lauantai 28. marraskuuta 2020

Vesi

Vesi, on arvokas aine. Suomessa olemme tottuneet ”lotraamaan” veden kanssa, kun meillä on nämä tuhannet järvet, josta saa puhdasta vettä. No, ei ne kaikki taida olla enää niin puhtaita, mutta uimaan uskaltaa mennä. Niin tai sekin on hankalaa, jos on sinilevää. Eli ei ne vesivarannot olekaan niin itsestään selviä enää. Joku vuosikymmen sitten uskalsi vielä juoda vettä melkein järvestä kuin järvestä. Metsälammet, jos niissä on virtausta, ovat aika puhtaita ja kirkkaita. Monet ovat ulkolaisille ystävilleen esitelleet, että uskaltaa juoda.

Mutta mutta...  Hyvä vesi alkaa olla kullan arvoista. Monissa maissa ei pysty juomaan edes vesijohtovettä, kuten meillä. Ja monissa maissa se maksaa tosi paljon.

Nyt onkin huomattu, että asunto-oy:issä, joissa maksetaan jokin kiinteä kuukausittainen vesimaksu, niin toiset maksavat toisten kulutusta, ellei ole vesimittaria asunnoissa. Tähän asiaan on onneksi herätty nyt ja varsinkin uusiin asuntoihin ne ovat jo aina mukana.

Vesimittarin taakseen piilottava luukku ja sen vieressä putkistoon kiinnitetty vesimittari.

Luukun takana on mittari.

Vanhoihin asuntoihin ne laitetaan yleensä putkiremonttien yhteydessä. Ja miksi vähän kuluttavan olisi maksettava toisten kulutusta. Jokainen maksaa kuukausittain vakiomaksun ja kerran vuodessa ne luetaan – joku voi joutua maksamaan lisää ja toinen voi saada takaisin. Jospa oppisimme hiukan säännöstelemään tuota vettä. Ei sen veden koko aikaa tarvitse valua, jos vaikka hiuksia pesee. Puhdasta tulee kuitenkin. Meillä sitä vettä tulee melkeinpä joka asuntoon ”kraanasta”.

Onhan niitä mökkejä vielä, joihin ei edes haluta juoksevaa vettä tai sisävessaa. Siinä on se oma tunnelmansa, kun kesäaamuna menee ulkovessaan ja on hieno auringonpaiste, linnut laulaa. Mikä sen hienompi aamu.  Mutta nämä ovat niitä kuvia, joita mökkeilystä haluaa. Onhan siinäkin omat ongelmansa, mihin ne alustat tyhjennetään? Koska eihän sinne määräämättömästi sitä ”itteään” mahdu. Johonkin ne on tyhjennettävä.

Toivotaan, että saamme pitää nämä puhtaat vedet täällä, eikä niitä myydä kellekään.

                          Vesi on hyvää! T. Sisko



keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Suvaitsevaista

Minun mielestäni uskonnot ovat se asia, joka kylvää todella paljon eripuraa ja jopa sovittamattomia ristiriitoja ihmisten ja kansojen välille. Toinen eripuran aiheuttaja on politiikka ja puolueet.

Miten suvaitsevaisuus puoluekannasta riippumatta saa aikaan vain hyviä seuraamuksia. Siitä on omaa tietoa.

Isäni (s.1893) jäi 14-vuotiaana torpan poikana vähän heikoille, kun äiti kuoli ja isä lähti lesken luo. Pojat, isä nuorimpana, saivat selviytyä tästä eteenpäin. Isä meni maalarinoppiin ja liittyi 1.10.1910 Oriveden Työväenyhdistykseen jäsenkirjanumerolla 11. Hänestä tuli Sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen. Hän oli tästä lähin työväenluokan mies. Naimisiin hän meni vuonna 1922 ja he saivat ensin neljä tyttöä ja sitten vielä kolme ”maalaripoikaa”, tämän kirjoittaja on heistä nuorin (s.1941).

Kun sodat (siis talvi- ja jatkosota) olivat juuri päättyneet ja paikkakunnan urheiluseuroilla oli Uudenvuoden vastaanottojuhlat 31.12.1944, oli juhliin pyydetty isääni, kansanhuollon johtajaa, juhlapuhujaksi. On aika erikoista, että isäni piti saman puheen sekä Oriveden Ponnistuksen juhlassa Suojeluskuntatalolla, että Oriveden Toverien juhlassa Työväentalolla. Täytyy olla kova luottamus tasapuolisuuteen puhujaksi pyytäneiltä.

Kun isä oli perustanut maalausliikkeen ja toiminut yrittäjänä tarpeeksi kauan, hän siirtyi Kokoomuspuolueeseen. Kunnallisvaaleissa hänen saamansa äänimäärä ei kuitenkaan vähentynyt ja hän oli yhdenjaksoisesti kunnanvaltuustossa 40 vuotta. Minun tietääkseni kukaan ei ole ylittänyt tätä vuosimäärää.

Kirjoittajalla on isän kaikkien puheiden käsikirjoitukset. Uudenvuodenpuhe on kaksi liuskaa pitkä. Tässä siitä pari kohtaa näytteeksi: ”Urheilun tunnuslauseena on: terve sielu terveessä ruumiissa. Ne seurat, joitten nimiin olemme tänään kokoontuneet, ovat paikkakunnallamme jo yli kolmen vuosikymmenen ajan pyrkineet toiminnassaan siihen, että kehitys kulkisi kohti tätä tunnusta. Sinä nuori nainen ja mies, nämä orivesiläiset seurat kutsuvat sinua riveihinsä aktiiviseen ja kurinalaiseen työskentelyyn. Ne esteet, jotka joitain aikoja sitten vielä olivat olemassa, ovat nyt ainakin suureksi osaksi poistuneet. Nuoriso näkee aina tulevaisuuden edessään ihanana, rusohohteisena. Ellei näin ole, on se vanhuuden merkki! Historia osoittaa, että kansat, jotka eivät ole omistaneet tuollaista mielikuvituksen voimaa, eivät mitään merkittävää ole tuoneet yhteiseen kulttuuriperintöön.” 

Vuonna 1947 kesäkuussa pidettiin Helsingissä SVUL:n Suurkisat. SVUL (Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto) on ns. porvarillinen urheiluliitto. Kaikki neljä sisartani olivat liittyneet Oriveden Ponnistukseen. Isäni oli jopa voittanut v. 1911 OrPo:n rintamerkin suunnittelukilpailun. OrPo pelaa nykyisin joskus Salossakin naisten lentopalloa. Ei isällä ollut mitään sitä vastaan, että neljä tyttöä oli tuossa urheiluseurassa harjoittelemassa keilojen kanssa suurta yhteisvoimistelutapahtumaa varten. He kaikki myös olivat Suurkisoissa. Heillä oli ruskea pahvinen matkalaukku ja siinä oli heidän kotiin palattuaan noin 13 cm läpimittainen tarra, Suomen Suurkisat. Pyöreän tarran kuvana oli keihään-heittäjähahmo ja keihäässä teksti Suomen Suurkisat 1947.

SVUL:n Suurkisojen tarra (v, 1947) rintarinnanja sulassa sovussa TUL:n Liittojuhlatarran (v. 1954) kanssa.

Me pojat olimme nuorempia ja liityimme sitten TUL-seuraan (TUL on Työväen Urheiluliitto) Oriveden Toverit (OrTo), joka siis oli vasemmalla puolella puoluekarttaa. Miksi siihen? 

V. ja U. -seura Oriveden Tovereiden (TUL) jäsenkirjan kansilehti.

Syy oli yksinkertainen. 1940-luvun lopulla jo Orivedellä alettiin pelata jääkiekkoa. Jo toimivassa, SVUL:n, OrPon joukkueessa oli paljon vanhempia hyviä pelaajia ja se pelasi myöhemmin jopa ”Suomi-sarjassa”. Me emme olisi mahtuneet edustusjoukkueeseen ja niin me pelasimme jääkiekkoa OrTon joukkueessa. En muista minkäänlaista kitkaa olleen siitä, että saman perheen lapset olivat eri leireissä. Minulla on tallessa lehtileike, jossa eräs kolumnisti 1970-luvulla kosketteli tätä aihetta. Hän kertoi nuorten liittymisen jompaankumpaan urheiluseuraan riippuneen asuinpaikasta kylän eri puolilla. Naapuruston nuoret liittyivät samaan seuraan. Näin se meni! Ei 10-vuotias paljon politiikasta perusta, kun ei edes tiedä mitä se on!

Isä oli urheilemiseen todella myötämielinen, vaikka ei itse urheillut. Esimerkiksi, kun hän oli kunnanvaltuustossa ja kunnan hallituksessa, oli hän puoltamassa jääkiekkoradan laitojen, pukukopin ja valaistuksen rakentamista kunnan laskuun. Molemmat urheiluseurat yhteisillä talkoilla tekivät radan jäädyttäminen ja lumityöt. En muista mitään kahnauksia näissäkään asioissa.


Postikortti, jonka Eero lähetti isälleen Helsingistä juhannuksena 1954. Kuvattu Stadionin tornista - voimistelijat ovat muodostaneet tekstin "KISA - TYÖ".

Juhannuksena vuonna 1954 oli TUL:n IV Liittojuhla Helsingissä. Me pojat harjoittelimme koko talven kansakoulun salissa yhteisvoimisteluohjelmaa. ”Urheilu ja työ, kättä lyö” oli se kisojen iskulause. Minulla on vielä tallessa postikortti, joka on etukäteen joukkovoimistelun harjoituksista kuvattu Olympiastadionin tornista. Olen sen lähettänyt isälleni ja siinä on leima. 

TUL:n IV Liittojuhlien majoituskortti, merkinnällä "Poika 11487".

Tulimme Helsinkiin erikoisjunalla ja kortteeri oli Kaisaniemen kansakoululla. Marssimme mahtavan pitkässä letkassa Kaisaniemestä Olympiastadionille.  Poikien voimisteluesitys tapahtui pallokentällä. Pojilla oli yhtenäinen asu punaraitaista pipoa myöten. 

Liittojuhlajuliste, jossa joukot marssilla Kaisaniemestä Stadionille (joka näkyy tastalla). Tekstinä "Meitä oli 40.567".

Meillä oli myös Helsingissä mukana se ruskea matkalaukku. Siihen liimattiin TUL:n pyöreä tarra sen SVUL-tarran viereen. Tämä yhdistelmä on kirvoittanut joskus jonkun tarkkanäköisen kysymään, miksi ne ovat samassa laukussa? Vastaus oli, että ihan vaan käytännön syistä käytännön syistä.

Laukkuun liimattiin vielä myöhemmin tarra ”Vierumäen Urheiluopisto”, jossa Eila-siskoni oli jollakin liikuntakurssilla. Valitettavasti laukku on myyty keräilijälle!

Eero (80-v.)


lauantai 21. marraskuuta 2020

SADEAAMU

Bloggaaja oli suunnitellut kirjoittavansa jutun jostakin mukavasta mielessä pyörineestä aiheesta. Aivot olivat hyrisseet unessa innokkaasti, esittäen villejä kuvia suomalaistyyliseen metsään sijoittuneesta viidakosta, jossa alkuperäisasukkaat ja avustustyöntekijät ajoivat leijonia telttojensa reunalta karjumalla, ja avosavimajassa oli täysin uutukainen, moderni keittiö.

Aamunkoitteessa ikkunan takaa paljastui kuitenkin synkkä ja ikävä kuva, joka sekoitti bloggaajan pään täysin. Luvattu kymmenen, viidentoista sentin lumikerros olikin selvästi vaihtunut kymmenen asteen lämpötilaan ja ainakin viidentoista millin sateeseen, vallattomilla tuulenpuuskilla höystettynä. Jopa portaalla homeisena nuokahtava halloweenkurpitsa näytti täysin lyödyltä, odottaen tuulenpuuskan viimeistä iskua.

Se mitä on jäänyt kurpitsalyhdystä kynttilän sammuttua. Ja se ei ole kovinkaan kaunista...

Vaikka bloggaajan lapset eivät olleet sokerista, hänen aivonsa vaikuttivat vaihtuneen suureen, vaaleanpunaiseen sokeri-massaan. Kun nyt kerrankin olisi aikaa, hänpä veisi lapset kouluun, ettei sade vaan pääsisi kastelemaan heidän teini-ikäisiä, aika ajoin rasvoittuvia kutrejaan. Lapset nyökyttelivät aamu-unisina suostumustaan tajuamatta lainkaan, että iltapäivällä edessä olisi jalkapatikka kotikololle niin, että päivän askeltavoitteen täyttyminen olisi lähempänä kuin koskaan.

Pimeä sadesää sai vastaantulevien autojen valot käymään silmiin, ja rekkojen renkaat ryöpsäyttelivät reippaita roiskeita tuulilasiin. Matka lukiolle sujui tuulettimen pauhatessa täysillä, jättiläismäisiä lätäköitä väistellen. Jossain syvällä heräsi ajatus kotimaasta, ei vain tuhansien, vaan kymmenien, satojen tuhansien pienien järvien maana. Samalla muistiin nousi toinenkin kuva yöltä - Venetsia! Bloggaaja ei missään nimessä aikonut lähteä päiväsaikaan Venetsiaan, mikäli lautoille pääsisi ainoastaan parisataa metriä pitkiä, pystysuoria tikkaita pitkin, ja ohi lipuvan lautan kyytiin olisi vielä hypättävä. Niinpä vain parempi puristaa auton rattia tiukasti ja pysyä tutussa järvimaisemassa.

Lukiolta suunnattiin yläkoululle. Yläkoulun nurmikaistale muistutti suota, joka valmistautui imaisemaan pahaa-aavistamattoman nuoren paljaan nilkan tennareineen märkään syleilyynsä. Suot ovatkin tänä päivänä niin harvinaisia, että bloggaaja nautiskeli hetken ajatuksesta, jossa suota löytyisi uudestaan ihan kotikaupungin sydämestä. Suon tuoksu, värit, kasvit ja eläimet... takajaloilleen nouseva karhu saattaisi havahduttaa haaveilevan bloggaajan! Muutama muukin vanhempi oli näemmä tullut paikalle haaveilemaan, tai kenties kuljettamaan unenpöpperöistä jälkikasvuaan.

Ja koska bloggaaja oli kuljettanut kaksi vanhinta, pitipä nuorimmaistakin toki saattaa. Ihan lyhyt matka vain. Juuri sen verran, että sukka ehti saappaassa valua mytylle ja sadepisara karata niskan paljaalle iholle. Koska bloggaajan mieli oli ehtinyt jo keittiössä odottavan teemukin luo, ryttyinen sukkamytty ei päässyt harmittamaan liikaa.

Miten sen suunnitellun blogitekstin kanssa sitten kävi, onkin toinen juttu...

Sateisin terveisin,

                              Auli



keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Yöllinen muurahaiskarhu

Illan pimetessä petiin hiipii alaston nainen, joka asettaa kasvoilleen uniapnealaitteen nenämaskin, vähän kuin tutin laittaisi nenäänsä. Hän asettuu itselleen mieluiseen asentoon, oikealle kyljelleen. Pään asettelu kestää aikansa, koska kanssaeläjiään ilahduttaakseen rouva on päättänyt, illan suihkun jälkeen, laittaa päähänsä pötkylät, joilla hän saa ilmaiseksi upeat kiharat aamuksi. 

Ennen pääsyään unten maille, rouvan hermot ovat pettää. Kauneuden vuoksi on kärsittävä ja pötkylöiden vuoksi sitä hemmetin uniapnealaitteen kuminauhaa on vaikea saada laitetuksi pään yli. Selitän vähän rouvan puolesta kuminauha-asiaa. 

Kuminauha lähtee silikonisesta maskista, joka asennetaan nenään. Kuminauhoja on itse asiassa kaksi, joista toinen menee niskaan ja toinen jää hiusrajaan otsan puolelle.

Yritäpä laittaa tätä kyseistä kuminauhaa, kun päässäsi sojottaa lähes 10 solmussa olevaa pötkylää! Voin kertoa, että ei ole helppo homma tämä! Kuminauhat menevät pötkylöiden väliin, jäävät jumiin tai sotkeentuvat pötkylöihin ja hiuksiin. Kiroilua, hikeä ja kyyneliä… 

Kovaäänisen kiroilun päätteeksi päähän on pötkylöiden lisäksi asennettu nyt nenämaski. On aika etsiä päälle sopiva asento ja antaa unen tulla. 

Saduissa rouva nukkuisi hyvin ja heräisi aamulla kiharatukkaisena, hyvin levänneenä ja pirteänä. Kuinka käy oikeassa elämässä? Rouva herää jo muutaman tunnin unen jälkeen vessahätään. Rouva kiroilee, repii nenämaskiaan irti ja syöksyy helpottamaan oloaan. Taas alkaa, tällä kertaa tosin hiljainen, kiroilu nenämaskin takaisin saamiseksi. 

Onneksi rouva on rouva ja elänyt pitkään insinöörien varjossa. Jo kahden tällaisen kiroiluyön jälkeen rouva tajuaa, että maskin jatkona olevan letkun voi irrottaa uniapnealaitteesta. Ja kuinkas sitten kävikään? 

Seuraavan kerran halutessaan olla nättinä aamulla, rouva asettuu rauhallisin mielin nukkumaan. Yöllinen vessakäynti hoituukin seuraavana yönä helposti ottamalla letku mukaan vessaan. Rouva herää hätäänsä, menee vessaan letku nenästä roikkuen ja istuu tyynen rauhallisena asiallaan. Vessan ovi käy ja rouvan kuopus seisoo ovella silmät selällään: 

  • Äiti, miksi sä leikit yöllä muurahaiskarhua? 

Muurahaiskarhu, hauskassa istuvassa asennossa, läheltä kuvattuna.

No niin, onneksi lapsi ei saanut enemmän traumoja. Nykyään rouvan käydessä yöllä vessassa pötköt päässään, hän heittää uniapnealaitteen letkun selän puolelle. Onneksi se on sen verran lyhyt, ettei osu pönttöön selän puolelta. Näinkin tämän rouvan tapauksessa olisi hyvinkin voinut käydä… 

                              Päivi




lauantai 14. marraskuuta 2020

SAVOLAISTA AATELIAKO?

Kukapa meistä ei olisi joutunut kuulemaan, että ”-nen”-pääte sukunimen lopussa on tunnus ”savolaisesta aatelisuudesta”, vaikka muussa kielenkäytössä sama pääte ”vähättelee” pääsanaa, johon se liitetään (pieni – pienoinen; siis oikeastaan vieläkin pienempi kuin pienin; kuinka kirjanoppineet sen selittänevätkään, noin sen ymmärrän. Runoilutaiteissa se ei ehkä liene aivan yhtälailla merkitykseltään vähäinen.) Mutta noihin sukunimiasioihin, että miksi se ”-nen” on sinne loppuun ilmaantunut!

Aluksi ihmisille on annettu nimi (nykyinen etunimi), jolla eri persoonat pystyttiin erottamaan toisistaan myös silloin, kun nämä eivät olleet näköetäisyydellä. Hyvin kauan sitten nimenä lienee ollut joku näkyvä seikka, osaaminen, asema yhteisössä tms. Sittemmin, kun heimon keskuudessa alkoi olla suurempi määrä henkilöitä, jotka olivat yhdellä nuolella saaneet saaliin, alkoi ehkä erottelu vaatia yksilöllisempiä määritelmiä. Myöhemmin, kun siirryttiin vaeltelusta kiinteämpiin asumuksiin, nimiin saattoi liittyä myös asuinpaikka, ”hellittely- eli lempinimet”, tai vaikka perimä, useimmiten isän nimi, kulki edelläkävijänä sukunimille. Varsinainen sukunimilaki tuli meillä käyttöön varsin myöhään, vasta itsenäistymisemme jälkeen, 1920 sukunimestä tuli pakollinen, vaikka sukunimiä oli jo melko laajasti käytössä sitä ennenkin.

Käytävätaulu, jossa -nen loppuisia sukunimiä.

Nykyaikana lienee lähes jokaisella käsitys oman sukunimensä taustoista, sukututkimus on kaivellut päivänvaloon niiden perusteita ja ympäristön käytäntö, ajankuvaa seuraillen, mahdollisesti muokannutkin sitä. Uusimman ”Nimilain” (2019) mukaan elettäessä niin etu- kuin sukunimen vaihtokin on enää vain ilmoitusasia. Että mikäpä täällä olis enää pysyvää!

Mutta sinne alkuun taas takaisin. Itäisessä Suomessa oli syntynyt jo keskiajalla vahva sukunimijärjestelmä, jota on arvailtu jopa maailman ensimmäiseksi ”rahvaan” käytössä olevaksi sukunimijärjestelmäksi. Siitä on kirjallisia todisteita jo 1300-luvulta, ja nimien on todettu periytyneenkin jo 1500-luvulla. Nuo alussa mainitut ”-nen” -päätteet kuuluivat vahvoina itäsuomalaisissa nimissä ja kun vaikkapa alueelle siirtyneille, esim. luonnosta nimensä saaneille Järvi, Lahti, Vuori -nimisille ilmestyi pian tuo ”savolaisuuden aateluustunnus” uusien sukupolvien tarkentaessa nimensä muotoon Järvinen, Lahtinen etc. Saatiin nimiin lisämahdollisuuksia samoilla seuduilla ja samankaltaisissa maisemissa eläville.

Läntisellä puolella maata sukunimi korvattiin pitkään isän nimen mukaan liittämisellä – jonkun poika taikka tytär! Siitä johdannaisina sukunimissä on yhäkin esim. Pentinmikko taikka Matinolli. Mutta kyllä -nen-päätteisiä sukuja ja nimiä löytyy lännestäkin.

Eli mahtaneenko mikään -nen-pääte tehdäkään nimen kantajasta jonkun esi-isän perimän aateluuden tunnuskuvaa. Eipä liene oikeita aatelisiakaan olla maassamme kovinkaan monen sormilla laskettavaksi. Se, että itäisellä puolella etunimien lisäksi otettiin sukunimet laajemmalti käyttöön länttä aikaisemmin, tuskin kantajiaan aateloi. Se tiedetään, että nuo isän nimestä irtautuneet sukunimet periytyivät hyvinkin kaukaa, sitä edellistä isän nimeä pidemmältä, mutta mitäpä sekään todistaa. Varsinkin Ruotsinvallan ajoilta pääosin sotaväestä saatujen ”liikanimien” perintöinä lienee nimistössämme sekä ruotsalaistuneita, että sotaisiakin sukunimiä. Suomen-nettuinakin, kuten 1930-luvun isänmaallistumismuoti vaati.

malaisen henkilökortin yläreuna, jonka alla tunnistautumisen varmistavan, 11 osasta koostuvan, henkilötunnuksen sisältämät tiedot.

Joka tapauksessa – käsittääkseni – kun väki lisääntyi, niin yksilöimisen helpottamisessa tarvittiin selkeästi henkilöön kohdistuva nimitunniste. Nykyisin olemme sen sotun henkilötunnuksen numeroiden mukaan niin tarkoin kohdennettavissa, että vaikka kuinka nimeä, asuinpaikkaa ja ulkonäköä ”editoisimme”, emme kyllä häviä mihinkään Ison Veljen valvonnasta!

Aikoinaan lienee yksi suurimpia syitä tunnistamisen tärkeyteen olleen jokaisen verollepano, jonka yksilöiminen takasi ”keisarille sen mikä keisarille kuului”! Eipähän se sotu jää tuosta kauaksi, vaikka henkilötunnusnumeroilla meidät liitetään jo paljon muuhunkin yhteiskunnan lailliseen (ja kaiketi salaisempaankin) seurantaan – niin hyvässä kuin pahassa. Pelkästään Timo Jalmarinpoikana se ei pystyisi samalla varmuudella seuraamaan mistä kaupasta olen mitäkin ostanut taikka missä kännykkääni olen kulloinkin pitänyt verkkoon kytkettynä. Tällaiset ”olettamukset” olisivat jo sitten ihan oman juttunsa väärtit – aina salaliittoteorioihin saakka – mutta allekirjoittaneen tietämyksellä, tai osaamisellakaan ei noihin tuollaisiin tietoihin ole pääsyä pitkällekään, joten mennään näillä – nykysukunimillä. Tai ympäristön antamalla lempinimillä, kuten
IsoTimppa -logo





keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Monenlaisia naamareita

Halloween hirviömaskeineen on asettunut Suomeenkin ja syksyn myötä pikkuhiljaa myös arkisemmat naamarit, hengityssuojaimet tai kansanmaskit. Arkisuudesta voi joku kyllä älähtää, suomalaiseen sielunmaisemaan kun ei kasvojen peittäminen sovi sitten mitenkään. Ei, ellei kyseessä ole erityisen painava syy kuten terveyden- tai sairaanhoidon tietyt työt, rakennustyömaat tai joku muu pölyinen, hiukkaspitoinen homma.

Kirurginen suu-nenäsuojamaski, kertakäyttöinen.

Itse tutustuin suu-nenäsuojaimiin ja kansanmaskeihin jo keväällä. Asiakaskunnassa on paljon riskiryhmäläisiä ja minusta vaan on järkevämpää ottaa kaikki keinot käyttöön ja porskuttaa eteenpäin, kuin jälkikäteen harmitella mahdollisia tuliaisiksi vietyjä pöpöjä. Alku oli kyllä tukalaa! Ihmettelin, miten kukaan voi maski naamalla tehdä mitään järkevää, saati tarkkaa (vaikkapa leikkauksia tai hammaskiven poistoja), hengästytti helposti ja rillien kanssa sai olla tarkkana, ettei joutunut kulkemaan “sumupilvessä” jatkuvasti. Parissa viikossa tilanne kuitenkin helpotti ja maskin kanssa elämiseen alkoi tottua. Fyysisten tuntemusten ohella pään sisällä leijaili iso hämmennys, nimittäin se outo tunne, kun piilotat naamasi muilta. Jotenkin sitä arasteli alkuun ja vähän pahoitteli tilannetta. Siihen on niin tottunut, että näkee toisen kasvot, ja jos vaikka vastapuoli puhuu epäselvästi, kasvoilta pystyy lukemaan puolet ja kuulemaan oikein. Kehonkielessä sama juttu, nyt tulkinta jää vartalon ja pelkkien silmien varaan. Visiiri onkin hyvä vaihtoehto suojaamaan roiskeilta, jos ei tarvitse olla aivan lähekkäin, siinä kasvot näkyvät kokonaan ja hengityskin on helpompaa.

Minä olen eniten tykästynyt kangasmaskeihin. Niitten tehosta on monenlaista mielipidettä, mutta maski kuin maski on oikein käytettynä tyhjää parempi, jos mietitään pisaroiden roiskumista kanssakulkijan naamalle. Kankaisia kansannaamareita voi tehdä vaikka seuraavilla ohjeilla:

https://www.martat.fi/marttakoulu/kasityoohjeet/vaatteet-ja-asusteet/kasvomaskin-ompelu-ja-kayttoohje/

Rillipää, kuten minä, saa tehtyä visiirin helposti piirtoheitinkalvosta (pyöristä alakulmat!) joka kiinnitetään sankoihin pienillä paperinipsuilla.

Näitä tulikin keväällä käytettyä paljon, kun virallisempia versioita ei saanut mistään. Materiaaleja kannattaa tietysti vähän miettiä; jos maskin tekee aivan loppuun kuluneesta lakanasta, hengitys on helppoa mutta läpäisevyys joka suuntaan on myös runsasta ja teho jää pieneksi.

Fysioterapeutin "eväskassi", jossa erilaisia suojamaskeja sekä itselle, että kaiken varalta asiakkaallekin.
"Fysioterapeutin eväslaukku"

Nyt syksyn mittaan kaikenlaista kaupallista suojainta on hyvin saatavilla. Kotimaisia, ulkomaisia, kankaisia, kertakäyttöisiä, lenkeillä ja solmittavilla nauhoilla. Jos ei ole käyttänyt suu-nenäsuojainta koskaan, kannattaa ostaa ensin pieni pakkaus ja kokeilla, asettuuko malli omille kasvoille mukavasti ja miten hengitys sujuu. Korvalenkkien pukemiseen on monia tapoja, esim. lenkin kiertämällä ennen korvan ympäri pujottamista maskia saa hieman pienennettyä. Pitkätukkainen voi myös tehdä korvien yläpuolelle hiuksista “pompulat”, ja vetää korvalenkit korvien sijasta näiden pompuloiden ympärille. Älä vedä liian tiukalle kuitenkaan, nauha katkeaa aika herkästi!

Ja onneksi kertakäyttösuojia saa myös solmittavilla nauhoilla, omat korvani saavat niin viiltävät sävärit kiinnityslenkeistä, että oksat pois! Solmuilla nauhat saa säädettyä riittävän kauas korvista.

Kasvosuojain tuskin on se autuaaksi tekevä ihme, mutta etäisyyksien pitämisen ja käsihygienian kanssa yksi osanen toimivaa arkea. Olen myös huomannut, että kasvosuojaimen pidempiaikainen käyttö on omalla kohdallani lisännyt rauhallista nenähengitystä, mikä on oikein nykytrendien mukaista ja terveellistä kaikin puolin!

Maskilla tai ilman,

hengittelemisiin!

                          T: Auli







lauantai 7. marraskuuta 2020

Hiljaista hurinaa ja hyrinää

Minulla on tapana pestä pyykkiä öisin, kun koko muu perhe nukkuu, enkä itse saa nukutuksi. Laitoinpa tässä yhtenä yönä Siemensini taas pyörimään. 

Hipsin aamuyöstä siinä viiden jälkeen tyhjentämään pyykkikonetta. Vastaan tuli esikoiseni silmät sikkaralla ja kysyi, että onko normaalia, kun jalat kastuu pissalle mennessä. Mietin siinä hetken, että olisiko hänelle käynyt vahinko. Kysyin sitten, missä ne kastuivat. Hän sanoi, että jalat kastuivat jo kodinhoitohuoneen puolella. No, avasin oven ja…. 

…kastoin myös omat varpaani! Voin kertoa, että 7 kilon kone käyttää aika paljon vettä, varsinkin, kun se on lattialla. Nilkkojani myöten kahlasin vedessä. Siitä se sitten alkoi, aamuinen työrupeamani.

Taustalla ympäröivän työtilan lainehtimiseen "syyllinen", rikkoutunut pesukone, jota ympäröi sisätiloissa harvoin tavattu, melkoinen tulva.
(Kuviteltu tilannekuva…)

Housut ja sukat pois, lasta käteen ja menoksi! Siinä sain huhkia yli tunnin, että loppu vesi oli pyyheliinalla kuivattavaa. Huhkiessani lastan kanssa sain kolme rakkoakin käsiini. Jalkoja särki vietävästi seistyäni yli tunnin kylmässä vedessä. Luulin, että vesi olisi ollut lämpimämpää, kun pesuohjelmassa käytössäni oleva veden lämpötila oli 60 astetta. No, kylmää se oli, voin kertoa. Se hyvä puoli kylmässä vedessä kökkimisessä oli, että jalkapöytien ja nilkkojen runsas turvotus ehti laskea kokonaan. Mitä särystä, kun turvotus oli poissa! 

Siivottuani kodinhoitohuoneen pyysin miestäni katsomaan, missä vika on. Ei hän sitä aamulla löytänyt, piti kuulemma töihinkin ehtiä. Työt aina häiritsevät tärkeitä asioita… Iltapäivällä työstä tullessaan mies sitten kokeili konetta ja totesi, että heti koneen alkaessa ottaa vettä vesi tulee suoraan nukkasihdistä läpi. Ei siis ihme, että vesi oli kylmää. Eihän se käynyt edes koneessa lämmittelemässä. Pesuohjelma seis, uusi siivous ja aamulla soitto vakuutusyhtiöön. 

Täytyy kyllä todeta, että vakuutusyhtiön palvelu oli mitä ripeintä ja ystävällisintä. Perjantaina soitin noin klo 9 vakuutusyhtiöön, uusi kone minulla oli jo klo 10 ja se asennettiin käyttövalmiiksi klo 14. Voi sitä ilon päivää! Yksi vuorokausi ilman pesukonetta ja uuden saatuani olin aivan liekeissä! Vähän kävi aika pitkäksi, kun piti pestä 90 asteen valkopesuohjelmalla kone ensin puhtaaksi tehtaan rasvoista ja pölyistä. Sitten pääsin itse asiaan! 

Nyt minulla on kodinhoitohuoneessa 9 kilon Helkama. Miksi näin iso kone? No, siihen on aivan yksinkertainen syy: joka ainoassa kodinkoneliikkeessä hiplaamassani pyykkikoneessa oli tätä Helkamaa lukuun ottamatta kosketusnäyttö. Ei siis toivoakaan, että sokea pystyisi itsenäisesti käyttämään pyykkikonetta, kun siinä on kosketusnäyttö. Pitääkö niitä tunkea ihan joka paikkaan?! 

Pyykkikoneen manuaalinen säädin, jolla pesuohjelmoinnin saa itse määritellyksi.

Tämä 9 kilon Helkamani on rakas, sillä siinä on ihan oikea valitsin, jota pyöritetään. Valitsin ei onneksi ole portaaton. Lisäksi koneessa on kaksi sormin tunnettavaa nappulaa, joista toisesta laitetaan virta koneeseen ja toisesta pyykkikone lähtee pyörittämään valitsemaani ohjelmaa. Kyllä on ihanaa! 

Nyt hurisee hiljaisesti pyykkikone ja samalla hyrisee hiljaisesti sisälläni tyytyväisyys. Niin pienistä asioista voi ihminen olla kiitollinen! 

Toinen, minulle tärkeä, on perniöläisen murteen lisäksi

Manklatu lakana 

Ei sunkka sää nuku lakanis, mitä ei ol manklattu? Ei mää ainaka voi nukku, jos lakana ova manklamat. 

Mul o vähä hassu äit. Hää tykkä, et viäläki töytty ol sönkys semmose lakana, misä o pitsi! Kas hää laitta pussilakana peito pääl, et peitto pyssy parempan ja o netimp. Mut sit hää laitta viäl pitsilakana. Nyy alkka hene pitsilakanas vettä viimesiäs ja hää ost itteläs joululahjaks fiini pussilakana. 

Kummot tää juttu ny taas meiä äiti men? Mun pit kertoma, et mää tartte oma sönkysän manklatu lakana. Muute mää ei pyst nukkuma! Mää luulenki, et nuku sen takia nii huanost hotellis, et siäl ei ol manklatui lakani. 

Mul o oikja perintömankel. See o sama ikkäne ku määki. Merkiltäs hää o Husqvarna. Väriltäs hää o ihan kamala vehriäine. Oikke semmone myrkyvihriä! 

Vanhanaikainen rautamankeli, johon juuri syötetään pyykkikoneen jäljiltä puhdas lakana saamaan sen lopullisen "silauksen"!

Mut hää o oikke hää! Henel o arvo. Mää ole ollu hene kansas kauemi ku mun miähen kans. Mankel muut meil, ku äitil ei ollu sil tila. Henel o tiätyst mankel kans, kuka niit nii montta tarttis. 

Onkelma o tenä peevän see, ettei kunnollist mankelvaatet tahr saara mistä. Mankel o loistokunnos, vaik ikkä o yli 40 vuat. Mankelvaate o mullaki jo kolmas ja taas tarttis uussi! Nee menevä jemt kamaliks syrjästäs, reppevä ja niihi tule reikki. Ei mikkä ol enä niinku enne! Mankelvaateki kestä vaa enintäs kymmene vuat. Mankel senttä kestä vuarest toisse! 

Kaunei uni vaa sulleki, nukkusis sit manklatuis tai manklamattomis lakanis! 

 Päivi 








keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Lyhdyn uusi elämä

Kynttilälyhty, jonka sain aikoja sitten. Oli vähän ruosteessa. Harmitti aina, kun laittoi kynttilän sisään, ruosteläntit paistoivat. Ajattelin vuosia, että vielä sen puhdistan ja maalaan.

Metallinen lyhty, jossa ajan patinaa ja ruosteläiskiä.
Lähtötaso…

Nyt sitten, kun alkaa tuo pimeä kausi lähestymään, tai on oikeastaan jo. Talvi tulee.  Alkaa, kun niitä kellon viisareita siirretään tunnilla taaksepäin. Joku kyllä on tästäkin "siirtämisestä" ottanut huumorin irti. ”Kuka vaihtaa kellon keittiöstä olohuoneeseen, kuka vie sen kamarista keittiöön”. Kun aina puhutaan kellojen siirtelystä, eihän siinä muuta tarvitse kuin viisareita siirtää, tai numeroita.  Onneksi nämä uudet kännykät ja monet muutkin digitaaliset, ovat jo niin ”viisaita”, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan aamulla huomaa, että on oikeassa ajassa. 

Tulos maalauksen jälkeen: joka puolelta kaunis kynttilälyhty - kuin uutuuden päivinään...
Uusi maali pinnassa…

Mutta tuo lyhty, hiekkapaperi käyttöön ja suojausta pöydälle. Siinäkin taas tuosta sanomalehdestä on apua, hyvä suoja pöydälle.  Osan laseista, tarkemmin yhden, sain pois, muihin laseihin yritin maalarinteippiä laittaa. Maalikauppaan sitten vaan. En sitä halunnut enää valkoiseksi maalata, enkä mustaksi. Löysin sitten harmaan. Meriniitylle kun oli hiukan pitkä matka käveltäväksi, niin ajattelin tuolta Valurista katsoa, siellä kun on näitä kauppoja, joissa on ihan kaikkea, no ainakin melkein. Kaikkia muuta sieltä löytyy, paitsi ruokaa. Tai onhan siellä yksi kauppa, jossa sitäkin on.  Toisessa ei ollut, mutta siinä ”autoilijan” kaupassa löytyi sopiva vannemaali, metallilyhtyä kun maalaa. Kotona sitten viritin siihen lenkkiin narua, jonka laitoin pyykkinarulle roikkumaan, siinä oli hyvä spraymaalia ruiskuttaa.

Voi olla, että hiukan joutuu paikkaamaan tai sitten vaan saa olla.  Ainakin näyttää paremmalta. Kynttilä lyhdyn sisälle ja lyhty ulos.

...ja nyt lyhty palvelee taas, loistamalla valoaa ympäröivään pimeyteen ja ollen samalla rauhoittavaa katseltavaa.

Kynttiläterveisin        Sisko







lauantai 31. lokakuuta 2020

Pääasiaa!

Elettyjä päiviä edellisestä syksyisestä ”Pääasiasta” on kulunut vuoden verran. Monenlaisia juttuja ja asioita on itse kukin joutunut ja saanut hoidella. Monet asiat menevä ns. rutiininomaisesti. Aikaa ei ole olevinaan, jotta ne kaikki ehtisi tekemään - huomenna sitten. Se huominen, se on kumma, kun se tuppaa siirtymään aina vaan huomiseen…

Kuluneen vuoden aikana Suomen asukkaista 25.000 henkeä siirtyy tahtomattaan kiireettömien joukkoon. Mukaan kuuluu iso ryhmä työikäisiäkin. Osa menehtyy, onneksi monet selviytyvät, mutta eivät pysty enää työskentelemään. On niitäkin, joilla on asiat paremmin, he pystyvät sairaalamatkan jälkeen palaamaan lähes entiseen. Kuntoutusta se on vaatinut. Ehkä siinä remontoidaan myös elämän kaikki tavat ja siinä sitä työtä riittääkin. Siinä tahtoa tarvitaan! Ja sisua, joka helposti tahtoo pettää! - Kokemusta on vaikka jaettavaksi.

Meillä kaksijalkaisilla on pari erikoisen tärkeää PÄÄASIAA, jotka tuppaavat jäämään huoltoa vaille. (Tämä ei ole minun huomioni, viisaat näin kertovat). 

Pää, joka heiluu kaikkein ylimpänä, sen sisäpuolelta sijaitsee aivot eli kovalevy (samannimistä rakennuslevyä mäiskittiin ennen vanhaan oikein urakalla tuvan seiniin). Nykyisin taitaa tuo kovalevy- nimitys johtua digiajasta, joka ei tahdo mennä näin kauemmin eläneen päänuppiin, sinne ns. kovalevylle.

Sydämettä tuo kovalevy, aivot, ei pitkään toimi. Siinä elin, joka löytyy joskus kuulemma kurkusta. On se aika vekkuli, kun sinne hyppii - ilo kuulemma sen aiheuttaa ja etenkin tuo parisuhteen etsintä. Lienevät huhuja vain, tällaiset havainnot. Sydän toimii pumppulaitoksena, joka siirtää ravintorikasta verta aivojen nautittavaksi. Aivojen pitää saada happea toimiakseen. Niin minä olen tämän ymmärtänyt.

Putket eivät saa mennä tukkoon. Verisuonten pitää olla joustavat sekä avoimet. Ei pumppu mahdottomiin suorituksiin pysty, varsinkaan jos putket tukkeutuvat. Valitettavasti joillakin hyviltä maistuvalta ravintoaineilla on todettu olevan negatiivinen vaikutus verisuoniin. Eläinrasvat ovat kuulemma pahasta. Nämä kuuluvat sarjaan kovat rasvat ja tekevät esteitä joustavalle verenkierrolle. Ei mikään pumppu ihan mahdottomia kestä. Näitä kovia rasvoja olisi vältettävä. Rasvojen käytössä suositellaan kasvirasvoja. Kummat tarttuvat astiankin pintaan kovemmin? Kasvi- vai eläinrasva? Minun mielestäni eläinrasvan poistoon tarvitaan työtä ja pesuainetta enemmän. Tosin ruuanlaitossa kasvirasvojen liikakäyttö ei ole suositeltavaa. Vihreät salaatit vaativat myös kasvirasvaa. Elimistömme kuulemma käyttää paremmin hyödyn salaatista saadut vitamiini ja hivenaineet.


Verenpainemittarin näyttö lukemineen.

Verenpaineen mittaus

Potilasjärjestöjen joukosta ainakin AIVOLIITTO, DIABETESLIITTO ja SYDÄNLIITTO tekevät yhteisvoimin tuloksellista työtä kovalevymme terveyden hyväksi. Näistä jokaisella on oma sektorinsa, josta valistus ja tutkimustyön tulokset lähtevät meidän tietoomme. Liitot palvelevat myös edunvalvojina.

Digitaalisia välineitä on vuosien saatossa tullut kaiken aikaa lisääntyvässä määrin käyttöömme. Yksi mittalaitteista on verenpainemittari. Mittari antaa lukemat verenpaineesta ja sykkeestä. Verenpaineen keskiarvon pitäisi olla 135 / 85 ja pulssi 50-105.

Kuulemani mukaan mittaaminen eli tarkkailu pitäisi aloittaa noin 30-vuotiaana. Ja jos verenpaine osoittaa nousua, on otettava yhteys lääkäriin. Jos pulssi osoittaa epätasaisuutta, kyseessä voi olla kammiovärinä, jota potilas ei huomaa, mutta joka voi johtaa rytmihäiriöön. Kammiovärinän oireet on syytä antaa lääkärin tutkia. Se on ymmärrykseni mukaan vaaraton, mutta lääkitys on tarpeen. Rytmihäiriö saattaa irrottaa verisuonista rasvahiutaleen ja seurauksena saattaa sydän- tai aivoinfarkti eli tukos.

Aivohalvauksesta ei lääketieteessä enää puhuta. Hapenpuute lakkauttaa aivosolun toiminnan ja niin joku osa aivoista on toimintakelvoton. Sen seuraukset ovat hyvin usein erittäin pahat. Jos potilas saadaan 2-3 tunnin kuluessa sairaalaan ja liuotushoitoon, se ratkaisee potilaan toipumisen. Aivojen hapensaanti alkaa pelata ja vauriot pienenevät.

Juuri päättyvän lokakuun viimeinen viikko oli perinteinen Kansainvälinen KORVAAMATON KOVALEVY -viikko. Sen aikana on aiemmin eri päivinä järjestetty pisteitä, joissa verenpaineen mittauksia on suoritettu. Esim. Salon AVH-kerho, jonka emoyhdistys on Turussa, oli näissä tempauksessa itsenäisesti mukana. Nykyisen terveystilanteen vuoksi tuo toiminta siirtyi verkkoon ja mediaopastamiseen. Aiemmin Salon kerho on saanut terveysalan ammattilaisiakin mukaan tapahtumaan. Mittaajilla on ollut ammattipätevyys kertoa VEREN-KIERTOHÄIRIÖISTÄ, joiden johdosta elämä saattaa suistua raiteiltaan.

25.000 kanssaihmistämme sairastuu vuosittain verenkiertohäiriöön. Sen vaikutuspiiriin on laskettava myös potilaan lähiomaiset, puoliso, lapset, jne. Miten selvitä... Kysymyksiä on paljon, mutta vastauksia saa hakea. Tukihenkilö on silloin tarpeeseen. AVH-kerhosta sellaisia löytyy. Nytkin, vaikka korona peijooni esti tuon perinnetapahtuman eli verenpainemittauksen järjestämisen.


Sykkeen tunnustelu ranteesta; kaksi sormea suonen päälle kevyesti ja tuntuvan sykkeen laskeminen onnistuu.

Hyödyllinen taito ja tapa on myös oman sykkeen tarkkailu. Ellei käytössäsi ole nykyteknistä laitetta pulssin seurantaan, sen voi tehdä manuaalisestikin. Tartu toisen käden sormilla ranteessa kevyesti kohtaan, jossa pulssi eli sydämen lyönnit tuntuvat. Katso sekuntikellosta aika, lasket 30 sek. lyönnit ja kerrot sen 2:lla. Tämä on kuulemma tullut oikein tavaksi. Jos lyönnit ovat epätasaisia, eivätkä ehkä tunnu sormenpäässä, on syytä ottaa yhteyttä vaikkapa terveyskeskukseen. Tällaista juttua kannattaa omissa piireissä levittää tiedoksi - vaikkapa ompeluseurassa.

Reilusti tuli tekstiä, ehkä vähänlaisesti varsinaista asiaa, kun jäi kertomatta suurin osa. Olisi mukava tietää antoiko kirjoitus minkäänlaista ajattelemisen aihetta - kommentoikaa; kiitos!

Niilo





keskiviikko 28. lokakuuta 2020

TUKEA TARVITAAN

Tarvitaan – monesti jokapäiväiseen pärjäämiseen yleensäkin, mutta erityisesti pystyssä pysymiseen! Ainakin meillä ikäihmisillä, joiden näkö- ja/tai koordinointikyky havainnosta toiminnaksi ei ole säilynyt siellä parhaiden vuosiemme suoritustasolla. Tosin, jos uskoo kuulemaansa, niin olemme pian taas koko maan alueella siirtymässä siihen vuodenaikaan, jolloin melko moni menettää tasapainonsa jalan alle yllättäen ilmaantuneen liukkauden siivittämänä. Tuo ”siivittämänä” tuntui oivalliselta ilmaisulta, sillä ei siinä paljoa ole tehtävissä, tuskin ajatuksiaankaan saa kohdalleen, että mitä pitäisi… ja olet jo maan syleilyssä. Toivoa vain sopii, että jälkitilannettasi tutkiessasi ei ole havaittavissa vahinkoja fyysisen hyvinvointisi puolella; henkiset kolhuthan jaksaa kyllä kestää, jos kohta nekin harmittavat, kun varoittavia sanoja on kuullut ja nähnyt ympärillään vuosikaudet aina vähintäänkin syksyisin. Tietoa on – osaaminen onkin sitten jo itsestä kiinni.

Terveyden- ja vanhustenhoitohenkilöstön taholta pyritään selvittämään, onko ikääntyneillä lisääntynyttä alttiutta kaatumisille, vaikka hän ei olisi vielä kaatunutkaan. Kysytään ”oletteko kaatunut viimeisen 12 kuukauden aikana?”. Tuohon ei odoteta vastausta liukkauden ”siivittämistä” pyllähdyksistä; ei ainakaan pääasiallisesti. Sen tarkoituksena on löytää lähtökohta yksilöllisen kaatumisvaaran arvioinnin perustaksi. THL on laatinut IKINÄ-mallin, jota lähdetään seuraamaan saadun vastauksen perusteella.

Kaaviokuva lainattu THL:n sivuilta:

https://thl.fi/fi/web/hyvinvoinnin-ja-terveyden-edistamisen-johtaminen/turvallisuuden-edistaminen/tapaturmien-ehkaisy/ikaantyneiden-tapaturmat/kaatumisten-ehkaisy/kaatumisvaaran-arviointi

THL:n kehittämä kaavio, jossa kyselyn perusteella lähdetään koettamaan korjata yksilön tarvitseman avun pystyssä pysymiseksi. Kuvan yläpuolella olevasta linkistä pääsee sivuille, jossa asia selviää tarkemmin.

Melko monella tiedän – itseni lisäksi – olevan sekä tasapaino-, että kävelyongelmia, joista johtuen epävarmuus on vähentänyt liikkumista ja jopa kiinnostusta siihen. Aina olisi oltava asiaa, pelkkä päämäärätön kulkeminen kun ei tunnu mielekkäälle, ainakaan minusta, jolta on yli koko 80-vuotisen elämän ajan puuttunut innostus liikunnallisuuteen. Sen merkitykset ja hyödyt kyllä ymmärrän, mutta…

Omalla kohdallani, kun tunnustin tasapainottoman tilanteeni, oli terapeutin ensimmäinen ohje, että matot pois! Jonkun aikaa eriössä tuntui kaikuvan omituisesti ja öiset pakolliset poikkeilut pois vuoteelta, villaisissa yösukissa, hiukan hirvittivät laminaattilattian liukkauden huomattuani. Kaikkeen tottuu, sisäkengän kärkikään ei enää tartu maton kulmaan, eikä siis aiheuta pelkotilaa taikka toteutuvaa kaatumistilannetta. Mutta mistä tasopainon heikkeneminen johtuu? Jo muutoinkin moniongelmaisena en ole halunnut tehdä siitä sen isompaa numeroa vuosikontrolleissa kohtaamilleni lääkäreille. Pärjäillessäni kerran vuodessa treffaamisella ja parilla-kolmella diab. hoitajan kontrollilla sekä lähes ikäisilleni asetetuissa painon ja pitkänsokerin lukemissa, tuntuu, että näin on hyvä. Mainittuani asiasta joskus ikään kuin sivulauseessa, on hiukan päätä käännelty ja asiaa tarkemmin seliteltyäni puhuttu sekä kierto-, että asentohuimauksesta ja joskus jopa lääkkeillä turvallisena pidetystä verenpaineestakin. Yleensä käännän keskustelut ja kyselyt muualle, sillä jo olevan tilanteen ylläpidossa pillereineen, insuliineineen, hiilihydraatteineen ja kotiseurannan mittauksineen etc. tuntuu olevan aivan riittävästi sisältöä elämääni – lääketieteellisessä mielessä. Kun en enää tuntunut pärjäävän kepin tuella, sain nelipyöräisen kävelytelineen, rollaattorin, jolla tällä voinnilla pärjään kaikessa asunnon ulkopuolisessa maailmassa; sisällehän en sitä saa, eikä se tänne mahtuisikaan. Mutta yhä elän sekä sisällä eriössä, että kosketuksissa ympäröivään maailmaan ja suhteessa jokapäivyyden mukanaolossa omasta mielestä tyydyttävää – tai ainakin itseäni tyydyttävää elämää, harrastuksineen ja ystävineen – turvaväleistä sekä henk.koht. hygieniastakin huolehtien.

Miksi tämä kirjoitus? Jos vaikka olisi joku, jolle ikä taikka joku muu osatekijä on tuonut elämään tasapainottomuutta näissä fyysisissä merkeissä, niin tiedoksi, että tukea on saatavissa. Ja ellei tuota IKINÄ-mallin kysymystä ole osunut kohdalle, niin asiantilan voi ja kannattaa ottaa puheeksi jonkun asian vuoksi terveydenhoitohenkilöstöä tavatessaan. Uskoisin, että tuon kaavion mukaisesti edeten saattaisi tulevaisuuden liikkumisiin löytyä vakaampi askellus, ilman kaatumisen pelkoa! THL ohjeistaa: ”Ole aktiivinen, kysy neuvoja!”

IsoTimppa-logo

PS. Ja lupaan, että vielä joskus rohkaistun kertomaan myös oman tilanteeni sen verran korostetummin, että joku sillä kertaa hoitovastuuseen arvotuista lääkäreistä saa ihmeteltäväkseen, että kuinka pelkästään jo se, että joudun katsomaan alas kengänkärkiini, kun yritän tartuntapihdeillä saada tarranauhat riittävän tiukalle – ja samalla tunnen lähteväni kaatumaan nenän osoittamaan suuntaan. Olen havainnut, että aamuina, jolloin onnistun olemaan liiemmälti luomatta silmäystäkään alaviistoon, kaikelle liikehtimiselleni ikään kuin tuntuisi olevan tukevampi lähtökohta. Ulos mennessä tosin ekana vastassa on 8 porrasta ja… Onneksi heti niiden jälkeen saan tukevan otteen rollaattorin kahvoista. Kadun ylityksessä myös liikenteen tarkistus sivuilta – ellen käännä koko ylävartaloa – heilauttaa kyllä ottamaan tiukemmin tukea kävelytuesta ennen matkan jatkamista. Kaikki tuo on tiedossa – ja kyllä sen vielä tutkittavaksikin tunnustan. Joskus! - SIT’KU…

lauantai 24. lokakuuta 2020

Pienestä kiinni

Olemme asuneet nykyisessä talossamme yli 15 vuotta. Muutimme suoraan sisään ja olemme hiljalleen remontoineet kodin omannäköiseksi. Kun vuosia kertyy ja lapsiakin on kaksi, pitää välillä päivittää kodinkin ilmettä. 

Aikanaan säästimme keittiöremontissa valitsemalla kalvopinnoitteiset ovet. Jälkiviisaana muistelen isoäitini sanontaa: köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Tämän kun olisin ottanut tosissani keittiöremonttia tehdessä, ei olisi vielä tarvinnut uusia ovia. Jälkikäteen on nimittäin selvinnyt, että kalvopinnoitteissa käytettiin erittäin heikkolaatuista liimaa juuri siihen aikaan, kun mekin valintamme teimme.

Koronakeväänä olimme paljon kotona ja tuijotimme tietysti myös keittiön kaappien ovia. Itse pyyhin niitä usein ja aloin todella ärsyyntyä rikkinäisiin oviin. Tuumasta toimeen!

Uuden keittiön näkymässä kaapinoveta ja liesi.

Hankimme uudet ovet ja etulevyt sekä uusimme erittäin epäkäytännöllisen korkean kaapin lankakorit kunnollisiksi laatikoiksi. Vanhat vetimet saivat kelvata. Keittiötasotkin jäivät entiselleen. Mutta ne ovet ja etupaneelit uusittiin. Ja ennen kaikkea se korkea kaappi.

Itse tehden säästettiin eli appiukko ja isäntä huseerasivat keittiössä uudet ovet paikoilleen. Eihän siinä mennyt kuin 20 tuntia, että paikallaan oli 10 laatikkoa ja 10 kaappia, maustekaappi ja se korkea kaappi sekä sen sisällä 4 laatikkoa. Kiroilua kuultiin kyllä ja naapurin isännän ammattitaitoakin tarvittiin hieman. Mutta homma tuli valmiiksi, isä ja poika ovat edelleen väleissä ja me onnellisesti naimisissa, edelleen. 

Sen jutussa mainitun "pitkän kaapin" avoimesta ovesta näkyy hyllyjen uusi järjestys.

Kaikkein onnellisin olen sen korkean kaapin sisällön uusimisesta. Nyt, kun sisällä on 4 tilavaa laatikkoa ja pohjalle jäi vielä korkeahko hylly sekä ylimmän laatikon yläpuolelle puolikas hylly, on kaappi tilava ja toimiva. Nyt on emännän tavarat järjestyksessä ja kaapeissa sisällä luettelot, mitä löytyy mistäkin hyllystä ja laatikosta. Onnellinen on hän, jonka keittiön kaapit näyttävät hyvältä niin ulkoa kuin sisältä!

Onnellisuus on katoavaa, sanotaan. Keittiöönsä tyytyväinen emäntä alkaa hiljalleen nähdä muutoksen tarpeita myös muualla kodissaan. Kun keittiö oli saanut uuden ilmeen uusien ovien ansiosta, piti ruokailutilaan vaihtaa pöytä ja tuolit. Ne onneksi löytyivät kaverilta ja näin saatiin meille uusi pöytäryhmä. Ruokailuhuoneessa on ollut suuri ja kaunis, täysipuinen astiakaappi. Se on vienyt tilaa ja tehnyt ruokailutilasta vähän ahtaan.

No, kävipä niin, että oli huonekalukaupassa sohvien alennusmyynti. Tämä pariskunta marssi liikkeeseen ja koeistui sohvan. Hyväksi todettiin, mutta pitihän se vielä vuoteeksi avata, jotta sekin voitiin testata. Oli siinä hyvä maatakin. Näin hankittiin uusi sohva ja toinenkin.

Se uusi sohva omassa ympäristössään ja upean ikkunanäkymän äärellä.

Vanhat sohvat saivat uudet kodit facebookin kautta ja uudet sohvat saivat meiltä uuden kodin. No, eihän se olohuone enää samalta näyttänyt, kun kolme sohvaa vaihdettiin kahteen.

Piti vähän mööpelivalssata. Suuri senkki siirtyi ruokailutilasta olohuoneeseen, isän opiskeluaikaiset nojatuolit nostettiin paraatipaikalle olohuoneeseen ja vähän muutenkin muokattiin huonekalujen paikkaa.

Ruokailutila kirjahyllyineen.

Sitten jäi ruokailuhuoneeseen iso tila. Pitihän siihen jotain laittaa. Hankittiin kirjahylly, johon voitiin latoa kaikki emännän ja isännän keittokirjat.

Kun kerran vauhtiin päästiin, meni kuopuksen huonekin uuteen uskoon. Nyt on pojalla ison pojan huone ja siitäkin tuli avaramman näköinen, vaikkei mitään uutta ostettu.

Koko huushollista on nyt käyty yläkerta läpi ja jokaisessa huoneessa on tehty pientä viilausta. Vessakin sai uuden maton. Tuulikaappiin asennettiin korit lasten sormikkaille ja pipoille. Pieniä asioita, suuria muutoksia.

Koti näyttää nyt ihan erilaiselta, vaikkei ole ostettu muuta uutta kuin pieni kirjahylly ja kaksi sohvaa. Uudet paikat ovat tuoneet uuden, raikkaamman ilmeen. Oma koti kullan kallis!

Päivi 


 





keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Kastemato eli kasteliero (Lumbricus terrestris)

Tällainen tuli mieleeni, kun pihalta ”krapsuttelin” noita vihreitä pois. Meillä joku vuosi sitten laitettiin soraa pihalle, otettiin kaikki vihreä pois ja kukkaset. Meillä on iso puistikko sillä puolen taloa, joten ei harmittanut, vaikka näin teimme. Mutta kuitenkin jostain niitä vihreitä tulee.  Mutta oli siellä muutakin; monta kastematoa hiekan joukossa. Eläviä olivat kaikki. Kannoin nurmikolle, jos vaikka paremmat elintilat, on ainakin elintilaa, tekevät samalla hyvää, möyhentävät maata.

Pihanurmikon heinien joukosta selkeästi erottuva kastemato.
Vielä hiekkainen.

Mielenkiinnosta aloin netistä hiukan tarkistamaan, kun kouluajoista on jo aikaa. Sen muistin, että ovat syntyessään kaksineuvoisia. Kaikilla on sekä uroksen, että naaraan sukupuolielimet. Tätä en muistanut, että parittelun jälkeen naaraan osaa toimittanut muuttuu pelkästään urokseksi. Tiedä sitten onko hyvä vai huono?

Kastemato voi kasvaa jopa 30 senttiseksi ja elää jopa 10 vuotta. Ne elävät yleensä mullan alla, mutta sateella nousevat maan pinnalle. Niitä ei elä ihan joka puolella Suomea, vaikka on savimaata. On tutkittu, että mm. maan happamuudella on jotain tekemistä asian kanssa.

Kesäaikaan, kun on kuivaa, niitä ei tahdo pienellä kaivamisellakaan löytää, voivat olla jopa puolen metrin syvyydessä. Lierot liikkuvat maan alla lihaskouristuksista tulevien aaltojen avulla.

Muistan lapsuudessa, kun asuttiin joen lähellä, piti onkimaan päästä. Kastematoja koukkuun ja onkimaan, kissamme sai kalaa. Ei siitä joesta mitään ihmissyötävää ongittu. Taisi siellä katiska jossain vaiheessa olla, sieltä saimme ruokapöytäänkin kalaa.

Silloin vielä pystyin itse madonkin koukkuun laittamaan, ei enää. Nyt niitä nostelen kyllä nurmikolle, mielellään jonkin tikun nokassa, mutta ellei ole mitään, niin paljain sorminkin asia hoituu.

Yhdistetty kahden kuvan näkymistä: synkeän pilvisenä ja kirkkaan sinisenä.
Toisella puolen aika synkkää ja kun käänsin pään, 
niin oli näin kirkas taivas…

Oli mukava päivä, vaikka hiukan alkoi satamaankin. Sain hommani kuitenkin tehtyä. Ukkonenkin jyrähteli muutaman kerran.  Oli mielenkiintoista, kun oli synkkää ja kirkasta samaan aikaan, kuten kuvista näkyy.
                                              Sisko