyksen kesken, jokainen voi markkinoida jäsenmatkaa omalle kohderyhmälleen. Ilmoittautumiset tehdään omaan yhdistykseen, jossa ollaan jäsenenä. Myös maksu suoritetaan omaan jäsenyhdistykseen. Kotimaan matkoja voi tehdä turvallisesti myös ilman rekisteröitynyttä matkanjärjestäjää. Yhdistys kantaa silloin itse vastuun matkasta.

Uusi matkapalvelulaki siis korostaa jäsenyyttä. Sehän on hyvä asia yhdistykselle, eikö sjuu? Matkat on tarkoitettu vain jäsenille eli se luetaan jäseneduksi. Varsinaisilla ja kannatusjäsenillä voi jatkossakin olla eri hinta. Matkat on nähtävä osana yhdistystoimintaa, joten säännöissä kannattaa olla maininta virkistystoiminnasta esimerkiksi matkojen ja retkien muodossa.

Tärkeää on huomata, että matka ei saa tuottaa kenellekään jäsenelle taloudellista hyötyä!

Ennakkotietoa on jaettava entistä enemmän matkoista, varaus- ja peruutusehdoista ja matkan eri osien toteuttajien vastuista. Tämä koskee erityisesti rekisteröityneitä matkanjärjestäjiä, mutta muuttaa myös kuluttajien odotuksia.

Ennakkotiedotettavia asioita on korostettu uudessa laissa. Ennen reissua on kerrottava selkeästi matkan kesto, kohteet, majoitustyyppi, kuljetukset, palvelut yms. Kokonaishinta on kerrottava ja samalla on avattava se, mitä hintaan sisältyy (mahdolliset lisämaksut ja maksuehdot). Mainostettaessa on huomioitava osallistujien vähimmäismäärä ja ilmoittautumisen määräaika.

Kun sitten yhdessä matkataan yhdistyksen järjestämälle päiväretkelle, ei nimenhuutoa enää saa suorittaa bussissa. Jonkun on vain tiedettävä, keitä matkassa on mukana. Matkalle lähtevä saa ilmoittaa toki nimensä, mutta matkanjohtaja ei saa enää huudella bussissa kaikkien kuullen lähtijöiden nimiä.

Retken jälkeen on tehtävä selkoa kuluista ja tuloista. Tuloja reissusta ei yhdistykselle saa tulla. Jos nyt muutama kymppi jää yli, kannattaa retken kohdalle kuluihin laskea myös kirjanpitokulut ja esimerkiksi puhelinkulut, joita on aiheutunut matkan järjestämisestä. Mikäli voittoa tulee, verottaja iskee kiinni!

Ennen laitettiin nimilista kirjanpitoon. Tietosuoja-asetus asettaa tähänkin omat rajoituksensa. On kuulunut kahdenlaista neuvoa eli edelleen voi laittaa nimilistan kirjanpitoon tai sitten voi kirjanpitoon tehdä yhteenvedon mukana olleista retkeläisistä. Itse noudattaisin yhteenvetoa, jossa todetaan, että matkalla oli mukana 14 varsinaista jäsentä, 10 kannatusjäsentä ja 4 avustajaa. Mikäli laitat jatkossakin nimilistan kirjanpitoon, pitää listasta poistaa kaikki henkilötiedot nimeä lukuun ottamatta. Henkilötieto on mikä tahansa merkintä, josta henkilö voidaan tunnistaa tai perheenjäsen/samaan talouteen kuuluva.

Tulipa melkoinen vuodatus! No, kestihän luento lähes kolme tuntia. Jos jotain jäi vielä epäselväksi, lisää tietoa löydät täältä:


sekä kilpailu- ja kuluttajaviraston sivuilta:


Päivi




PS. Tämä 1.7.2018 on päivämääränä siis tärkeä muistettava meille yksittäisillekin SYTYläisille - sen jälkeen kun muuttuu mm. Kela-taksin tilaaminenkin. Siitäkin voit lukea täältä:


















keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Suomen lippu

Sinivalkoinen lippumme virallistettiin vasta vuonna 1918, vaikka itsenäistyimme v. 1917. Olihan lippuja ollut jo montakin vuodesta 1581 suuriruhtinaanmaassa ja ollessamme Ruotsin vallan alaisuudessa.

Vasta päästyämme 1800 luvulle alkoi keskustelut omasta kansallislipusta. Ehdotuksia oli laidasta laitaan. Punapohjaisia, keltaisin ristein, sinistä väriä reunustamassa. Alku aina hankalaa on vanha sananlasku. Mutta lopussa kiitos seisoo, on sananlaskun loppu. Näin oli myös lippumme alkumetreillä.  Vasta vuonna 1917 itsenäisyytemme jo ollessa voimassa, lippu oli punainen ja leijona keskellä, kullanvärisenä...

Julistettiin taiteilijoille kilpailu lipun suunnittelusta. Taiteilijat olivat varmaan täystyöllistettyjä silloin, kun ehdotuksia ei vaan tullut, ainakaan runsain mitoin, kuten valtiovalta ajatteli.  No, Suomen lippuna käytettiin kahta samankokoista kankaankappaletta, toinen sininen ja toinen valkoinen. 

Ehdotus ei ollut kuitenkaan eduskunnan mieleen ja tuli myös sisällisota (v1918) sotkemaan Suomen kuvioita. Sodan päätyttyä aloitettiin lipun suunnittelu toden teolla.

Tehtävä annettiin lopulta sotilaspukukomitean piirustus-toimiston taiteilijoille, Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Valkoinen pohja sinisellä ristillä, jossa oli ristin keskuksessa Suomen vaakuna, tämä oli siis valtion lippu ja merenkulku- ja kauppalippu oli muuten samanlainen, mutta siitä otettiin pois vaakuna. 

 

Toukokuun 28.5. 1918 eduskunta sitten hyväksyi nämä liput ja ne ovat edelleen valtiomme kauniit liput.

Vuonna 1920 poistettiin kruunu, joka oli vaakunan päällä.

Suomessa on 6 virallista liputuspäivää ja lisäksi suositellut liputuspäivät joita on 13, ja jos on vaaleja, niin varsinainen vaalipäivä sekä presidentin virkaanastumispäivä ovat myös virallisia liputuspäiviä. Sitten on vielä päivät, joita sisäministeriö suosittelee. Ahvenanmaalla on omat liputuspäivänsä, kuin myös saamelaisilla. 


                                                      Hyviä liputuksia t: Sisko














lauantai 23. kesäkuuta 2018

Pentin Pulmapalsta


Mikä on palautuspiste?

Olen koonnut tähän tietoa palautuspisteestä. Tämä vaihtoehto palauttaa tietokoneesi aikaisempaan ajankohtaan, jota kutsutaan siis palautuspisteeksi. Palautuspisteet luodaan, kun asennat uuden sovelluksen, ohjaimen tai Windows-päivityksen ja kun luot palautuspisteen manuaalisesti itse. Palauttaminen ei vaikuta henkilökohtaisiin tiedostoihisi, mutta se poistaa palautuspisteen luomishetken jälkeen asennetut sovellukset, ohjaimet ja päivitykset.

Näin luot itse järjestelmän palautuspisteen

·      Kirjoita tehtäväpalkin hakuruutuun Luo palautuspiste
·      ja valitse se tulosluettelosta

·      Valitse Järjestelmän suojaus -välilehdessä Järjestelmän ominaisuudet ja sitten Luo.


·      Kirjoita palautuspisteen kuvaus ja valitse Luo > OK. Tässä luodaan palautuspiste ennen Gimp-sovelluksen asennusta.




Muutamat kovalevyn eheyttäjät poistavat Windowsin palautuspisteet, ja samalla saattaa myös palautuspisteiden luonti loppua kokonaan! Joten jos eheytät kovalevyäsi (nykyaikaisille koneille/levyille varsin turhaa työtä) jollain muulla kuin Windowsin omalla eheyttäjällä, muista eheytyksen jälkeen tarvittaessa ottaa palautuspisteiden luonti käyttöön ja luoda ensimmäinen palautuspiste manuaalisesti.

Voit optimoida kovalevyn Microsoftin omalla sovelluksella (automaattinen toiminto on käytössä, ellei siihen ole tehty muutoksia), joten edellä mainittua ongelmaa ei synny:
Optimoimalla asemat tietokone voi toimia entistä paremmin ja käynnistyä nopeammin.  Voit optimoida ne seuraavasti:

  • Valitse tehtäväpalkista hakupalkki ja kirjoita eheytä.
  • Valitse Eheytä ja optimoi asema

SSD-levy

SSD-levy on tietokoneen massamuisti, jossa ei ole liikkuvia osia ja jossa tieto säilyy laitteen ollessa virrattomana.

Myös ssd-kiintolevyn eheytys lukeutuu tarpeettomiin toimenpiteisiin, koska tiedon hajaantumisella ympäri levyä ei ole vaikutusta suorituskykyyn.  Ssd:n eheytys vain työllistää levyä ilman syytä.

Viimeisimpien Windowsin ja MacOS:n versioiden pitäisi osata tunnistaa, millainen levy on käytössä ja kytkeä automaattinen eheytys pois päältä.

Halutessasi voi tutustua tarkemmin Microsoftin palauttamista koskeviin ohjeisiin, niihin pääset tästä. Myös neptunet.net tietotekniikkasivustolta löytyy hyvää tietoa palautuspisteestä, pääset siihen tästä.
                                            Pentti