lauantai 8. elokuuta 2020

ERÄITÄ TYÖMAAMUISTELUKSIA…


Sodan vuosina 1939 - 1945 kysyttiin voimia kansakunnalta. Olin 5- vuotias kun sota syttyi. Ei sen ikäinen sodasta mitään tiedä, mutta joitakin tapahtumia tietenkin on jäänyt mieleen. Tiedotus silloin kulki ”pyykkituvan asteella” kun sitä vertaa nykypäivään.

Vanha radio - ehkäpä juuri sieltä sota-ajalta.

Omistimme radion ja Markus-setä on jäänyt siitä parhaiten muistiin. Tietenkin ”Jatkuu huomenna”. Toisin sanoen Kalle Kustaa Korkin seikkailut. Se oli sellainen kolmen minuutin jatkokertomus. Itse asiassa en tiedä minä vuonna tämä ohjelma alkoi. Kuulijoita se kuitenkin sai.  Sodan aikana Tiltu viihdytti suomalaisia salakuuntelijoita. Joskus tämänkin ohjelman kuulin. Radio vinkui, kun sitä kanavaa haettiin. Tiltu antoi propakandatiedotteita sodan kulusta. Isäni haki tämän kanavan silloin tällöin kuunteluunsa. Tämä varmaan tapahtui jatkosodan aikana. Hänet oli kotiutettu ikänsä puolesta. Hänen työnsä Högforsin tehtaalla alkoi muistaakseni päivittäin klo 13.00. Tehdas oli valjastettu sotatarvikkeiden tekoon. En muista, että siitä olisi puhuttu, ehkä se pidettiin salassa. 


Tosin joittenkin tiesin tekevän kranaatin keernoja, mutta sekin taisi kuulua hissun-kissun asioihin. En tiedä… Olin alle 10v. Toisaalta minä en käynyt koulua ja oltiin muutenkin koko lailla omissa oloissa. Nukkumaan mentiin ajoissa ja herättiin varhain. Kaiken lisäksi ikkunasta ei saanut pilkotella valoa. Pelättiin pommitusta.

Talvipakkaset olivat aikamoisia, 40 astetta monena päivänä. Varsinkin tavisodan aikana. Tämän sodan kesto oli kaikkiaan 105 päivää. Ekat Mainilan tykinlaukaukset ampuivat Venäläiset. Siinä kuolikin venäläisiä ja siksi väitettiin hyökkäyksen aloittajaksi Suomi. Niin siinä käy, kun tykillä ampuu ja vielä oman maan kansalaisia. Pakko tällainen on kostaa välittömästi.

Asunnoissa paleli, kun sisimmäiset ikkunat oli pommituksen vaaran takia ullakolla säilössä. Paineilma pommin räjähtäessä olisi rikkonut molemmat lasit. Tämä oli suojatoimenpide.

Polttopuita oli säästettävä. Siinä osasyy, kun vesi ämpärissä jäätyi. Ei yksi lasi estä pakkasen tunkeutumista sisätiloihin. Tästä polttopuun vähyydestä muistui mieleeni, että äiti teki osuutensa polttopuutalkoista. Kymiyhtiön metsässä, joka rajoittui tonttiimme, hän ahersi kirves kädessä halkomalla metrisiä pöllejä. Ei se eka kerta ollut, kun hän kirveen varteen tarttui. Meillä oli aina ylivuotisia klapeja puuvajassa, siitä isä piti huolta. Hän pääsääntöisesti sahasi ja pilkkoi keväisin puut. Me pojat kottikärryllä tai kovapyöräisellä maitorattaalla kuljetettiin puut liiteriin ja pinoon. Högforsin tehtaalla oli oma lautatarha sahoineen, sekä polttopuu myynti. Tuli mieleen “Belgianrotuiset” isot hevoset. Painoa niillä oli 1000 kg. Eivät pärjänneet kuitenkaan Suomen hevoselle. Niillä on ja oli vetokykyä ja ketteryyttä. Tulivat toimeen pienemmällä rehu määrällä.

Hyvän kuvan saa lukemalla; ”Suomenhevonen sodassa.” Kirjassa kertoo tarinan mm. Terho Hätönen Heinjoelta. Hän teki elämäntyönsä poliisina.

Minulla on tähän ihan omakin työkokemus, katkeruutta aiheuttanut kaiken lisäksi. Pyrin ja pääsin noin viisitoista kesäisenä tukin uittoon. Kaverini Arvo, minua pari vuotta vanhempi, sanoi, että koeta tulla uittohommiin. Itse hän oli ns. lippumies, tehtävään kuului punaisella lipulla kieltää tukkien laskemista koskiränniin.

Tukkilaisesta näkyy vain saapasvarret ja keksi, jolla hän tukee tasapainoaan vauhdilla tukkien päällä seisoessan joen virrassa.

Sain työn. Tehtäväni oli irrotella tukit jokivarrelta virran vietäväksi. Se osuus oli noin kilometri (arvio muistinvaraisesti tänä päivänä). Tiina ja Pekka tietävät joen. Kun Karkkilasta lähdetään kohti Vanjärveä Rämölle. Keskustasta tietä pitkin noin 400 m on silta, johonka asti yritin pitää joen sumasta (= tukkikasautuma) puhtaana. Sillan alajuoksulla on koski, joka ei sillalle näy. Koskella oli miehet, jotka vastasivat kosken tienoosta. Virtaus sillalta oli hyvä, mutta jostain syystä tukit täyttivät joen sillan alapuolelta. Kun tulin kierrokseltani, niin sillan yläpuolella oli iso suma. Tein todella lujasti töitä kun lyhytvartisen tukkikeksin avulla purkaa tilannetta.

Sillan suuaukolla oli tukkia ristin rastin eli SUMA oli totta. Nälkä ja jano heikensivät kaiken lisäksi minua. Syötävää oli saatava.

Eväsreppuni, maitoa ja hiivaleipiä sisältäen. Istahdin nurmikolle ja kiireesti eväät esille. Hotkien söin, koska suma kasvoi koko ajan. Sillalta varmaankin meni pyörällä mies. Hän tuli takaisin ja olin ihmeissäni kun hän tuli avukseni – minun, pojankoltiaiselle, avuksi. Ei hän puhunut mitään oikeastaan. Ei hyvää eikä pahaa. Suma purkautui ja mies lähti. Pukeutunut hän oli harmaan sävyiseen pikkutakkiin ja suoriin housuihin.

Työpäivä päättyi ja tukkien tuleminen loppui. Minä menin yläkoskelle, jossa kaverini työskenteli.

Tukkipomo Hakalan Jussi, tunnettiin paremmin Pitkäjussi nimellä, hän sanoi minulle: “Huomen aamul sun ei tartte enää tulla. Sää vain makaat ja tukit on sumas!”

Tukkisuma, jollainen ei "laukea" ilman uittomiesten apua.

Arvata saattaa miltä se tuntui – katkeralta – mutta… kaikesta oppii; jopa sen, että nälkä ei riitä perusteeksi jättää vastuulleen ottamansa velvoitteet hoitamatta!
                       Niilo





keskiviikko 5. elokuuta 2020

Pirssillä sitä vaan vammaiset painelee

Mielipide -tunnus

Tätä otsikon tekstiä kuulen yllättävän usein. Vammaispalvelulain mukaan vaikeavammaiselle henkilölle voidaan myöntää vähintään 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa asiointiin ja virkistykseen.
Onko se sinusta paljon? Oletko miettinyt loppuun asti, kun kadehdit vammaisen henkilön kuljetuspalvelua? Kerronpa sinulle, mitä tarkoittaa, kun käyttää vammaispalvelulain mukaisia kuljetuspalveluja arjessaan.

Se tarkoittaa sitä, että voin liikkua vain oman kotikuntani alueella sekä niissä naapurikunnissa, joiden kanssa kotikunnallani on yhteinen raja. Mikäli haluan osallistua esimerkiksi kauempana asuneen sukulaisen hautajaisiin, minun on erikseen anottava vammaispalveluista tähän matkaoikeutta.

Se tarkoittaa myös sitä, että lain määrittämä vähimmäismäärä 18 yhdensuuntaista matkaa on lähes poikkeuksetta juuri tämä 18 matkaa kuukaudessa. Oletko sinä miettinyt, kuinka hoidat kaikki asiasi 9 edestakaisella matkalla kuukauden aikana? Siihen sisältyy niin kauppareissut, pankkiasioinnit, harrastukset kuin ystävien luona käyminenkin. Jokainen vammaispalvelulain mukaisia kuljetuspalveluja käyttävä joutuu miettimään, kuinka selvitä kaikista asiointimatkoista ja sosiaalisista tapaamisista poistumalla vain 9 kertaa kuukauden aikana kotoa. Jos tulee yllättäviä menoja, mutta matkat on jo sen kuukauden osalta käytetty, ei auta kuin maksaa itse tai kerjätä kyyti joltakulta tutulta.

Vammaiseksi ei kukaan varmastikaan ole tehnyt valintaa itse ja vapaaehtoisesti. Silti saamme kuulla jatkuvasti, että käytämme yhteiskunnan varoja hurvittelemalla taksilla. Toki meilläkin on oikeus hurvitella! Meidän pitää vain miettiä, missä kuussa kuljetuspalvelumatkat riittävät hurvittelureissuun.

Lisäksi jokainen vammainen kuljetuspalvelun käyttäjä maksaa taksissa matkustaessaan omavastuun. Salon sisällä se on 3.30 €, kuten Paikussakin. Ympäristökuntiin omavastuu kertyy Matkahuollon kilometritaksan mukaisesti.

Asiassa minua suututtaa erityisesti se, että vammaisia syyllistetään yhteiskunnan varojen käyttämisestä. Ei ole helppoa olla vammainen ja usein vammaisen elämä tuleekin kalliimmaksi kuin ns. terveen ihmisen arki. Meilläkin on oikeus osallistua yhteiskunnan tarjoamiin asioihin tuntematta siitä syyllisyyttä.

Yritäpä itse järjestää omat menosi niin, että poistut vain 9 kertaa kuukauden aikana kotoa ja hoidat näiden matkojen aikana kaiken lukuun ottamatta työtä tai opiskelua. Siihen sentään saa omat kuljetuspalvelumatkat.

Ai niin, unohdin mainita, että 9 poistumiseen ei sisälly mahdollisuutta käydä ensin ystävän luona ja jatkaa siitä kauppaan. Tästä tulee jo kaksi erillistä yhdensuuntaista matkaa.

On hienoa, että osa kaupungeista joustaa vammaispalvelulain mukaisten kuljetuspalveluiden jaksotuksessa. Vaikka matkoja myönnetään 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa, voi erilaisen jaksotuksen ansiosta käyttää matkoja vapaammin. Itselläni tuo jaksotus on vuositasolla eli voin käyttää oman mieleni ja kukkaroni mukaan 18 x 12 matkaa eli 216 matkaa parhaaksi katsomallani tavalla vuoden aikana. Omalla vastuullani tietysti on, että matkat riittävät koko kalenterivuoden.

Nyt aiheuttaa pelkoa se, että jokaisessa kaupungissa halutaan siirtyä erilaisiin matkajärjestelykeskuksiin. Se vähentää vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeutta, koska matkat on tilattava tietyltä matkan tarjoajalta edellisenä päivänä. Enää ei siis voisi tehdä ainuttakaan extemporee-reissua. Lisäksi ei voi itse vaikuttaa siihen, kenen taksiyrittäjän palvelut valitsee. Vammaisille henkilöille on erityisen tärkeää, että luottamus kuljettajaan on rikkomaton. Tämä ei valitettavasti toteudu järjestelykeskuksissa, se on nyt nähty ja koettu monissa paikoin (esimerkiksi pääkaupunkiseutu).

Miksi kukaan ei kysy vammaisilta, mitä he haluavat? Ja jos kysytään, miksi meitä ei kuulla? Miksi päättäjä tai virkamies tietää aina paremmin kuin vammainen palvelun käyttäjä, mikä toimii ja mikä ei? Tottahan tästä säästöä tulee ja tuhansittain, koska vammaiset henkilöt eivät enää uskalla liikkua missään.

Toivon todella, että meillä Salossa otetaan järki käteen ja vammaisneuvosto mukaan suunnitelmiin. Olen enemmän kuin saletti siitä, että tälläkin hetkellä puuhataan asiakasjärjestelmien ja matkakeskusten parissa, vaikkei asiasta hiiskahdetakaan julkisuudessa.
Päivi Vigg

perjantai 31. heinäkuuta 2020

MUU MAA MUSTIKKA…

Mistä se sitten lähtikään tämänkertainen lapsuuden makumuiston kaipaus ja toimet sen toteuttamiselle – ja kuinkas sitten kävikään…

”Sun oli suu ja kieli mustikassa…”, lauleli Anna Hanski. Olisiko se ollut se?

Vaiko kansakoulun aikaisen hokeman mieleen muistuminen mansikoista ja mustikoista kotimaan paremmuuden mittarina?

Vai ehkä se, että perinteinen ToriKahviKaverini toi (perinnettä noudattaen) ison kipollisen juuripoimittuja ja…

Mustikkamaitoa vaniljakastikkeella...

Saattoipa ”syyllinen” olla pari vuotta nuoremman ’pikkusiskon’ lähettämä Virpi Pekkalan kortti, joka – ehkä tarkoituksella – kuvasi korostaen lapsuusaikaisia marjanpoimintamuiste-loitamme (vain pituusero oli silloin toisin päin):

Virpi Pekkalan postikortista kopioidut tytön ja pojan kasvot ja kädet, joissa "heinänkorret" mustikoiden poimintaan. Tytöllä niistä useampikin täynnä, pojalla yksi tyhjä ja puoli naamaa sinisenä - kuin selittäen, että kyllähän minä, mutta...

Samapa se mikä noista antoi tälle aiheelleni vauhtia, mutta sen lisäksi, että mustikka on sininen marja, siitä tiedetään mm. tällaisia faktoja:

·   Jo muutama desi mustikoita päivässä auttaa kattamaan hyvän osan esimerkiksi päivän kuitumäärästä ja E-vitamiinitarpeesta.

· Sen säännöllinen käyttö lieventävää matala-asteista tu-lehdustilaa. Ja että mustikka voi parantaa esimerkiksi silmänpainetautipotilaiden näkökykyä sekä vähentää näyttöpäätetyöskentelyn aiheuttamia silmien väsymiseen liittyviä oireita!

·  Tosin vaikka mustikan terveyshyödyt ovat lupaavia, ei sen tai minkään muunkaan marjan terveysvaikutuksista ole vielä riittävän paljon kliinistä tutkimusnäyttöä terveysväitettä varten. EU:ssa ei ole toistaiseksi hyväksytty yhtään marjoihin liittyvää terveysväitettä. Sen sijaan marjoista ja niistä valmistetuista tuotteista on mahdollista käyttää kuituun, C-vitamiiniin ja E-vitamiiniin liittyviä ravitsemusväitteitä.

Pääasia, että me käyttäjät tiedämme tuon terveellisyyden ja (vieläkin tärkeämpänä sen), että saamme joka kesä hyödyntää raikkaiden, juuri poimittujen mustikoitten makunautintoja! Juuri siksikin uskon tuollaisten asioitten muistelemisen kuljettavan useimmat meistä lapsuusaikoihin. (Ja marjoja kyllä riittää, sillä oletuksena lienee ehkä, että vain 10 % koko sadosta otettavaksi talteen.) 

Omalta kohdaltani tunnustan tuon edellä mainitun poimintatehoeron lisäksi myös sen, että hyvin usein innostus ja kiire asettuivat vastaan sille odotetulle mustikkamaidon nautinnalla. Mummolan pihapiiriä ympäröivän aidan ylitys marjamukin kanssa päätyi monesti pienen miehen itkua pitelevään kiukkuun ja jo ajoissa opittujen voimasanojen kuviteltuun tilanteen helpottamiseen. Vaikk’ei ne marjoja maasta takaisin nostaneetkaan.

Mutta silloin tällöin onnistuin kyllä saamaan mukin täyteen mustikoita ja sen sisällön kuljetettua tuvan pöydän ääreen, jossa kummitätini kaatoi ne laakeampaan kippoon, sirotteli hiukan päälle hienoa sokeria ja kunnon lorauksen ”täysväristä” maitoa, jota ei oltu vielä pilattu edes separoimalla siitä kermaa erilleen. Voi sitä autuutta – ja takuulla oli suu ja kieli mustikassa!

Vuosien myötä tuo ihan oikea lehmän maito on vaihtunut valmiiseen vaniljakastikkeeseen, joka korvaa maku-yhdistelmässä myös sokerin, makeusasteen yltäessä silti samalle tasolle, mutta… Kyllä ei tämän päivän mustikkamaidosta sittenkään irtoa kaikkea sitä mahtavaa tunnetta, jonka lapsuuden makuaisteilla olen joskus kokenut! Aivan samoin, kuin kaikkien nautintojen osalla, on merkitystä tilanteella, ympäristöllä, mielialalla, säällä, seuralla, odotuksilla ja melko varmasti eletyillä vuosillakin – tuskin nuo kaikki ”natsaavat kohdalleen” samoin kuin silloin ennen. Ehkä siksikin käytän usein ja monen asian suhteen sanontaa, että ”kyllä ei ollut niin kuin mummolassa”!

Nyt kun jo ja vielä on mustikka-aika parhaimmillaan, niin… maistellaan ja muistellaan!

IsoTimppa -logo.

PS. Aivan tarkoituksella jätän pois mustikkapiirakan, sillä siinä tiedän löytyvän (ainakin) kaksi niiiiiiiiin vahvasti oikeassa olevaa koulukuntaa, etten rohkene ottaa kantaa vastakkainasettelussa, että murotaikina- vaiko pullataikinapohjaan leivottuna se on se ainoa oikea! Yhteishyvä teki asiasta pari vuotta sitten lukijakyselyn - onneksi en muista kumpi siinä sai suuremman kannatuksen; enkä kyllä omaanikaan aio julki tunnustaa, mutta (näin meidän kesken) meidän mummolassa se leivottiin aina pullataikinapohjaan! 😋



keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Kepitellen kohti kuolemaa!

Oletko huomannut, että myrskyjä on nykyään useammin kuin ennen? Sitä, mistä se johtuu tai kertoo, en tässä lähde ruotimaan. Mietinpä vain, mitä myrskyt tuovat sokon elämään.

Kun ulkona oikein kovin sataa, pitää pukeutua sadevarusteisiin. Olen todennut, että aikuisille pitäisi olla saatavana kurahousut. Mielelläni pukeutuisin oikein hyvin, mutta minun sadeasuuni kuuluu sadeviitta. Sen alla on helppo liikkua. Sen huono puoli on se, että siinä on liehuvat helmat, jotka sotkeutuvat helposti valkoiseen keppiin.

Hienoa olisi, kun voisi vetää henkselihousut eli kunnon kurapöksyt koipiinsa, saappaat jalkaansa ja sydvesti olisi kiva! Näistä varusteista minulta puuttuvat sekä kurahousut että sydvesti. Kumisaappaat sentään ovat, nekin pojan perintöä.


Sadeasuinen piirroshenkilö sydvesti päässään.

Sydvesti olisi loistava, koska huppu vaikeuttaa liikkumista. Kyllä, luit aivan oikein! Huppu päässä on sokean vaikea liikkua, koska kuuleminen huppu päässä on erittäin hankalaa. Turvallisempaa olisi käyttää sydvestiä. Mahtaisiko vammaispalvelu myöntää tarveharkintaisena rahat sydvestin ostoon?

Sitten on tuo kova tuuli, oikea myrsky! Sen aikana liikkuminen on todella haastavaa. Kun ei näe eikä kuule, voi itsensä löytää lähes mistä vaan.

Eräänä aamuna, hirmuisen myrsky-yön jälkeen, lähdin liikkeelle. Olin sopinut treffit postilaatikollemme. Sinne on kotiovelta matkaa noin 50 metriä. Se oli kohtalokas matka!

Jo rappusilta alas tullessani olin kompastua isoon oksaan, jonka tuuli oli kuljettanut rappujen eteen. Kompuroituani oksan yli jatkoin kepitellen kohti pihatietä. Kas kummaa! Koko pihatie oli muuttanut muotoaan rankkasateen seurauksena. Oli työn ja tuskan takana, että löysin pihatien reunaan. Kuoppainen pihatie johti minut kohti autotietä. Kova tuuli esti kuulemasta ohi kulkevat autot. Niin paljon oli satanut, että vettä oli tiellä ja näin ollen asvaltin erottaminen hiekasta oli vaikeampaa kuin yleensä.

Kepitellen kohti kuolemaa voisi tosiaan sopia tuollaisten myrskyisten päivien liikkumiseen itsenäisesti sokkona. Kokemus kokemusten joukossa, tosiaan! Aina yhtä palkitsevaa, kun löytää perille sinne, minne on matkalla! Vakavasti puhuen mielessä kävi, että jonain päivänä voi tuollainen reissu olla kohtalokas.

                 Päivi 



lauantai 25. heinäkuuta 2020

Kesäaamu

Lyhyt tuokiokuva eräästä aamusta muistikirjan välistä...

Nykyään tulee aika harvoin kirjoitettua kokonaisia lauseita tai pidempiä ajatuksia muistikirjaan. Eräänä alkukesän aamuna kirja kuitenkin oli mukanani pihalla, en sen tarkemmin muista mitä sinne oli tarkoitus suunnitella, mutta aamuhetki innostikin kirjoittamaan pienen pätkän sen hetken tunnelmia...

“Tänään istun pitkästä aikaa ulkona aamupalalla. Sapuskana vakio eli kolme Keijulla, oluthiivalla ja vegejuustolla päällystettyä ruisleipäpalaa, tomaatti ja joululahjaksi saamani jättimukillinen vihreää teetä hunajan kera. Muu perhe nukkuu vielä, samoin kai naapuritkin. Ei yhtään ihmisääntä missään.

Puun lehvistön välistä siivilöityvät kesäisenkirkkaat auringonsäteet taustalla ja etuosassa piirroshahmo naisesta kynä ja muistikirja käsissään.

Aurinko kajastelee tuolta puitten takaa, on suunnilleen yksitoista astetta lämmintä, semmoinen mukavan raikas istuskella tässä huppari harteilla ja villasukat jalassa. Äänimaailma on aikamoinen. Erotan ainakin mustarastaan, tiltaltin, kyyhkyn ja peipposen. Taustalta kuuluu räkättien ja tinttien piipitystä tai rääkynää, välillä variskin äännähtää. Kaikkia lintuja ei pysty millään tunnistamaan, tarttis kuunnella sitä linnunäänilevyä. Orava tulee tuolla naapurin pihatietä ja kiipeää puuhun, napsii vikkelästi jotain suuhun havujen seasta.

Auringonsäteitten kimmellys paljastaa ohuet seitit. Osa taitaa olla hämähäkin, osa pienten...”

Ja siinä se hetki sitten olikin! Muistan että lause jäi kesken, kun naapuri lähti postinhakureissulle ja siinä aamun rauhassa meidän piti tietysti hetki parantaa maailmaa. Sitten oli aamupala syöty, ja arjen askareet odottamassa. Mutta tuon pienenkin raapustelun siivin pääsee kivasti palaamaan aamun rauhaan, eikä haittaa vaikkei valmista tullutkaan. Ei kai moisesta tunnelmoinnista ikinä valmista saa, tuokio vaihtuu toiseen ja se on sitten toisen tarinan paikka. Osa niistä seiteistä oli varmasti muuten pienten toukkien, jotka hauskasti lentävät tuulen mukana sopiville ruoka-apajille!

                             Auli


keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

HUUMORI JA TAJU ja HUUMORINTAJU

Nykyelossahan – mielestäni ainakin – kaikki on aivan erilaista kuin ennen ja silloin ennenhän, wanhaan hyvään aikaan, kaikki oli paremmin! Tuollaisella ajatusten maailmalla varustettuna on melko vaikeaa löytää noista otsikon aiheista edes kahta kolmesta. Ainakaan oman mielensä mukaisina, arkielossa!

Kaksi nauravaa emojia.

Joku ajatusmaailmaa syvemmin analysoinut päätyi tiivistelmään:

"En tiedä miten tämän ikäisenä tulisi käyttäytyä, koska en ole koskaan ennen ollut tämän ikäinen."  (Ajatelma lähteestä hausk.in)

Jos pelkillä ikävuosilla voisi ratkaista edes jonkun noista otsikkoaiheista, niin asia ei olisi lainkaan näin vaikea. Mutta kokeilen kuitenkin näillä 80-vuoden ja savo-karjalaisen lapsuuden rasitteilla tarttua haasteeseen.

 

HUUMORI
…ja mitä se on?

Huumori on vuorovaikutuksen ja viestinnän muoto, jonka tarkoitus on tehdä ihmisiä iloisiksinaurattaa ja purkaa jännitystä. Huumori voi kummuta ylemmyydestä ja vahingonilosta, yllättävästä vastakohtaisuudesta, tai sen tarkoituksena voi olla tarjota huojennuksen tunne.” (Wikipedia)

Niinpä. Mutta millä lailla saadaan nykyihmiset iloisiksi ja nauramaan? Lapsuusmaisemissani kaikki ympärilläni elivät huumorintäyteisessä arjessa. Tai ainakin lähes kaikki. Huolimatta ympäröivästä ajankohdasta (sota-aika vaikutuksineen). Oli pulaa vähän kaikesta, mutta ei huumorista! Jopa hyvinkin vakavat tilanteet kevenivät jonkun ääneen lausutun ajatuksen löytäessä siitä myös hymyilyttävän puolen. Toisaalta – sen itäisemmän Suomen perinteitten mukaisesti – pienillä ja usein vahingoniloisillakin heitoilla jäivät mielensäpahoittajan kielelle kertyneet kirosanat irtoamatta julki. Valitettavasti (kokemusta on, että) nykypäivänä tämä elämäntyyliini juurtunut tapa tuppaa aiheuttamaan ennemminkin henkilökohtaisuusongelmia kuin purkaa jännityksiä.

TAJU
ja mitä se sitten on?

Tuo kaikkitietävä Wikipedia ohjaa kysymykseni sivulle ”Tajunta”, joten kai se on sitten sitä. Vakuudeksi siellä selitetään, että Tajuton ei kykene havainnoimaan ympäristöään eikä mielensä sisältöjä. Hän ei myöskään kykene säätelemään kehoaan.” Joten oletettavasti ollaan oikealla sivustolla.

Tarttumatta sanatarkasti (ja siis savolaisuuksieni vastaisesti) kaikkeen tuossa vakuuttelussa, poimin ainoastaan mielensä sisältöjen havainnoimisen kohdan. Sen oletan (tajuissaan olevalla) olevan juuri sen osa-alueen, jonka kuuluisi tajuta kuullussa ja/tai nähdyssä mukana olevat huumoriksi tarkoitetut elementit. Asiat, joista ei (ainakaan heti ja itseminässään pohtimatta) pitäisi vetää minkään palkokasvin osaakaan hengitystiehyeitään rasittaviksi tukoksiksi! Mutta kuinkas käykään? Mietipä sitä! Nykyaikana ja ainakin, kun tuo sanoja on kulkeutunut pois omalta, turvalliselta, lapsuutensa elinalueelta. Eikä ainoastaan länsirannikon suuntaan…

HUUMORINTAJU
ja mitäs se mukamas olisi?

Onko sellaista olemassakaan? Siis laajemmin, kuin yksilön oman sisäisen sisällön havainnoimisen kautta opittuna?

Ja ei kun Wikipediaan, josta irtosikin jo pidemmän tekstin vaatima tila asian ymmärtämiseksi:

Huumorintaju tarkoittaa huumoriin liittyviä yksilön luonteenpiirteitä tai yksilöllisiä ominaisuuksia. Huumorintajulle on esitetty monta erilaista määritelmää, kuten:

1.   Älyllinen kyky (kyky luoda, ymmärtää, toistaa ja muistaa vitsejä)

2.   Esteettinen herkkyys (huumorin arvostaminen ja siitä nauttiminen)

3.   Tapa käyttäytyä (herkkänauruisuus, tapa kertoa usein vitsejä, huvittaa toisia, tai nauraa toisten vitseille)

4.   Tunnepohjainen luonteenlaatu (kuten hilpeys)

5.   Asenne (huvittunut suhtautuminen elämään, suopeus huumorille)

6.   Selviytymis- tai puolustuskeino (vaikeuksiin suhtautuminen huumorilla)

Huumorintajuttomuus tai puutteellinen huumorintaju voivat vaikeuttaa muun muassa pari- ja ystävyyssuhteiden solmimista. Huumorintajuton ja vakavamielinen henkilö saattaa huomaamattaan rasittaa muita sosiaalisissa tilanteissa, jos hän esimerkiksi loukkaantuu vitsistä, jota hän ei ymmärrä.

Että simmottis, sanos seutukuntalaine! Listaan voinee jokainen merkitä ruksin kohtiin, joista tunnistaa oman tajunsa tason (joka ei sitten liity mitenkään tajunnantasoon).

Lisäksi – jos lukijakunnassa on henkilöitä, joitten persoonallisuus on muokkautunut jo lapsuudessa ja enempikin kotimaan itäisempää pallonpuoliskoa lähempänä olevalla laidalla – he voisivat asetella omaa lisäruksia varten lisärivin:

7.    Savolaisev vieräleukasuuvven ymmärtämisen ymmärtämiseks!

Että miksikö olen lähtenyt jaarittelemaan näin itsestään selvyyksistä? Kaiketi – jälleen kerran – ainoastaan puolustellakseni jo ennalta tilanteita, joissa huomaan ”osallistuvani”, ja oikein ääneen, jollakin sellaisella ilmaisulla, jonka välittömästi sanottuani toivoisin sen sisältävän sellaisen ”katumusnäppäimen, jossa lukisi ’kumoa’!” Siitä olisi monesti ollut tarvetta vetäistä sanomansa takaisin ja nimenomaan ennen, ennen kuin kuulijakunta ennättää kiinnittää sitä tajuntaansa! En lähde inttämään olevani tällä blogin kattavuusalueella suinkaan ainoa, tunnen jopa pari (tai ainakin yhden) samoista oireista kärsivää. Eikä meille tunnu löytyvän edes SYTYn laajasta vertaistukikirjosta omaa karsinaa… siis kokoontumispaikkaa taikka ryhmää, jonka ainoana tavoitteena olisi helpottaa moisesta elämäämme rasittavasta riesasta kärsiviä. Tai, jos sellainen perustettaisiin – vaikka Teams’in kautta verkottuvana – voisimmehan sinne sisällyttää myös ainakin kaikki osahuumorintajuttomat sekä nekin, jotka ovat omasta mielestään ”tosi humoristeja”!

Että näissä merkeissä! Ja vaikka (ehkä) jäi tunne, että tuhlasin aikaasi turhanpäiväisyydelle, niin (ehkä) joku kohta on saanut Sinut asettamaan ajatusmaailmassasi oman tajuntasi huumorin suhteet lähipiirisi kanssa kanssakäymiseen ihan tavallisessa arkielossa. Niiden ja kaiken muunkin elämänkokemuksesi mukaisesti ymmärtämään miksi jo ikivanha sanonta ”HYMYILLÄÄN KUN TAVATAAN!” on niin merkityksellinen! Saattaisi (ehkä) liittyä postauksen otsikkoon ja tarkoitettu keventämään meidän jokaisen jokapäiväistä elämää! – Vai mitä olet mieltä?

IsoTimppa -logo.

 

PS. Esimerkkejä ”ennen sitä, silloin ja nytkin” osuvasta huumorista kiinnostuneille kerron Googlen löytävän vastauksia monillakin hakusanoilla! Kokeilepa vaikka ”Kari suomalainen pilapiirrokset”, ”Junnu Vainio kappaleet”, ”Jaakko Teppo laulut” tai ”Markku Mäkelä kuvat” – taikka monia muita, joita olet kuullut ja oletat olleen ja olevan yhä, perisuomalaisen huumorin taitajia – siis minun makuni mukaan listattuina! Ja jos oikein selkeästi jäät vielä vaille vahvistusta, niin osta Suomalaisesta kirjakaupasta Veli Huovisen ”Huumorimies” -teos!





lauantai 18. heinäkuuta 2020

Sokea uimari

Kun on oikein lämmin kesä, pitää minunkin päästä luonnon vesiin uimaan. Yleensä tyydyn oman pihan uima-altaaseen, mutta järvessä tai meressä uiminen kruunaa kyllä kuuman kesän.

Sokeana on mietittävä todella monta asiaa uimaan lähtiessä. Mikä olisi paras aika uimiselle? Jos menee liian aikaisin, on paljon perheitä rannalla. Silloin vedessä on myös paljon pieniä uimareita. Jos menee liian myöhään illalla, koko ranta on täynnä teinejä.

Joskus ennakointi pettää, varsinkin kuumina kesäpäivinä. Rannalle päästessä siellä on paljon perheitä. Silloin voi sattua kaikenlaisia kommelluksia.

Uimarantanäkymä, jossa hiekalla epäselviä hahmoja ja korostetun suuret silmälasit, joitten linssissä tarkemmin ihmisiä.

Ollessani kahlaamassa veteen rannasta, lähti erään lapsen rantapallo omille teilleen. Lapsi tietysti huutamaan, että täti auttaa! No, enhän minä nähnyt koko hemmetin palloa. Lapsi parkuu ja hänen vanhempansa on vihainen, kun täti ei auta. Ja kun kerroin, etten näe rantapalloa, lähti sekä vanhempi että lapsi pois vedestä ja koko rannalta. Tarkoitukseni ei ollut aiheuttaa mielipahaa pienelle uimarille, vaan minkäs teet!

Kahlattuani tarpeeksi pitkälle, piti sukeltaa laiturin alta syvemmälle puolelle. Isäntä neuvoo, että mene vaan siitä suoraan vähän eteenpäin. Löytyihän se laituri, kun otsakosketuksen siihen otin. Otsa naarmuilla sitten sukellettiin syvemmälle puolelle pulikoimaan.

Tulee välillä uitua myös toisten päälle, kun ei näe toisia. Toiset eivät myöskään voi väistää, koska eivät tiedä minun olevan sokea.

Ja mitä sitten tapahtuikaan? Sokea ihminen ilakoi, ui, teki kuperkeikkoja, seisoi käsillään ja sukelteli. Kunnes: sukellettuani nousin ylös suoraan nuorisojengin keskelle. Teinien naamat olivat kuulemma näkemisen arvoisia, kun keski-ikäinen pullea rouva singahtaa vedestä ja huutaa: Moro!

Kaikkien näiden kommelluksien innoittamana olen suunnitellut vedessä toimivaa merkkiä, joka kertoisi toisille uimareille, että vedessä on sokea. Valkoista keppiähän ei voi uidessa käyttää. Rintamerkki uikkareissa ei auta, koska uikkarit ovat veden alla. 

Päivin tekstissä "suunnitteleman" uimalakin yksi mahdollinen malli, jos ohjeittensa mukaan teksti "SOKEA UIMASSA" useammassa kohdassa.

Innovoinnin tulos on uimalakki, jossa lukee ”sokea uimassa”. Lisäksi uimalakin päälaella keikkuu pieni valkoinen antenni esittämässä valkoista keppiä.

Hassunhauskoja uimareissuja jokaiselle!

 

Mutta ennen tuollaisia hauskuuksia Sinun on osattava vastata myöntävästi, kun kysytään:

 

Zuida duida, osaatko uida… 

Joka kesä se oli edessä, uimakoulu! Se oli lapsuuden kesien ihan parasta antia: palella pari viikkoa kesällä merenrannalla uimakoulussa. Ei tietenkään ollut saunaa. Paljon vaatetta ja liikuntaa tauoilla, sillä me lämmittelimme. Omat eväät olivat mukana. 

Pari "uimakouluikäistä" lasta ja yksi aikuinen juoksevat vauhdilla rannalta veteen. Lapsilla vartalon ympärillä pinnalla pysymistä varmentavat "kellunta-avut".

Omat lapseni ovat myös käyneet kesäisin rantauimakoulussa. Harmillista on, että rantauimakouluja on niin vähän tarjolla. Siksi on hienoa, että Särkisalossa se on järjestynyt nyt useampana vuonna peräkkäin. Rantauimakoulun merkitys on todella suuri. On ihan eri asia uida luonnon vedessä kuin kirkkaassa uima-altaan vedessä. Luonnon vesissä tulee tutuksi muun muassa kylmä vesi, eri värinen vesi, levät, vedenalaiset kivet ja aallot. Tärkeää on oppia kunnioittamaan elävää vettä! 

Uimakoulussa tapaa niin paikkakuntalaisia kuin mökkiläisiäkin. Siellä tutustuu uusiin lapsiin ja saa parhaassa tapauksessa kesäkavereita. Sellaisia itsekin aikanani löysin. 

Uimakoulussa suoritetaan Suomen uimaliiton merkkejä. Niitä on lapsuuteni jälkeen tullut iso liuta uusia, mutta näköjään se merkin saaminen lämmittää edelleen pienen saajansa mieltä. 

Omana aikanani uimakoulu kesti kaksi viikkoa, nyt riitti viikko. Kun itse aikanaan viihdyin uimakoulussa muutaman tunnin päivässä, nyt isompien uimakoulu kesti noin kaksi tuntia ja uimataidottomien kolmisen varttia. 

Lapsuuteni kesinä - silloin, kun aurinko paistoi aina – uimakoulun päättyminen oli iso juhla. Isäni oli yksityisyrittäjä ja otti vapaata uimakoulun päätösjuhlan ajaksi. Silloin jokainen tasoryhmä esiintyi yleisölle. Pienet leikkivät rantavedessä ja isommat hyppivät suorituksiinsa kuuluvia hyppyjä hyppytelineestä. Muistan, että priimusmaisterin piti itse tehdä lehtiseppele, jonka hän uimahyppynsä jälkeen sai päähänsä. Yhdessä juotiin mehua ja syötiin herkkuja. Tällainen perinne on nyt kadonnut kokonaan. Tosin, meillä kotona pidettiin vohvelikekkerit päättyneen rantauimakoulun kunniaksi. 

Osaatko sinä uida? Pohjoismainen uintitaidon määrittely on aika kova: pitää osata uida vähintään 400 metriä, joista vähintään 50 metriä selällään. 

Turvallisia kesäuinteja! 

                                    Päivi




keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Hyvä renki, mutta huono isäntä

Suomalainen sananlasku tarkoittaa tulta, joka on kieltämättä hyvä renki, mutta huono isäntä. On aika päivittää tämä yleisesti tunnettu sananlasku nykyaikaan. Uusi versio kuuluu: ”Pakastin on hyvä piika, mutta huono emäntä”.

Tätä kirjoitettaessa eletään juuri hieman vaikeata mansikka-aikaa. Ei ole ukrainalaisia tarpeeksi ja sataa joka päivä. Miten nyt kaksi ämpärillistä mansikoita laitetaan ”pakkaseen”? Pitääkö tehdä joitakin valmisteluita? Pitää. Pakasterasioita pitää olla käsillä, joko vanhoja tai uusia. Vanhat ovat pienessäkin asunnossa jossakin odottamassa. Esimerkiksi banaani-laatikollinen tukkimassa muuta säilytystä.

Vadelmia jääkuutioitten sisällä.

Jos sinulla on sulatusta vaativa kaappipakastin, on sen sulattaminen selvästi parisuhdetta koetteleva tapahtuma. Sitten hankkimaan marjat. Torilta, suoraan tilalta, kaupasta tai jopa itsepoimien. Säästäväinen ämpärikansa haluaa valita itse marjansa suoraan mansikkamaalta. Siis aviisi käteen ja katsotaan, missä itsepoiminta on ilmoitettu mahdolliseksi. Saappaat jalkaan ja tallomaan liejuista vakoväliä. Kun tullaan kotiin, on ämpärin alimmat marjat jo soseena. No ylimmät kokonaisina ja muusi käy rasiaan, jopa pienempään tilaan.

 

Itsesulattava pakastin on parisuhteen kannalta parempi. Sekin on hyvä valmistella tähän satokauteen. Ensin tyhjäksi, mutta mihin? Sitten ulos paikaltaan ja pölyjen imurointi alta ja takaa ja se takaritilä eritoten. No niin, siis mansikat rasioissa pakastimeen. Sitten huilataan.

Puutarhamansikoita rasioissa.

Mustikka-aika painaa päälle kohtapuoliin ja sitten omenasato. Ja kaiken päätepisteenä on puolukkasato. Koronakansa varmaan tykkää laukata tänä syksynä metsiä pitkin ja poikin, kun juuri muuta ei ole tarjolla?

Oma episodinsa on se yksinkertainen kirjanpito siitä, mitä pakastimeen on laitettu ja mitä otettu. Joku saattaa mennä täysin sekaisin tämän kirjanpidon kanssa, jos vallankin on muutenkin kiire koko ajan. Siellä voi olla arvaamaton määrä kirjaamattomia ruoantähteitä, jotka sinne on hätäpäissään lykätty. Myös kaupasta on tuotu tuote, jonka päivämäärän takaraja on tullut vastaan. Siis pakastimeen, ettei mene pilalle. Leivänpuolikkaita voi olla yllättäen niin, monta, että niistä saa useita kokoleipiä. Jne.

Kuumalla säällä jäätelöpakkauksen osto on riskaabelia. Jos ei ole kylmälaukkua ja kylmäkalleja mukana, saattaa kotimatkasta tulla ambulanssiin verrattava kaahailu. Pitää ehtiä kotiin ennen kuin jäätelö valuu ulos.


Huurteisia, pakasteesta otettuja marjoja.

On siitä pakastimesta hyötyäkin, jos ehtii sulattaa umpijäässä olevan tuotteen siihen mennessä, kun sitä tarvitaan? Emännäksi siitä ei kuitenkaan ole.

Niinkin viisaita ihmisiä on, että he eivät hanki pakastinta ollenkaan.

                      Eero 




lauantai 11. heinäkuuta 2020

Pitkäaikainen haave

Olen pitkään haaveillut tästä vekottimesta. Ei se miesten yksinoikeus ole kaikkia ”pikkuhärpäkkeitä” ostaa. No, ei tämä nyt ihan pienikään ole. Mutta sillä saa niin hyvää…

Savustin ja sen kansi sekä myyntipakkaus.

Eli ostin siis sähkösavustimen. Olen sitä jo pitkään haaveillut, mutta nyt sain rohkeutta ostaa. Pyörällä kauppaan ja iso laatikkohan se oli. Mutta pyörän etukorin päälle sen sain kyytiin, yhdellä piuhalla kiinni ja ”eikun menoks, sanoi Annie Lenox.” Myyjä oli fiksu vielä ja kehotti ostamaan purupussin, varmuuden vuoksi, ellei paketissa ole mukana.

Kotia kun saavuin, laatikko auki, palaset lattialle ja ruuvaria hakemaan. Olihan siinä kahva, jalat ja kannen kahva, jotka piti ruuvata. ”Helppoo ku heinän teko” savustin on koottu, ilman ns. miehistä voimaa.

Sähkösavustin "koottuna" ja virtajohto jo pistokkeessa - siis valmiina toimimaan.

Olin edellispäivänä ostanut lohta, joka piti uuniin laittaa, ostin smetanaakin siihen päälle, mutta toiset mietteet tuli, kun savustimen ostin, pääsin heti testaamaan. Ei mulla ollut hajuakaan kuinka kauan pitää lohi olla savustimessa, sen verran” guuglasin”, että pieni kestää noin puoli tuntia ja kokonaiset hiukan kauemmin.

Sitten muistin, että sokeripala purujen päälle, niin saa kauniin rusketuksen pintaan.

Ja se puoli tuntia oli pitkä, kun katselin höyryjä tai savua, joka tuli ulos savustimesta. Kai sitä saa ruuan tuoksuja terassilla olla, jos kerta tupakanpolttokin on sallittua.

...ja jo osittain syötyä savulohifilettä lautasella.

Mutta voin sanoa, että onnistunut ostos, varmasti tulee kesän aikana enemmänkin savustettua. Tykkään savukalasta!

Nam t. Sisko



keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Oi niitä aikoja nuoruuden!

Oi näitä vaivoja vanhuuden; on tämän päivän “rääkyjän” sanoitus. Usein mennyttä aikaa verrataan virtaavaan jokeen. Paljon on kulkeutunut vettä koskesta tänä aikana, kun viimeksi sen töyräällä maleksin. Nykypäivänä todellisuudessa ihmettelee muutosta toisellakin tapaa. Puroksi on tämäkin entinen joki muuttunut. Onko syy tehokkuudessa vaikkapa yksinkertaisesti veden määrän vähyydestä. Ehkä tehokkuudella on sijansa? Lapiot on mennyttä aikaa työnteossa, ellei oteta huomioon sen antaman tuen merkitystä. Lapio on hyvä tuki nojaamiselle - kokemusta on riittämiin. Kaivurit ja puskurit, on tuonut tehoa uusien kuivatus uomien tekoon. Suot ja metsät on pitänyt ojittaa, jotta tehoviljelystä saataisiin aikaiseksi. Tällaisen mielipiteen olen saanut viisaammiltani, ehkä olen väärässä, mutta mielestäni suuntaus tällä hetkellä on luonnonvaraisempi.

 

Kotiseutuni on vesistörikasta järvineen ja lampineen. Kovi kookkaita nämä eivät ole, mutta vaihtelevan kumpuileva maasto on kerännyt tai paremminkin jättänyt “plätäköitä” isonveden aikoihin maastoon. Isovirtaiset joet on vähissä, mutta puroja runsaasti. Puut on aikoinaan kuljetettu talvisaikaan hevospelillä. Talvitiet ohjautuivat luonnon mukaisesti läpi soiden ja laaksojen välistä. Nyt peuhaavat isot metsäkoneet ja puutavara haetaan rekoilla pois. Silloin joskus oli puut halauskelpoisia, nyt halaus tapahtuu kahden käden sormilla. Taisin vähän liioitella, taitaa yhden käden sormet riittää. Mielestäni hakkuuaukeita ei saisi olla eikä tulla.  Muuten Googlesta voi etsiä Uudenmaan korkeimman kohdan. Silläkin kohdalla kartalta löytyy järviä lampineen ja pohjois-luoteen suuntaan vesistö laajenee.

 

Eräänä toukokuisena päivänä meitä oli kolme kaverusta jotka sai päähänsä lähteä kalastamaan. Tai paremminkin ahvenia narraamaan ongella. Päivä oli aurinkoinen ja suhteellisen lämmin. Vedet kuitenkin kylmiä. Muista kuinka oli tapana arvuutella, nykyisin veikata, milloin jäät lähtevät Pyhäjärvestä. Harvemmin kuitenkin Vappuna järvi lainehti, poikkeustapauksia oli. Matalarantaisen järven päässä kalastettiin tulvaveden ansiosta “pellolta” rysällä ja katiskalla. Jouto- ja laidunmaata tuo oli kesäaikaan. Komeita haukia saaliiksin tuli. Nyt kalastusmatkamme suuntautui metsäisiin maisemiin, kalasoppa ainekset oli mielessämme. Talikko kauniiseen käteen ja evästä kaloille piti saada. Omat  eväät unohtuivat. Vähän toista kilometriä ja niin ensimmäiset tarjoilut sujui ilman kommelluksia.  Ei nykäyksen napaustakaan. Ainoa mikä sai kohon liikkeelle, oli keväinen tuulen vire. Tuskin Sontiainen on koskaan ollut myrskyn kourissa. Lammen läntisessä suunnassa oli reippaan tuntuinen ja näköinen “suksimäki”, jossa moni kaveri on tehnyt kuperkeikan. Peltipurkkeja oli saatavissa suksen paikkaukseen, onneksi tällainen mahdollisuus oli “akanteon” jälkeen. Jos hiihtäminen meni peltipurkin varaan, niin “akkaa” ei tarvinnut korjata. Varmaan jokaisella on tiedossa tuo akan korjaus. Se on…. no olkoon. kaikki sen kuitenkin tietää.

 

Tyhjin käsin lähdimme Sontiaisten rannoilta kohti Kalatonta. Siellä tummavetinen lampi odotti hellivin rannoin. Koekalastus tuli suoritettua – ilman tulosta. Olin kalastajalangasta kudotulla merralla saanut aikaisemmin ahvenen, joka on vieläkin minun ahvensaaliin isoin yksilö. Nälkä ei ollut kummallakaan osapuolella. Tietenkin olisimme voineet heittää muutaman lieron suuhun. Ei ne mitään lieroja ole. Onki Madoiksi niitä kutsuttiin.


Kartalla kaikki ne lammet ja järvet, joilla pojat kiertelivät.

Päivä kului järveltä järvelle merkeissä. Saalis oli yhtä komia koko päivän. Jossakin puolen päivän jälkeen, luultavasti, nälkä yltyi yltymistään, mutta vain vavan paksumman pään puolella. Luonnonlähteistä koukkasimme juotavaa tuohisella suppilon mallisella kupilla. Jano tuli sammutettua ja samalla sai helpotusta suurempaan nälkään.

 

Yhden särjen litukaisen onnistui Arvo saamaan käsillään. Ei ahvenet, eikä muutkaan kalat, olleet kiinnostuneet tarjoilusta. En muista, että käet olisi ilkkuneet meitä. “Hukkareisu, hukkareisu”, Nälkä ja hukkareisu suuntasi nokkamme kohti kotia. Hauklammet (3 samaa nimeä kantavat) oli viimeiset pisteet, joissa yritimme syöttää matoja – turhaan.

 

Kellon ajasta ei ollut mitään tietoa. Syynä oli yksinkertaisesti se, ettemme omistanut edes Leijona merkistä kelloa. Oli muuten kellomerkki, jota mainostettiin Almanakassa. Kello muuten luuloista huolimatta ei ole Suomalainen tuote. Mainos oli vetävän näköinen. Polvihousuinen (ei shortsit) poika isoissa saappaissa oli mannekiinina. Odotti varmaan sodan melskeissä rauhan vuosia. 

 

Itse tehdyt onget olalla tallustelimme kylätietä kohti kotimökkiä. Ihmetys oli suuri, kun yhden maatilan luuvalla oli pistetty valssiksi. Keskellä päivää, ei se mikään tanssien aika ollut. Kyläpelimannin kaksirivinen pisti – puurattaat – puurattaat; oli kappale mikä hyvänsä. Puurattaat, puurattaat, siitä se tahti lähti – tanssijat ja etenkin pelimanni oli tyytyväisiä. Hänen ”palkkansa” saattoi näkyä penkin jalan vieressä - vähän niinkuin piilosia leikittiin. Siitä olin ikäänkuin tietoinen. Huhua se vain oli mun tietoni. Sama arveltu tieto oli Rainella, että Arvolla. Miksi me olisimme olleet poikkeuksia tästä tiedosta.  Pelimanni: hänen kerrontaansa voi lukea kirjasta, murre sellaisesta.

 

Kellokin selvisi ja ennenkaikkea “aikaiset” tanssit. Huolestunut kotiväki oli ihmeessään kalastusreisun kestosta. Aamupäivästä iltaan. Naapurin Mikko ja veljeni Sauli olivat juosseet samoja polkuja, kun mekin kävelimme. He olivat tulleet metsäpolkuja lyhyemmän matkan. Eli polkua, jota pitkin useimmiten olin kalareisulla kaverieni kanssa. Yhdellä lammella meillä oli merrat laskettuna ja isäni oli matkassa mukana sunnuntaisin.

 

Mitään kovempaa ääntä tai rankaistusta retki aiheuttanut. Neuvoja kuitenkin tuli, mutta luottamusta ilmeisesti oli. Aurinkoa siitä täytyy syyttää ja vain sitä. Miksei antanut kellottomille mitään merkkiä ajan kulusta. Taisi olla eka koko päivän paasto ja huonoin saalis särvinkaloista.

 

Kyllä äidin tekemä ruoka maistui. Maku tuli myös paaston merkeissä.

                Niilo