lauantai 19. tammikuuta 2019

Ämpärikansa



Seisoo nöyränä jonossa ämpärikansa.
Muistuttaako pakkomiellettä? Tavallansa.
Miten voisi luonnehtia tätä outoa jonoa,
on sillä sekä pituutta että rutosti kokoa.
Ei se pidä itsestään minkäänlaista meteliä,
kunhan saa ämpärinsä täyteen ilmaista sepeliä.
Ämpärien kyljissä on paljon tuttuja nimiä,
niin isolla, että ne näkyy, vaikka olisi pimiä.
Autotallin nurkkiin niitä on jo aiemmin pinottu,
ilmaiseksi saatua herkkua on aina himottu.
VAINIO, MULTASORMI, niin ja nuo kaksi alinta,
niissähän  on tekstinä VAPAAVALINTA.
Kaupunkilaisten on tietysti elettävä tarkkoina,
eurot mielessä, ajatukset vielä markkoina.
Tulee tuttu vastaan kantaen kahta sankoa,
”Toinen on meidän vaarille, vaatii ALANKOA”!
Oli hänellä selitys heti valmiina kysymättä,
ohi pyyhälsi autolle liukuestein pysähtymättä.
Naapurin muijakin vei koko suvulle,
en päässyt ihan tarkalle luvulle.
Voihan sitä joskus käydä niin,
että ämpärit alkavat käydä vähiin!
Silloin paljastuu jonottajan aito ajatus,
jos jään ilman, niin olihan tää taas yks kusetus!

Mutta…





Tässäpä on ulkoilua aivan parhaasta päästä, 
ensi kerralla lähde etuajassa jakopaikalle, ja – 
                                                                        säästä!


Eero











keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Äidin ja pojan yhteinen harrastus


On se vaan jännä, miten geenit vaikuttavat. Eihän minun poikani ole koskaan nähnyt minun kirjoittavan tarinoita kynällä. Tarinoita olen kyllä lapsilleni kertonut käyttäen esimerkiksi satukirjoja. Pojat ovat sitten kertoneet äidille, mitä kuvissa on ja niistä on yhdessä keksitty satuja tai äiti on niitä kertonut.

Poikani on nyt neljäsluokkalainen. Kolmannella luokalla oli tehty kirjallisuusprojektia. Lapset saivat valita erilaisia kirjoja, joita lukea. Lisäksi piti kirjoittaa lukemastaan lyhyt esitelmä tai keksiä oma tarina. Yllättäen oma poikani keksi sen tarinan.

Luettuani tarinan en voinut kuin ihmetellä! Oliko sen tosiaan kirjoittanut oma, 10-vuotias poikani?! Käsittämättömän hyvin etenevä juoni, rikasta suomenkieltä ja vielä pitkä tarina. Pojan ainoa murhe oli, että tarina jäi kesken tilan loputtua. Ei kuulemma saanut kirjoittaa kuin yhden A4-sivun tietokoneella. No, tarinaahan on jatkettu tietenkin kotona vielä omalla ajallakin.

Mainitsin tässä taannoin, että äiti kirjoittaa myös tarinoita tällaiseen blogiin. Kysyin, olisiko pojallani kiinnostusta joskus kirjoittaa myös. Ja olihan hänellä! Tässä alla on 10-vuotiaan esikoiseni tarina Murre-koirasta. Nauttikaa, niin minäkin tein!
Tarina Murresta 

Olipa kerran Murre-niminen koira. Murre varasti kaikkien kavereiden luut. Murre sanoi: 

-         Onpa varastelu kivaa.

Sitten hän hautasi luut. Murre sanoi iloisesti:

-          Olenpa kekseliäs!

Murre laittoi pallon merkiksi, että luut ovat siellä. Hän heitti ylimääräiset mullat vahingossa autoon, joka oli täynnä multaa. Murre hoksasi, että autossa oli yksi luu. Murre katsoi autoon. Sitten hän alkoi panikoida ja huusi:

-         Voi ei! Apua! Autossa on yksi luu!

Lopulta luu oli kaatopaikalla.

Päivi











lauantai 12. tammikuuta 2019

Viimeistä päivää!


Noinhan sitä usein sanotaan, että ”eletään kuin”… Tätä kirjoittaessa, siis silloin kun, todellakin vietetään vuoden viimeistä päivää. Tänään oli 31.12.2018! Vuosi vuodelta tulee eletty aika ikään kuin lyhemmäksi. Tuppaamme puhumaan ajan kulumisesta ja sen kuluttamisesta. Viisaat väittävät, ettei aika mihinkään kulu. Toisin sanoen aika ei ole mitään kulutustavaraa. Sitä ymmärrykseni mukaan vain on. Nimeämämme ajanjaksot tulee käytettyä hyvinkin tarkkaan. Tavalliselle tallaajalle riittäisi ajan käytössä krouvimpi mittayksikkö. Mittalaite on kehittynyt uskomattoman tarkaksi. Hidas silmänräpäys tapahtuu ajassa mitattuna noin sekunnissa. Tässä ajassa pystytään esim. urheilusuoritukset laittamaan paremmuusjärjestykseen. Uskomatonta!

Me ajan kuluttajat olemme usein ihmeissämme, kun aika ei tahdo kulua. Tuskastuminen hitaaseen ajankuluun on kouriintuntuvaa. Siinä monesti on ns. hermot kireällä. Tuska nousee ”hattuun” tai laskee jalkoihin. Missään ei ole hyvä olla. Taikka päinvastoin ”aika ei riitä”! Hermoja sekin kuluttaa.

Tässä muistuu mieleeni pikkuveljeni tuska, kun aika ei kulunut. Silloin varrottiin joulupukkia tulevaksi. Pojan silmät tahtoivat mennä väkisin kiinni. Suu levisi haukotukseen ja kaikki oli yhtä tuskaa. Yhdessä käytiin portailla huutamassa pukkia tulevaksi. ”PUKKI TULE JO” kaikui pimenevässä illassa. Pukki vain viivytteli. Ei tietenkään tahallaan, sillä pukilla oli kuitenkin kysymyksessä vuoden kiireisimmät tunnit jäljellä.

Tulihan se tämä kovasti kaivattu joulupukki, käännettyyn nuttuun puettuna ja peruslukemalla oleva ilme kasvoillaan. Äänikin saattoi olla tutunomainen, vähän kuin maskin alta tulevana. Valkoinen parta vähän elottoman näköinen kylläkin oli. Myöhempinä jouluina parta kasvoi pituutta ja jotenkin pellavan tuoksu valtasi tuvan. Nuttu oli edelleen käännetty, mutta pukin silmät nauroivat kilpaa suun kanssa. Ajat paranivat ja nuttu muutti väriään punaiseksi ja karvareuhka vaihtui piippamyssyyn valkoisen tupsun kera. Porolla pukki ajeli edelleen.

Onko tuon ajan kulun suhteen mitään muistin kanssa tekemistä? Kyllä! Ja on hyvä, että muisti suojelee tavallaan meitä ajankulun nopeutumisen suhteen. Kuinka tuskaiseksi käyttämämme aika voisi muuttua, jos muistamme kokemamme tapahtumat tarkalleen.  Tuo muistikulta ikään kuin lyhentää tai sanotaan, että nopeuttaa, ajankulun tunnetta.

Jos lähimainkaan osasin laskea oikein, niin kalenterivuosi olisi 8760 tuntia (24 x 365 = 8760 h). Nopeasti vuoden tuntimäärä on mennyttä aikaa, joka ei koskaan palaudu takaisin. Muistoissa mennyt ajanjakso palaa luoksemme moninkertaisesti. Kun muistelemme jotakin tapahtumaa, niin elämme tuon ajan tavallaan uudelleen.  Tarina saattaa matkan varrella jonkin verran muuttua, mutta totena sen kuitenkin uudelleen elämme tai muistelemme.

Tuli mieleeni toinenkin vertauskohde – vastakkain ennen vanhaan ja nykypäivänä. Muistui mieleeni aidon joulukuusen ns. ”laatuvaatimukset”.  Silloin joskus joulukuusen piti olla näyttävä, mutta se ei voinut olla liian tuuhea. Tällaiseen tuuheaoksaiseen kuuseen ei voinut laittaa ”eläviä” kynttilöitä poltettavaksi. En tiedä, mitä mieltä kotivakuutus asiasta on. En kuitenkaan suosittele kokeilemaan. Kun sittemmin ns. sähkökynttilät tulivat muotiin, niin niitä ei hyväksytty lainkaan. ”Mikä sellainen joulukuusi on, missä on korvikekynttilät, ei niistä tule oikeaa joulun tuoksua edes”. Niiden kanssa oksat saivat olla tiheämmässä, mutta jotkut silti vannoivat elävien kuusenkynttilöiden nimeen. Niin ajat muuttuvat ja tavat sen mukaisesti.

Itse olen nähnyt suomalaisen kynttilätuotteen käytössä Tunisiassa v.1993. Joulukuusen kynttilä oli valon lähteenä Saharan erämaassa beduiiniteltassa. Me turistit olimme tuhlaavaisia. Kolme kynttilää paloivat ennen aikojaan. Isäntämme oli hieman ihmeissään, kun löysi vain tyhjän kynttilälaatikon. Hän katsoi ympärilleen ihmeissään: ”ei yhtään kynttilää – tuhlarit”. Näin kuvittelin vahtina olleen beduiinin ajatelleen silloin joskus.

Sivistyksen keidas siinä ihan vieressä. Hotellin teltta-alue oli sähkötolpilla varustettu, mutta itse teltan sisätilat olivat pimennossa. Kamelilla ratsastimme, mutta onneksi oli taluttaja joka kamelin suitsissa. Kuivat oli olosuhteet, jossa erämaan laivat seilasivat. Kangastusta emme nähneet, mutta sen sijaan melko näyttävän auringon nousun. Vertasin auringon nousua kokemaani tammikuun 12 päivän tienoilla Kiilopään tunturin takaa nousevaan valoilmiöön. Molemmat ovat komeita ja vaikuttavia, mutta kyllä Lappi vei voiton. Tunisian hiekalla seisten ja Lapissa hiihtäen nautin molemmista näkymistä. Erämaan tuntu vallitsi molempia paikkoja. Kumpuilevaa oli Saharassa, mutta niin oli myös Lapissa. Molempien kohteiden ensimmäiset asukkaat kuuluvat ammatiltaan ns. paimentolaisiin – näin olen ymmärtänyt.

Ilma ulkona on tällä kirjoitushetkellä suojan puolella +4 C. Pauke kuuluu uudenvuoden juhlinnan merkeissä. Juhlijat ampuvat rakettinsa taivaan tuuliin ja ovat kauppiaiden kera onnellisia. Maksuväline on vaihtanut lukemat miinus- ja plusmerkkisiksi. Näin elämä jatkuu. Kun toinen antaa niin molemmat saavat. Toivotaan kuitenkin, että molemmat elävät terveinä loppuelämänsä. Olisi kauheaa, jos toinen menettäisi esim. silmänsä.

Silloin joskus Suomessa paukkui vielä kovemmin. Määrätyissä kohteissa ammuttiin valoraketteja. Niiden valossa nähtiin paremmin ympäristö. Sen seurauksena ympäri maailmaa surusanomat tavoittivat kodit. Tulihan sitten se näennäinen rauhakin vihdoin maailmaan. Kansat vannoivat rauhan nimeen, aseet kohdistettuna länteen ja itään. 

Vuoden vaihtuessa tinoja sulatellaan ja valetaan niin, että vesi roiskuu. Tosin tämä taitaa olla vain huhua – tämä tinan valamisjuttu. Joskus tinan eli lyijyseoksen roiskeista muka näki, miten raha ja naimakelpoisuus oli kaupan. Harvalla on taitoa käyttää mielikuvitusta tinakuvioiden tulkitsemiseen. Ehkä Tuomas Kyrö olisi spesialisti näkemään hauskalla tavalla ihmiskunnan tulevaisuuden ns. uudenvuoden tinasta. Tosin hän saattaisi myös pahoittaa siitä mielensä!




Nyt alkaa kotikadulla sellainen pauke, että on parasta toivottaa Hyvää Edessä Olevaa Vuotta 2019!
  Niilo











keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Vapaaehtoisesti

Mitä vapaaehtoistyö merkitsee sinulle? Itselle se merkitsee pitkälti elämän sisällön rikkautta. On mahdollisuus tehdä monenlaista, näyttää kyntensä ja olla monessa mukana. Toki ilman rahallista korvausta. Rahalla ei voi mitata kaikkea, mutta joskus kyllä välähtää mieleen, että onko ihan järkevä, kun vapaaehtoistyö vie aikaa ja rahaa… 

Loppuvuodesta aina joutuu tekemään tilinpäätöstä menneestä vuodesta monessakin mielessä. Nykyään rahoittajatahot vaativat todella paljon tietoja yhdistyksiltä. On aika työlästä kerätä kaikkea tilastotietoa, joita liitto ja rahoittajat kaipaavat. Varsinkin pienissä yhdistyksissä vapaaehtoisvoimin tehtävä tilastointi on raskasta. Tähän, kun joku keksisi älyttömän yksinkertaisen sovelluksen, jota voisi käyttää, olisi elämä todella helppoa! Sovelluksen tulisi toimia kaikissa yhdistyksissä ja mielellään älypuhelimella. Silloin voisi heti merkitä tunnit ylös oikeaan paikkaan ja yhdistykseen.


Vaikka olen itse ollut mukana yhdistystoiminnassa vuosikymmenet, ei tilastointi muutu yhtään sen helpommaksi. Näkeville se on jo vähän muuttunut, kun on olemassa kaikenlaisia valmiita pohjia, joihin vain merkata tunnit. Ja kun ne tunnit merkkaa heti, ei ongelmaa ole. Tammikuu sujuukin yleensä vielä ihan helposti, mutta kevään edetessä yhä useammin huomaa, että jättää vapaaehtoistyön tuntien merkitsemisen siihen, kun… Ja sitä siihen, kun-hetkeä ei sitten tulekaan. Ja taas vedetään hatusta joulu-tammikuussa, mitä tuli tehdyksi ja kuinka monta tuntia siihen meni…

Itse olen ollut varsin jämäkkänä ja merkinnyt vuonna 2018 kaikkien eri yhdistysten hyväksi tekemäni vapaaehtoistyön tunnit ylös viikoittain. On siinä ollut hommaa, mutta kyllä oli helppoa nyt koota tietoja.

Hämmästyin! Olen tehnyt useissa eri yhdistyksissä yhteensä yli 5 kuukautta täyttä työaikaa. Tämä siis keskimäärin laskettuna. Yhdistyksissähän kesä-elokuu on melkoisen hiljaista aikaa…

Älä siis koskaan itse väheksy sitä, mitä teet! Jokainen tekee vapaaehtoistyötä resurssiensa mukaan ja kaikki tehtävä työ on arvokasta. Laitapa ihan huviksesi joskus ylös, paljonko teet vapaaehtoistyötä. On kiva huomata, että tekemistä riittää, vaikkei palkkatyötä olekaan! Tämä vapaaehtoistyö on arvokasta ja lisää hyvinvointia yhteiskunnassamme.

Toivotan jokaiselle antoisaa vuotta vapaaehtoistyön parissa! 
Päivi













lauantai 22. joulukuuta 2018

ERÄS JOULUTARINA


Jouluyön hiljaisuus on hiipinyt taloon. Pieni tyttö nukkuu huoneessaan, lämpimässä, kinkun tuoksuisessa talossa, junaradan varressa, eräässä pienessä pohjoisen kylässä. Joulun kihelmöivän jännittävä kutina vatsanpohjassa hän on yöpuulle käynyt, tietäen, että aamulla koristellaan kuusi. Kuusi, joka haettiin eilen metsästä isän ja äidin kanssa. Siellä kuusi on sulamassa kylpyhuoneessa, että oksat ehtivät laskeutua rauhassa, niinkuin isä on tytölle opettanut, pakkasen puraisema kuusi tarvitsee hetken lepoa ennen koristeita. Aattoaamu voisi tulla jo, häilyy pienen tytön viimeisenä ajatuksena, ennen unen tuloa.

Tämä pieni tyttö olin joskus kauan sitten minä. Rakastin joulua jo lapsena. Tottakai lahjojen takia, mutta myös joulun tunnelman takia. Meillä jouluisin kotona oli aina oman perheeni lisäksi isäni siskoja, perheettömiä ystäviä ja isovanhempani. Meillä pelattiin yhdessä lautapelejä, tutkittiin lahjoja, katsottiin tv:stä elokuvia sekä syötiin vuoroin makeaa ja suolaista. Joulusauna lämpesi aina ja kinkku kuten myös rieskat ja leivonnaiset paistettiin leivinuunissa. Tämän vuoksi meillä oli aina jouluisin sisälämpötila +35. Lämpöä piisasi niin, ettei mitään juhlavaatteita tehnyt mieli päällensä vetää, alusvaatteet ja yöpaita riitti todella mainiosti.

Olen näin aikuisiällä joskus miettinyt, mitä lapsuuden jouluista on jäänyt mieleeni. Joitain todella toivottuja lahjoja tietty, sekä viikkoa ennen jouluaattoa päiviä kestävät siivoustalkoot… hertsilei siinä oli juuriharjat kovilla… samoin lapsen kärsivällisyys. Mutta kaikista päällimmäisenä on tunne ja tunnelma, jonka sai aikaan kaikki edellä mainitut asiat. Kiireettömyys ja läsnäolo, siinä kaksi lapsen maailmaa heiluttavat asiat. Pätee nykyaikaan ihan yhtä lailla.

Kirjoittajan 5-vuotias tytär ihastelemassa
joulutonttuja joulun alla 2018.


Maailma on muuttunut, mutta lapsen kaipuu kiireettömään yhdessäoloon ei ole poistunut tahi millään tavalla muuttunut. Näillä taianomaisilla sanoilla tehdään hyviä muistoja. Ei kolmenkymmenen vuoden päästä lapsi muista, toteutuiko lahjatoive, mutta sen hän muistaa taatusti, mitä joulunaika sai hänet tuntemaan. Se muistijälki säilyy läpi elämän.

Jouluaatto kääntyy kohti loppuaan. Puheensorina täyttää talon ja onnellisuus pienen tytön sydämen. Lahjaksi saatu, hartaasti toivottu puhuva nukke kainalossa, hän istuu läheistensä ympäröimänä ja tietää todella hyvin olevansa onnekkaampi kuin moni muu. Kynttilät palavat, kuusenvalot loistavat yhdessä kynttilöiden kanssa, suklaa maistuu makealta suussa ja leikkikavereina omat veljet. Yksi rakkauden täyttämä muistijälki lisää muistoihin, niihin, mitä nyt jo aikuinen tyttö haluaa siirtää omille lapsilleen ja omalle perheelleen. Yhä yhtä onnekkaana saa luoda muistoja jälkipolvilleen, jotta hekin rakastaisivat joulun tuntua ja tunnelmaa, niinkuin äitinsä, joka joskus oli pieni tyttö ja ajatteli, kuinka tärkeää on Joulun Rauha.

Muistorikasta ja rakkauden täyttämää joulua kaikille toivoen

 Tanja






Kaikki kynäilijämme kiittävät lukijakuntaa kuluvan vuoden aikana osoittamastanne aktiivisuudesta, jota todistavat sivun avauslaskurin lukemat; parhaina kuukausina hipoen 5.000 kertaa – KIITOS! Myös julkaisujen määrässä rikottiin 100 postauksen rajapyykki. Jo noista syistä lienee syytä hieman hengähtää, kirjoittajain kuin lukijainkin. Saamme kaikki viettää perinteistä jouluaikaa, aina ohitse loppiaisen, seuraava postaus ilmestyy nettiin keskiviikkona 9.1. ja siitä eteenpäin tuttuun tapaan keskiviikkoisin ja lauantaisin. Näillä mennään ja…









keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Kuvailutulkkausta teatterissa

Kuvailutulkkauslogo

Kun kerroin olevani menossa katsomaan Kirka-musikaalia teatteri Provinssiin, olin aivan innoissani mahdollisuudesta saada esitys kuvailutulkattuna. Ystäväni kyselivät, mihin oikein olen menossa ja mitä se kuvailutulkkaus tarkoittaa.

Kuvailutulkkaus on tarkoitettu sellaisille näkövammaisille henkilöille, jotka eivät itse pysty näkemään, mitä esimerkiksi teatterin näyttämöllä tapahtuu. Kuvailutulkkausta voidaan käyttää myös elokuvissa ja taidenäyttelyissä. Kuvailutulkkaus on sitä, että koulutettu henkilö kertoo, mitä nähdään.

Itse olen tässä muutaman kuvailutulkatun elokuvan katsonut ja nyt sain elävää teatteria kuvailutulkattuna. Vaikka käyn paljon teatterissa ilman kuvailutulkkaustakin, oli kokemus kuvailutulkatusta teatterinäytöksestä huikea. Miten paljon enemmän sitä saakaan irti teatterista, kun tietää, mitä lavalla on.

En tosin mene teatteriin lavastuksen tai puvustuksen vuoksi, vaan nimenomaan seuraamaan esitystä. Saadessani kuitenkin tulkkausta niin lavastuksesta kuin näyttelijöiden asusteistakin, tuli kokonaiskuva jotenkin helpommin hahmotettavaksi.

Ennen esityksen alkua kuvailutulkki jakoi kaikille niille katsojille kuulokkeet, jotka olivat ilmoittaneet halukkuudestaan saada esitys kuvailutulkattuna. Saimme langattomat kuulokkeet, joiden kautta tulkkaus suoritettiin muita teatterissa olevia häiritsemättä.

Kuvailutulkki tutustuu esitykseen etukäteen katsomalla sen tallenteena tai käymällä esityksessä. Kuvailutulkin tehtävänä on kertoa puolueettomasti, mitä hän näkee. Kuvailutulkki voi kertoa esimerkiksi: "Lavalla on oikeassa reunassa punainen sohva, jonka edessä on matala, pyöreä sohvapöytä. Sohvapöydän alla on iso värikäs matto."

Kuvailutulkki tulkkaa näkemäänsä. Kuvailutulkki istuu näytöksen ajan vaikkapa valaistus- tai tekniikkakopissa. Siellä hän voi puhua vähän normaalia hiljemmalla äänellä mikrofoniin, jota kautta puhe taas kulkeutuu langattomasti näkövammaisten katsojien kuulokkeisiin. 


Parasta kuvailutulkatussa esityksessä oli se, että näkövammaiset katsojat saivat ennen esityksen alkua tutustua näyttelijöiden ääniin. Jokainen näyttelijä puhui omalla äänellään ja kertoi, missä roolissa hän esityksessä on. Näin äänet tulivat jo tutuksi ja oli helpompi seurata esitystä.

Katsoin myös uuden ”Tuntematon sotilas”-elokuvan kahdesti viime vuoden lopussa. Ensin olin kutsuvierasnäytännössä mieheni kanssa. Kolmituntisen elokuvan aikana kysyessäni mieheltäni jotain valaistusta tiettyihin kohtauksiin, sain vastaukseksi: ”joo, kuoli”.

Käydessäni katsomassa elokuvan uudelleen isäni ja siskoni kanssa, otin kuvailutulkkauksen. Käytännössä mukanani olivat kuulokkeet ja älypuhelin. Puhelimeeni olin ladannut sovelluksen, jota kautta kuvailutulkkaus tuli. Puhelimen voi laittaa off line (= älä häiritse) -tilaan, jolloin kukaan ei voi soittaa tai häiritä sosiaalisen median tulvalla elokuvan aikana. Kuulokkeet korviin ja sovellus käyntiin, kun elokuvan musiikki alkoi. Puhelin ja elokuvan ääniraita synkronoivat keskenään, jolloin tulkkaus on oikea-aikaista.

Täytyy sanoa, että vaikka rakastankin miestäni, hän ei todellakaan ole mikään unelmien kuvailutulkki! Tuntui, kun olisin katsonut ihan toisen elokuvan, kun katsoin tuntemattoman kuvailutulkattuna. Sain niin paljon enemmän irti elokuvasta! Siskoni, joka istui vieressäni, kuuli aina välillä kuulokkeista läpi, mitä tulkki puhui. Hän sanoi, että häntäkin se auttoi, vaikka hän näki, mitä kankaalla tapahtui. Kuvailutulkkauksessa kerrottiin muun muassa näyttelijöiden ilmeistä, joita voi näkevänkin olla vaikea tulkita joskus.

Toivoisin kuvailutulkkauksen lisääntyvän ja ihmettelen, etteivät pitkän matkan ajajat vaadi elokuviin tulkkausta. Esimerkiksi Amerikassa rekkakuskit katsovat elokuvia ajaessaan pitkiä matkoja. Äänikirjathan ovat joskus maailmassa olleet näkövammaisille tarkoitettuja ja nyt niitä on kaupallisesti saatavana ihan jokaiselle. Näin ollen, korostan jälleen kerran: jos minä vammaisena saan jotain, ei se ole sinulta, vammattomalta, pois.
                             Päivi



PS. Näkövammaisten kulttuuripalvelun nettiosoitteessa


on mahdollisuus saada tarkempaa käsitystä kuvailutulkkauksesta. Siellä on myös luettelot elokuvista ja TV-ohjelmista, joihin on liitetty kuvailutulkkaus. 












lauantai 15. joulukuuta 2018

Digitalisaatio ei saa syrjäyttää


Yhteiskunnan teknologisen kehityksen vauhti on näinä päivinä huimaa. Tuo kehitys pohjaa monilta osin digitalisaatioon, joka mahdollistaa uudenlaisen yritystoiminnan ja uusia tapoja toimia. Tavalliselle kansalaiselle tämä näkyy usein siinä, että tutut palvelut siirtyvät verkkoon. Samalla henkilökohtaiset asiointimahdollisuudet heikkenevät ja palvelut karkaavat kauas.



Digitaalinen osattomuus tarkoittaa sitä, että henkilö ei pysty käyttämään niitä kaikkia digitaalisia palveluita, mitä yhteiskunnassa täysivaltaisena kansalaisena toimiminen nykyään edellyttää. Se voi tarkoittaa koulutuspalveluita, julkisia palveluita tai välttämättömiä yksityisiä palveluita, kuten verkkopankkia.

Pahimmillaan este käyttää digitaalisia palveluja voi muodostua hidasteeksi myös kasvokkain tapahtuvan palvelun varaamiselle ja saamiselle. Eriarvoistumisen tekijät voivat kasaantua tavalla, jossa ihmiset, jotka voisivat eniten hyötyä digitaalisten palvelujen käytöstä, jäävät niiden ulkopuolelle ja näin heidän pääsynsä tarvittavien palvelujen piiriin hidastuu tai estyy.

Vaikka digitalisaation ytimessä ovat palvelujen paraneminen ja niiden kustannustehokas järjestäminen, monessa mutkassa ihminen putoaa kelkasta ja palvelut tosiasiassa heikkenevät. Suomen aikuisväestössä arvioidaan olevan noin 600 000 henkilöä, joilla on riittämätön lukutaito ja/tai numerotaito ja peräti noin miljoonalla on vaikeuksia tietotekniikan taidoissa. Toinen haaste on laiteresurssien puute, joka voi seurata taloudellisista rajoitteista tai vaikka asumista tietoliikenteellisesti hankalassa paikassa.

Kaikilla ihmisillä digipalvelujen käyttämättömyys ei johdu heidän taidoistaan, halustaan tai uskalluksesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että palvelu on esteellinen eli sitä ei voi käyttää apuvälineillä, esimerkiksi näkövammaisten ruudunluku- tai suurennusohjelmalla tai pistenäytöllä. Toisaalta monesti myös palveluiden käytettävyydessä on toivomisen varaa. Siksi olisi arvokasta, jos esimerkiksi ikäihmiset otettaisiin mukaan digipalvelujen suunnitteluun.

Digitalisaation eteneminen on sinänsä hyvä ja kannatettava asia. Voidaan arvella, että kun nykyiset digimaailmassa kasvaneet nuoret polvet ovat eläkeiässä, he pärjäävät ikäihmisinäkin digitaalisten palvelujen maailmassa. Sitä ennen meidän on kuitenkin huolehdittava riittävästä tuesta ja riittävistä palveluista heille, joilla tekniikan kanssa on vaikeuksia.

Olen erittäin iloinen, jotta SYTY:stä saa apua näihinkin haasteisiin. Järjestätte kursseja ja ohjeistusta niin ryhmille kuin henkilökohtaisesti. Meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa syrjäyttää ketään lähimmäisistämme digitaalisuuskehityksen vuoksi.

Katja Taimela
salolainen kansanedustaja 












keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Minne matka?

Tällaisesta matkasta on ollut aiemminkin juttua täällä eli Sokkomatkasta, kukaan ei tiedä lähdetäänkö itään, länteen vai pohjoiseen, niin se on aina uusi matka.


No nyt lähdin minäkin mukaan ensimmäisen kerran. Ei tiennyt muuta kuin ajan, milloin lähdetään, jännityksellä odotinkin mitä tulee. Eräänä torstaiaamuna sitten lähdettiin, Gigantin pihapiiristä, no ensin lähdettiin Somerolle päin, 3 vaihto-ehtoa, Turku, Helsinki vai Somero? Moottoritielle ja Helsinkiin päin alkoi matka. Ensimmäinen pysäkki oli Kivihovin kahvila Suomusjärvellä, kahvia ja syötävää...   No mihin sitten? Helsinkiin päin lähdettiin ja siellä Espoossa sijaitsevaan Tesla-sähköautojen myymälään, esittelyyn. Ja onhan ne hienoja autoja, hintahaarukka 100 000 molemmin puolin. Kiihtyvyys nollasta sataan kuulemma 2,7 sekuntia.  Säästöä tulee polttoaineen hinnassa. Kaikki ovat automaattivaihteisia ja monissa on automaattiohjaustakin, huh. Tulevaisuus on jo täällä, mm.  Falcon Wings ovet, jotka aukeavat kuin linnun siivet sivuille ja ylös, Mielenkiintoinen auto ja hyvät, istuttavat penkit ja kaikissa on isot näyttöruudut, noin 16-18 tuumaiset, joten katunäkyvyys on hyvä, kun pitää navigoida paikasta A paikkaan B. Kipinä jäi…


Autojen jälkeen menimme syömään Ravintola Pisaraan, jossa vaihtoehtoina karjalanpaisia, Kievin kanaa, tai hernesoppa, olihan torstaipäivä. Ruoka oli hyvää ja maistuvaa, No mun kohdalla loppui makaronit tai kuten kokki sanoi kun huomasi, että pasta loppui. Minusta ne oli vaan erivärisiä kierremakaroneja.

Ennen seuraavaa kohdetta tuli kuskilta kysymys, montako alaikäistä on mukana, höh, ei taida olla yhtään, mutta asia selvisi kun tulimme vatsat täynnä seuraavaan kohteeseen. WeeGee näyttelykeskukseen Espoossa, jossa näyttelyitä eri museoissa. Emma, joka on valittu vuoden 2018 museoksi. Siellä mm Outi Pieskin Lappi-aiheisia textiili-installaatioita  ja puolalaisen Alicja Kwaden aika ja materiaali näyttely. Oli siellä myös Tapio Wirkkalan ja Rut Brykin lasiaiheisia taide- ja keramiikkaesineitä. Kuuluisa Wirkkalan suunnittelema esine taitaa olla Finlandia-vodkapullo. Tämä WeeGee talohan on entinen Weilin&Göösin kirjapaino, joka oli saanut uuden elämän kirjapanon lopetettua.

Lisäksi siellä oli Lelumuseo, jossa oli koottu leluja eri aikakausilta, oli Kellomuseo, jossa oli mm satulakello, pohjanmaalla tehtyjä kaappikelloja ja Anjalan kartanon tornikello, eri muovituotteita, Futura malleista pallotuoleihin. Meille salolaisille tuttu taitaa olla Lahnajärvellä aiemmin sijainnut ”Lentävä lautanen”, joka kuuluu tähän Futura-sarjaan ja tietysti Nokia 2110.


Aika rientää nopsaan ja matka jatkuu. Joku oli kuskille leikillään ”valittanut”, että ei ole mitään ostettavaa vielä ollut. Kuinka sattuikin, oli Lumenen tehtaanmyymälä matkan varrella ja sinne siis. No, siellä pääsi kyllä rahoista eroon ja kun oli 25%:in alennus luvassa loppusummasta, niin pitihän sieltä jotain hakea. Viimeinen pysäkki olikin sitten Lohjan ABC asema, jossa oli kahvi tai tee ja sämpylä.  Sieltä kotiin.
Sisko











lauantai 8. joulukuuta 2018

Nyt puhun puusta pitkään



Painakaahan PUUTA, hyvät lukijat! Nyt ei tehdä tikusta asiaa, vaan selvitetään, kuinka PUISEVAA suomen kieli on. Kohta me suomalaiset kokoonnumme KUUSIPUUN ympärille ja laulamme: ”JOULUPUU on rakennettu, joulu…”! Sen tietää jo lapsikin, että tyvestä PUUHUN noustaan. Ei sinne kannata latvatähden suunnalta yrittää. Jokainen PUUHUN kiivennyt tietää, ettei sinne myöskään peppu edellä kannata yrittää. Parasta on ottaa avuksi TIKAPUUT.

Jos suomalaisella menee hyvin, hän saattaa päästä vihreälle oksalle. Se PUU saattaa olla hänelle LEIPÄPUU. Bisnekset voivat myöhemmin mennä PUIHIN, tai tarkemmin sanoen päin mäntyä. Joskus on jopa varottu iskemästä päätä Karjalan mäntyyn. Ei kannata ehdoin tahdoin haukkua väärää PUUTA. Jos oikein huonosti käy, saattaa joutua PUILLE paljaille. Pahasti yllätetty suomalainen sanoo, että se tuli PUUN takaa. Joku toinen väittää, että se tuli ihan puskista. Jos yllätys on täydellinen, hän on kuin PUULLA päähän lyöty. Arajärvikin saa joskus halosta. Hölmistynyt on sen sijaan kuin PUUSTA pudonnut. Ahtaalle joutunut suomalainen on PUUN ja kuoren välissä. Väitetään, että silloin roikkuu löysässä hirressä, vaikka ei nyt ihan HIRSIPUUSSA (vrt. avioliitto).

Suomalaisen poika on suunnilleen samanlainen kuin isänsä, siis kuin samasta PUUSTA veistetty. Eihän omena kauas PUUSTA putoa. Kunnon isä veisti aikoinaan pojalleen PUUHEVOSEN. Sota-aikana jouduttiin kävelemään PUUKENGILLÄ. Kun poika kasvoi, isä opetti pojan kävelemään PUUJALOILLA. Niitä ei voitu käyttää, jos asui PITKOSPUIDEN takana. Kristinuskon myötä olemme oppineet, että hedelmistään PUU tunnetaan. Muistamme raamatusta hyvän ja pahan tiedon PUUN. Silti puhumme nykyään usein PUUTA heinää. Seurassa joku alkaa kertoa jopa PUUJALKAVITSEJÄ.

Tavan takaa ihmiset valittavat, että opiskelu tai työ maistuu PUULTA. Elämässä on hyvä löytää kuitenkin olennainen, eli pitäisi nähdä metsä PUILTA. Ja vaikka näkisikin, ei usein pääse PUUSTA pitkään. Pitkälle pääsivät kuitenkin Olympian kisoissa Koivistot ja Mäntyrannat, kun he Eskojärvisillä eli PUUSUKSILLA kultaa hiihtivät. Jos haluaa välttää epäonnea, on parasta koputtaa PUUTA. Joku saattaa katua, kun tuli laitettua paperiin PUUMERKKINSÄ, eikä se ollut edes Eskon puumerkki. Jos istumme kauan, alkavat jalkamme PUUTUA. Pelkästä pitkästä tuijotuksesta (me too) voi saada PUUSILMÄN. Toiset voivat haukkua sinua pölkkypääksi. Se tarkoittaa samaa, kuin latvasta laho. Pekka PUUPÄÄ ei ollut sellainen, vaikka Justiina sanoi usein, että Pekan päässä on vain sahanjauhoa.

Urho Kekkosella oli AJOPUISTA oikein teoria. Käytännössä uppotukkeja kerättiin rannalle PUUVENEESTÄ  käsin. Urkki itse oli hongankolistaja. Ennen ei PUUTALOISSA asuneet tulleet toimeen ilman POLTTOPUITA. Emäntä kutoi mielellään KANGASPUILLA tuvan lämmössä. Mies oli usein hakemassa klapeja PUULAATIKKOON. Muun aikaa hän oli poissa jaloista PUUTARHASSA. Jos hänen tuli hiki, hän laittoi pökköä saunan PUUKIUKAAN pesään ja meni löylyttelemään.

Todella huono tilanne oli, jos joutui istumaan PUUKIRKON oven pielessä JALKAPUUSSA. Siitä ei ole pitkä matka siihen, että tarvitaan PUUSUUTARIA, joka tekee PUUPALTTOON. Sitten onkin vuorossa hiekkahoito hautuumaalla PUURISTIN alla.  Jos näin kävisi, niin häneltä ei ole voitu PUUKAUHALLA vaatia, jos hänelle oli PUULUSIKALLA annettu. Tulipahan tehtyä PUUSTA juttua. Ehkä se oli oikein JALOPUUTA.

Tämä teksti oli niin pitkä, että voisimme ottaa lohdutukseksi vaikka ryypyn tikkuviinaa! 😊

Eero



keskiviikko 5. joulukuuta 2018

TIKUSTA ASIAA…

Tehdä tikusta asiaa = keksiä hyvä syy toimittaa jokin asia.
(peräisin Juhani Ahon näytelmästä "Tulitikkuja lainaamassa")

Sellaiseltahan tämä tämänkertainen postaukseni tuntuu – ainakin itsestäni – kun en löytänyt mitään asiallisempaakaan ottaakseni sen hampaisiini. Ja sitten huomasin, että siellähän oli jo hammastikku. 
Se tapa on muuten kaukainen jäänne piipunvarren pureskelustani tilanteissa, joissa olisi vaadittu hetkittäin keskittymistä ja käsien tarkkuutta. Rapido-kynällä ohutta viivaa vedettäessä melkein valmiin originaalipiirroksen viimeistelyyn oli tilanne, jossa melko pienellä herpaantumisella pilasi helposti tuntien työn. Jännitys oli pakko saada pois käsistä ja piipun bakeliittivarsi oli sille oiva kohde. Ja aina oli oltava tehtaalta erikseen tilattuja piipunvarsia pöytälaatikossa! Eiväthän nekään sentään kaikkea kestäneet!

Mutta tuosta tikusta asiaa tehden, palaan vielä hammastikkumuistoihini. Joskus hamassa nuoruudessani, kun minusta yritettiin kouluttaa ”sotatyönjohtajaa”, olivat sen alkuvaiheissa rauhanomaisempana oppiaineena myöskin oikein toteutettavat pöytätavat. Että kuinka peruna kuoritaan lautaselta nostamatta, haarukassa, veitsen terän irrottaessa kuorta itsestä poispäin yms. joka maatiaispojasta, kourassa ikänsä ”potaatit” kuorineena, tuntui etten sanois turhauttavalta. Ja taisin sen sanoakin, kun muistelen ruokailuamme valvoneen kadettiupseerin keskeyttäneen koko parisatapäisen porukkamme aterioinnin, kiinnittäen kaikkien huomion allekirjoittaneeseen näin sanoen: ”Oppilas Luhtavaaraa kuulostaa kiinnostavan oikeaoppisuuden historialliset perinteet ruokailukulttuurissamme ja kun emme kaikki kuulleet hänen äskeistä kannanottoaan, niin oletan, että hän valmistelee koko ruokalan kuultavaksi tänään iltaruokailuun esitelmän aiheesta ’hammastikun käyttö kautta aikain Suomen Puolustusvoimissa’ – kesto kolme minuuttia. Jatkakaa!”

Että silleen, sano! Mutta pidetyksihän sekin tuli. Ei tosin ihan kolmea minuuttia täyteen. Kun heti alkuunsa esitin epäilyn, että oliskohan armeijassa siihenkin niin nuukasti määrärahaa, että vähintäänkin tuvallisen – silloisten kasarmien aikaan noin 30 miestä – on pärjättävä yhdellä yhteisellä tikulla hampaittensa kaivelusta. Aivan sanatarkasti en muista jatkoa, mutta joka tapauksessa se aiheutti huolella valmistelemani esitelmän katkaisun ennen huipentumistaan, jota sitäkään en tunnu muistavan. Mutta tikusta sitä asiaa saatiin noinkin! Ja isolle porukalle.


Tuon sanonnan Ahon tunnetussa näytelmässä alkuperäisesti lainaksi haettavat tulitikut keksittiin jo 1600-luvulla ideana, mutta pitkään käytössä olleet ”turvatulitikut” saivat patentin Ruotsissa vasta 1844 ja nähtävästi tulivat melko pian myös meille raavittaviksi. Ja kuulemma alusta alkaen puolet ihmisistä sytyttävät sen väärin. Ei koskaan saisi raapaista itsensä suuntaan, sillä sytytyskaasut saattavat heittää jotain palavaa rikkoutuvasta tikun päästä sytyttäjää taikka vaatetusta vaurioittaen. Että oppiahan sekin olisi kaivannut. Raapaisu.

Varsinaisesti yritän tehdä asiaa itse tikun raaka-aineista ja rakenteesta, mutta näköjään en meinaa millään päästä sinne saakka. Enkä edes löytää tietoa, mistä nämä nykytulitikut oikein on koostettu.  Sen me muistamme, jos olemme jo olleet luvallisessa iässä tikkuja raapimaan, että puutahan se tikku oli. Haapapuuta, ehkä aikoinaan kotimaista, mutta myöhemmin ruotsalaisomisteisten halpamaissa sijaitsevien tehtaitten kautta Venäjältä lähtenyttä sekä myös poppelia. Mitä se ”tikku” sitten nykyisin on, ei käsitystä – kai siinä puutakin on ja sen korvikkeena selluloosallahan sitä rakennettiinkin jo sota-aikana. Eikös ne sotajoukkojen hevosetkin niitä tallin sellusieniä syöneet muun rehun puutteessa? 
Kuningaskuluttaja-ohjelma, ennen päättymistään, testasi tikkuja ja kertoi, että ”Tulitikkujen valmistus Suomessa lopetettiin jo vuonna 1995. Testimme tikuista osa on tehty Puolassa, puolalaisesta poppelista tai haavasta. Jotkut tikut olivat tehty Intiassa, ja raaka-aineena on Venäjältä, Latviasta tai Kiinasta tuotu haapa. Sampo-tikut ja R-kioskin tikut on tehnyt sama ruotsalainen tehdas ruotsalaisesta haapapuusta.
Monet epäilevät, että tikkujen laatu on huonontunut sen jälkeen kun niiden valmistus siirtyi ulkomaille. Tätä on vaikea todistaa. Selvää kuitenkin on, että puun laatu vaikuttaa tulitikun ominaisuuksiin. Ja puun laatuun taas vaikuttaa se, missä se on kasvanut.
Toinen muutos tulitikuissa on se, että niissä ei enää käytetä rikkiä.
Toivoa vain siis voinee, että vastaisuudessakin saamme tehtyä tikusta asiaa – tai ainakin tikkujen lainaamisesta, vaikka uudelta naapurilta, ihan vain nähdäksemme minkälaisen kanssaihmisen läheisyydessä joka-päiväisyyttämme elämme, tosin melko vähän tulitikkuja raaviskellen. Kynttilätkin kun alkavat olla LED-liekillä!




  • ...mutta ettei ajankohdan merkitys häviäisi pelkästään turhanaikaiseen tikkujen raapimiseen, muistakaamme sytyttää kynttilät 6.12. Suomen itsenäisyydelle


Yhdistävä tekijä toivottaa
HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ
!