keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Päiväni sohvan syövereissä


Kävipä semmoinen ihme, että vietin puoli päivää kirjaa lukien. Lukeminen sinänsä ei ole ihme, rakastan kirjoja (ja kaikkea muutakin painettua) ja niitä on ympäri kotia avattuina, suljettuina ja jotain siltä väliltä, mutta lukea nyt yhteen menoon silkkaa humpuukia, kaiken muun elämän laiminlyöden...

Lukutoukan tauolle jätettyjä avoimia kirjoja, joitten päällä silmälasit.

Vaan minkäs sille tekee, jos kirjailija on kirjoittanut niin tiiviisti, ettei kerta kaikkiaan semmoista kohtaa tule vastaan, jossa kirjan voisi laskea käsistään. Perhekin alkoi jo hiukan huolestua, “äiti koska sun pitikään lähteä lenkille?”, johon minä vaan mumisin että “nyt ei pysty...” Silmät ahmivat tekstiä samalla kun jokin järjen ääni ja vastuullisen ihmisen syntikello soi sisimmässä, kyllä tässä nyt pitäisi ainakin ruokaa mennä laittamaan. Lukeminen on laiskottelua. Äänikirjakin kävi mielessä, sittenhän voisin samalla olla hyödyllinen.

Itsekäs minäni oli kuitenkin vahva, ja sain karkotettua äänikirjan kuvat pois päästäni. Ruuaksi otettiin tähteitä, joista koostui vatsan täyttävä lounas, ja sitten taas kirja käteen (en sentään sortunut lukemaan ruokapöydässä, kun paikalla oli muitakin). Miten onnellinen olinkaan, kun jännät juonenkäänteet juoksivat loppua kohden hyväksi, paha sai palkkansa ilman hengen menoa ja kärsineet pääsivät elämässään uuteen alkuun. Ja miten onnellinen olinkaan, että olin pitkästä aikaa antanut muun maailman mennä menojaan ja heittäytynyt täysin rinnoin tarinan vietäväksi. Heittäydy sinäkin!
                                       Auli



lauantai 22. helmikuuta 2020

Muovia, muovia - roskaa!

Muovituotteet oli aikanaan hyvä keksintö, sitä se on minun mielestäni yhä, varmasti kannattajia maailmalta löytyy pilvin pimein. Asia erikseen on tuotteen käyttö - luulisin. Mahdollisuuksia kyllä löytyy oikean käytön suhteen. Viisaammat kertokoot siitä. Yritän vain kertoa näkemykseni muovituotteen hävittämisestä, silloin kun se on roskaa ja se pitäisi saada oikeaan paikkaan siinä vaiheessa. Yritän tuoda julki miten vaikeaa se saattaa olla monelle vanhukselle ja etenkin liikuntaesteiselle ihmiselle. Nämä elämän polut eivät aina käy yksiin hyvien tarkoitusperien kanssa. Esimerkiksi jätteiden lajittelu on hyvä asia. Kaikki talousjätteet eivät ole pelkää kaatopaikalle vietävää ainesta.
Suuri jätekasa kaatopaikalla

Lajittelun suhteen kehitystä on tapahtunut kiitettävästi. Siihen aikaan, kun elettiin monessa taloudessa kynttilä- sekä öljylampun valossa, ei mielestäni ollut jätteet ongelmana. Paperituotteet poltettiin pesässä tai sanomalehdet vietiin paperi keräykseen. Homma pelasi ja oltiin tyytyväisiä. 

Maailma kehittyy ja ongelmat sen myötä. Keksinnöt seuraavat toisiaan. Jostakin muistuu mieleeni Kivisen tai oliko Sorasen Retu, jompi kumpi heistä keksi auton, jonka keksinnön jälkeen maailma alkoi oikein silmissä muuttua. Olen vakuuttunut siitä, että sen jälkeen kulkeminen on helpottunut huomattavasti. Välimatkat ovat ikäänkuin lyhentyneet. Aamulla varhain, kun lähdemme täältä eteläisestä Suomesta, niin illalla huomaamme olevamme Kolarissa.

Tavaraa pitää olla ja sitä saada, rahalla sitä saadaan vaikkei hevosta olla ostettukaan, hevosista ollaan kuitenkin jo miltei päästy kokonaan. Jollakin talonpojan morsiamella niitäkin saattaa olla.

Ilmeisesti sivutuotteen merkeissä ihminen on kehittänyt ja keksinyt muovin. Tämä on ollut jonkinlainen vallankumous materiaalin alalla. Seuraukset keksinnöstä on hyviä sekä huonoja.

Tyhjiä muovipulloja koottuna maapallon muotoiseen maljaan.

Tarkoitukseni ei ollut pelkkä turhanpäiväinen jaarittelu asiasta, jotka kaikki hallitsee minua paremmin. Olen ymmärtänyt, että meidän olisi tehtävä kaikkemme, jotta muovista ei tulisi oikein suuri ongelma maapallolle. Uutisista olemme kuulleet suurista muovilautoista ja miten vesistöt saastuvat liuentuneen mikromuovin ansiosta. Käyttämämme muovi pitäisi saada kierrätykseen. Koen sen hyvänä asiana.  Kierrätys saadaan onnistumaan, jos ihmisten eli kuluttajien käyttäytymiselle saadaan aikaan muutos. Miten muutos saadaan aikaan? Se tehtävä jääköön viisaammille! Kuulemani mukaan Euroopasta löytyy kaupunkeja, jonka kaduilla ei näe tupakantumppeja. Ehkä uhkasakko on puhdistanut näkymän! Kyllä “piiska” eli kuri on varteenotettava kasvatusmuoto - olettaisin.

Siisti, hyvin hoidettu ja hoitamattomia kierrätyskeräilyastioita.

Olen pyrkinyt lajittelemaan jätteet. Muovijäte erikseen. Ongelmana on jätteen edelleen kuljetus. Mihin kippaan muovijätteen? Sellaista kohdetta ei ole ilmestynyt yhdyskuntajätepisteelle. Asuinalue on kohtalaisen suuri ja melkoinen nousu on este jätepisteelle (pisteille). Rollaattorivaarit tai -muorit eivät lähde kovin mielellään kauemmaksi kuleksimaan. (vaikka se olisi suotavaa). Kauppakeskuksiin meno ylimääräisen kantamuksen kanssa tuntuu aika epämukavalta. Kuljetukset on liikkeiden sisäänmenoon asti ja jätehuolto niiden perällä.  Kerrostaloasukkaille tilanne on vissiinkin toinen. Niissä “huolto” ehkä pelaa.

Tämä jaarittelu päättyköön tähän. Yritän kasvattaa asennettani myönteiseen suuntaan ja sillä tavalla olemaan esimerkki itselleni. Yksilöstä se kaikki alkaa.
Niilo




keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Mistä sinä luopuisit?

Makeita ja värikkäitä kahvileipiä.

Minua jaksaa mietityttää nämä erilaiset -ton-kuukaudet. Tarkoitan niillä, että on tipaton tammikuu tai lihaton lokakuu. Miksi meillä pitää olla totaalikieltäytymistä jonkin kuukauden mukaan, jos sitten taas palaamme takaisin entisiin kuvioihin? Eikö järkevämpää olisi muistaa kohtuus kaikessa? Minä itse en ainakaan halua viettää lihatonta lokakuuta tai tipatonta tammikuuta. Niinpä mietin, mikä olisi minun vuodenkiertoni.

Tammikuu olisi ollut tofuton. En käytä tofua, joten tämä jatkuisi koko vuoden.

Helmikuusta tekisin herneettömän. Olen kihtipotilas, joten tämä olisi suositeltavaa ympäri vuoden, mutta aina välillä tulee sorruttua herneisiin. Ja sen kyllä tuntee isovarpaassaan.

Maaliskuu voisi olla muffinssiton. En juurikaan syö makeaa, vaikkei uskoisikaan. Ja suolaiset muffinssit voisi leipoa piirakaksi, jotta edelleen voi nauttia hyvästä mausta.

Huhtikuu olisi härkäpavuton. Se ei ole löytänyt tietään minun ruokavaliooni. En sylje härkäpapua pois, mutta itse käytän todella vähän. Ja näin tämäkin härkäpavuttomuus jatkuisi kuukaudesta toiseen. 
Tyttö, jonka käsi on torjuvasti suunnattuna katsojaan.

        Kiitos ei - mä olen... 


Tippaleivätön toukokuu sopii keliaakikolle oikein hyvin.

Kauramaidoton kesäkuu kävisi, sillä käytän edelleen lehmänmaitoa ruoanlaitossa.

Hirvetön heinäkuu on helppo toteuttaa, koska riistaa tulee syödyksi todella vähän kesäaikaan. Toisaalta, tämä ei välttämättä ole helppo pitää ympäri vuoden voimassa. Riista on hyvää!

Esanssiton elokuu olisi ihanteellinen! Aidot maut kunniaan ja niitä yritänkin aina käyttää. Joskus tulee tosin sorruttua esanssiin.

Eloveenaton elokuukaan ei ole mahdollinen, sillä kaurapuuro on parasta aamiaista. Edamitonkaan ei onnistu, sillä juustot ovat herkkuani. Elokuu on todella vaikea! Päädytään nyt tässä siihen esanssittomaan elokuuhun.

Sienetön syyskuu ei onnistu. Siemenetönkään ei ole hyvä, koska käytän salaateissa paljon siemeniä. Sokeriton syyskuu olisi paras, mutta sitäkin on vaikea toteuttaa ympäri vuoden. Syyskuu ehkä vielä menisi. Ensi vuonna kokeillaan!

Kuten sanottua, lihaton lokakuu ei ole minun juttuni. Lampaaton lokakuu onnistuisi muuten, mutta meillä on perinteisesti rosvopaistikemut lokakuussa ja sinne kuoppaan haudataan aina lammasta. Leivätön lokakuu on minun kohdallani suhteellisen helppo toteuttaa, koska syön hyvin vähän leipää. Lakuton lokakuu on helpoin, koska lakua en syö!

Marraskuusta voisi tulla mateeton, koska made on kalana sellainen, johon en itse koske. Anopin tekemä madekeitto taas on vertaansa vailla, joten tämäkin on siinä mielessä hankala toteuttaa. Muroton marraskuu voisi olla minun juttuni, koska murot eivät kuulu ruokavaliooni. Myös mehukeitoton marraskuu käy minulle.

Lopultakin päästään joulukuuhun, joka osaltani voisi olla vaikka jogurtiton, koska syön jogurttia todella harvoin. Juuriselleritön joulukuu ei voi olla, mutta juuripersiljaton kylläkin. Sitä en vielä ole maistanut, joten tässä kohtaa siitä voi kieltäytyä totaalisesti.

Miltä sinun vuotesi näyttää?
                                                     Kyselee Päivi


lauantai 15. helmikuuta 2020

Englanninpunainen

Ei, tytöt, ei – en aio sotkea juttuani kevään muotiväreihin, vaikka tiedänkin sen levollisen siniseksi. Ei, enkä myöskään puutu brittien brexit’in vaikutuksiin yksityisten ihmisten eloon täällä Pohjolan karuudessa. Nyt tarjoan tekemään tuttavuutta elämäni koiraan, sitä kanssani lyhyellä kaavalla muistellen.
Cockerspanielin ilme.
”Englannin cockerspanieli (English cocker spaniel), tunnustettiin omaksi erilliseksi rodukseen pian Englannin Kennelklubin perustamisen jälkeen 1873. Rodun alkuperäinen nimi oli ‘cocking spaniel’, joka pohjautuu sen käyttöön ylösajavana koirana... Iloinen luonne ja alati heiluva häntä kuvastavat koiralle tyypillistä touhukkuutta etenkin sen seuratessa jälkeä tiheäkasvuistakaan maastoa pelkäämättä. Lempeä, miellyttämisenhaluinen ja täynnä elämäniloa”… (Ylösajavien koirien tarkoitus on etsiä maastosta lintuja, jotka se sitten säikyttää lentoon (=ajaa ylös) jotta metsästäjä voi ampua saaliinsa. Moni ylösajava rotu myös noutaa saaliin.) Hyväksyttyjä värivaihtoehtoja on runsaasti; tämä oli yksivärinen ”punainen”.

Jossain 60-luvun lopulla se ilmestyi elämääni. Kennelliiton ja rotuyhdistyksen ohjeistaman kasvattajakennelin pentueesta 9 viikkoisena noudettuna. Olisi voitu hakea jo viikkoa paria aiemminkin, mutta olin antanut itselleni kertoa, että juuri tuolla luovutusiällä on merkitystä koiran aikuisiän aggressioihin ja pelkotilakäyttäytymiseen ja, että viikko lisää turvallisissa lähtöasetelmissa olisi pelkkää plussaa tulevaisuudelle.

Cockerspanielin pentu kuvattuna luovutusikäisenä.

Ensinäkemältä havaitsin meissä monia yhteneväisyyksiä, niin ulkonäössä kuin luonteen paljastavissa piirteissäkin. Tiesin, että tulemme toimeen keskenämme! Vaikka ensimmäisinä öinä jouduinkin riiputtamaan kättäni vuoteen laidan yli lattialle, jossa ”pikkuherran” surkeudenilmaisut loppuivat vasta, kun hän sai painaa tuhisevan kuononsa kämmeneeni. (Ja kuten huomasitte: SE haettiin, mutta heti kotiuttamisen alusta se onkin HÄN – ja vain koiranomistajat pystyvät tuon syvällisen muutoksen täydellisesti ymmärtämään!)

Siitä se alkoi – kasvattaminen ja kasvaminen, molemmille. Lienenkö missään vaiheessa sitä ennen taikka sen jälkeen saanut ja joutunut ymmärtämään itseäni peilautuvana palautteena. Käyttäytymisen eteneminen johdatteli kokeiluihin, joista yhtenä ilmestyivät koiranäyttelyt. Ensin vilkuilemassa mitä ne pitävät sisällään ja sitten jo pentuluokkaan mukaan. 
Sertifikaatti; sinivalkoisin nauhoin. Väri kertoo kyseessä olevan EH = erittäin hyvä.
”Sertifikaatin arvoinen” (tai jotain sinnepäin), samoin junioreissa ja sehän innosti jatkamaan. Avoimen luokan sisäänkirjautumisessa jo virkailija näytti ilmehtivän jotain, jonka ymmärsin vasta tuomarin tarkistaessa, että oikein rotuyhdistyksen kortistoonkin olin muuttanut sen alkuperäishienon nimen (jo unohtuneen, ”ulkomaalaisen”, jonka mitään osaa en olisi osannut lausuakaan) perisuomalaiseen muotoon ”Retu”. Mukava, pehmoinen ja lämmin, kuten jalkine-esikuvansakin. Äläpäs huoli! Aiempia puhdasoppisuuksia tarkemmassa syynissä havaittiin *säkäkorkeuden ylittävän suositusmitan peräti reilusti toista senttiä ja sain kerralla oikein kaksi ”tunnustusta” EVA ja HYL sekä tiedon, ettei tällä koiralla ole asiaa minkäänlaiseen näyttelyyn… (*”Säkäkorkeus on suunnilleen sama kuin etäisyys säästä hännäntyveen.”)

Häntä koipien välissä, molemmilla, palasimme kotikaupunkiin, mutta masennukseen saakka emme vaipuneet. Muutaman vuoden saimme jatkaa yhteiseloamme ja jakaa monenmoisia kokemuksia. Rotumääritysten rajoittamatta Retu osoittautui myös melkoiseksi vesikoiraksi, joka hakeutui omatoimisestikin uintiretkilleen; oli oivallinen kumppani monenmoisissa tekemisissä, eikä tarvinnut talutushihnaa, jota kyllä kanteli mielellään osaamistaan näytellen. Opaskoirapiirteitäkin löytyi. Ei koskaan astunut ajoradalle varmistamatta katseellaan – minulta – että joko passaa. (Tai oliskohan tuollainen taipumus edes opastuskriteerien mukainen?) Joka tapauksessa vain kerran muistan herran viis veisanneen kieltävästä kannanotostani. Silloinkin hän kulki irrallaan ja huomatessaan neitokoiran kadun vastakkaisella puolella päätti lähteä tekemään läheisempää tuttavuutta. Kielsin jyrkästi, mutta… Kiukustuneena (myönnän) yritin heittää kiepillä olevan talutushihnan tukemaan määräystäni – välimatkaa oli hiukan liiaksi, remmi putosi vain takajalkojen tuntumaan, mutta… samanaikaisesti juuri samaan pisteeseen saapuva auto onnistui pysähtymään koiran eteen ja ”kops”, koirapersoonan pää osui kulkuneuvon kylkeen. Melko lailla hämillään olevan näköisenä Retu kääntyi takaisin ja jos vähääkään osasin tulkita ilmeitään, hän mietti, että heittikö se ihan oikeesti tuolla autolla? 😊

Kuvassa etualalla kirjoittaja ja Retu, taustalla naapuri "sussareineen".
Yli 50 vuotta ja 30 kiloa sitten kuvattuna naapurien kanssa.

Yhteiselomme harmoniaan tuli särö, kun olosuhteet kuljettivat minut pääkaupungin suuntaan ja jouduin jättämään Retun noitten naapureitten kanssa elämään. Kun sitten ehkä vasta kolmen vuoden jälkeen pääsin poikkeamaan noissa vaaramaisemissa, niin ei vauhdikkaimmankaan ADHD-diagnoosin saaneen liikehdintä riittäisi sen riemun todistamiseen, jolla Retu kiersi uuden kotinsa huoneistoa. Kaikista säännöistä välittämättä – sohvat ja nojatuolit ylittäen ja pöydät alittaen, pysähtymättä edes hetkeksi hengähtämään. Eikä oma oloni juurikaan poikennut tuosta tunteesta, joskin rajoittuneisuuteni piti minut paikoillaan tuon karusellin keskellä. Seuraavan päivän paluumatkalle lähtö lienee ollut vieläkin raskaampi kokemus, kuin aikanaan koirasta luopuminen. Onneksi kaveruudesta ei tarvinnut luopua ja sitä on muistoissani edelleen, vaikka Retu on jo sateenkaaren tuolla puolen.

Lapsuudessani meillä oli aina koira, jopa joskus parikin, mutta Retun jälkeen ei ole tullut mieleenikään, että jos… vaikka olosuhteet olisivat sellaisenkin sallineen!
IsoTimpan logo.






keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Sanonnat

Suomen kieli on rikasta, löytyy sananparsia ja tästäkin löytyy heti sana ”parsia”, joka tarkoittaa korjaamista, varsinkin villasukkia parsittiin. Tai  laulun sanoin ”kaikki joukolla jäätä särkemään”, jolloin tarkoitetaan, että mennään porukalla sitä jäätä särkemään. Jouko on myös etunimi,

Kaikkeen voi käyttää jotakin sanapartta. Tiedä sitten kuka niitä kaikkia on keksinyt. Osa on varmasti lainattua tekstiä jostain ulkomailta, kuten ”Aika on rahaa”, joka tarkoittaa jotakin sellaista, että aika menee hukkaan, ellei sitä käytä hyödyllisesti. ”Money Talks” (Raha ratkaisee).
Ihminen joutuu punnitsemaan ideansa ja rahan välillä , kumpi vaikuttaa enemmän päätökseen!

Muistan yhden jutun vastaavasta, kun piikatyttö sanoi rengille: ”Paa joutuin ny, ettei mun aikani mee hukkaan”. Hiukan tuhma, mutta ei kai haittaa.


Jotakin voidaan ”Ampua alas”. Nykyään uutisia kuunnellessa näin voi ollakin sanan varsinaisessa merkityksessä. Se voi olla myös joku juttu, joka ei ollutkaan niin hyvä idea, kuin alun perin ajateltiin. Eikä siis tarkoita pyssyn kanssa ampumista. ”Kuuna päivänä”, jokin ei välttämättä valmistu ikinä tai ei vaan saa jotakin asiaa tehtyä, vaikka kirjoitusta. jonka aloittaa, mutta ei tule valmista.

Joku voi olla ”Köyhä kuin kirkonrotta”. Ei ole paljon maallista omaisuutta, pankkitilistä puhumattakaan. Joku taas voi ”Puhua kuin Ruuneperi” tarkoittaen, että henkilö puhuu paljon, vuolaasti ja hienostuneesti, käyttää sivistyssanoja, joita sitten joko ei ”suomenna” taikka sitten yrittää selventää mitä tarkoittaa.  Joku voi taas ”puhua paskaa” eli puhuu perättömiä, ei totuudenmukaisesti. Jollekin voidaan ”Lyödä luu kurkkuun”. Sanotaan toiselle osapuolelle sellaista, että toinen nolostuu, eikä keksi vastaansanomista. Jotain henkilöä voi taas ”kusta silmään”, NO, ei sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan joku yrittää huijata

”Maijamyöhänen” on sellainen nainen, joka tunnetusti on aina myöhässä, vastaavasti miehistä sama on ”Mattimyöhänen”. Joissain kokouksissa näitä henkilöitä näkyy. Jonkun pitää aina olla se ”akateeminen vartti” myöhässä. No, lääkärit ovat useimmiten myöhässä, johtuneeko sitten siitä, että edellinen tai edellisten potilaiden asiat ovat olleet hankalampia.

”Ei ole koiraa karvoihin katsominen” eli tässä tapauksessa ei tarkoiteta koiraa vaan ei pidä arvostella ketään henkilöä ulkoisen olemuksen mukaan.  Toinen voi taas olla kuin ”kirveellä veistetty”. Yleensä tätä sanontaa käytetään miespuolisista henkilöistä. Mutta miehelle tämä on usein myös kehumana. Joskus myös toisen osapuolen loukkauksena.

”Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä”. Suunnittele työ kunnolla, pääset vähemmällä, saat homman tehtyä helpommalla.

Hiukan sekaaisessa ympäristössä "nalle" lojuu sohvalla ja syö siinä ateriaansa... kovasti "kotoisen oloisesti".
Kyläillessä joku voi sanoa ”ole kuin kotonasi”, tarkoittaa, että saat ottaa rennosti kyläpaikassa, jos ei nyt kuraisilla saappailla sohvalle asti, eikä haeta kaapeista ruokaa... Mutta jos sanotaan, että ”Sammuta valot, kun lähdet”, isäntäväki toivoo pikaista kylävierailua. Tätä varmaan harvemmin kuulee, mitä nyt leikillään voi sen sanoa.

Läppäri - kuvaruutu pimeeänä.
Minä sammutan nyt koneen, terveisin Sisko











lauantai 8. helmikuuta 2020

Keitä olivat naapurin lapset?

Muisteluni sijoittuu vuosien 1947-1955 välimaille. Etunimet ovat oikeita, mutta sukunimet jätän kokonaan pois. Merkintä (k) tarkoittaa, että hän on kuollut minun tietojeni mukaan. Näinollen heistä saattaa jo kertoa jotakin, mitä silloin on tapahtunut.

Inkeri (k). Aivan meidän lähelle naapuritontille rakennettiin uusi talo. Siinä asui Inkeri, perheen ainoa lapsi. En ollut kovinkaan usein heidän pihassaan leikkimässä. Kävimme myöhemmin samoja kouluja. Serkkunsa Helinä tuli usein Luopioisista käymään, oli jopa Yhteiskoulussa ja asui Inkerin kotona.

Jukka (k). Jukka niinikään oli perheen ainoa lapsi. He asuivat Inkerin perheen talon yläkerrassa ja olivat sukua keskenään. Jukka oli minun ensimmäinen paras kaveri. Me esitimme naapurustolle taikurinäytöksiä, kun olimme ensin opetelleet monenlaisia temppuja. Kaino-isä perusti sahan ja perhe muutti vähän kauemmaksi omaan asuntoon. Sodan jälkeen lautaa ja lankkua meni kaupaksi ilman markkinointia. Olimme joskus sahalla lautapoikina. Sunnuntaina aamupäivällä Kaino kuunteli radiosta jumalanpalvelusta niin kovalla, että saarna ja virret kuuluivat pihaan asti. Nuora-niminen mies oli sahurina. Helvi-äiti oli enempi sellainen hiljainen.

Jukka on takana ja vasemmalla Raimo, Ilpo, Heikki ja Eino.
(Kuvissa alleviivatuista on kerrottu jotain tässä jutussa.)

Simo. Taas ainoa lapsi perheessä, jossa isä oli sodasta palattuaan henkisesti rampautunut. Heillä oli omakotitalo. Kosti oli ammatiltaan maalari ja oli ajoittain minun isälläni maalarintöissä. Simo opiskeli insinööriksi. Isä oli tuonut sodasta kiväärinpistimen, joka riippui puuliiterin seinällä. Simo myi sen minulle kerran rahapulassaan. Minä myin se vasta vuonna 2015 eteenpäin eräälle asekeräilijälle.

Hannu (k). Hänkin oli ainoa lapsi! Eino-isällä oli maatila. En tiedä kuka oli Hannun äiti, mutta emännyyttä ja karjaa hoiti palkattuna Saara. Eino järjesti Liisanahteen kakaroille perunannostotalkoot syksyllä, kun koulusta oli perunaloma. Hän maksoi reilusti palkan paperirahalla – minullekin! Hannu opiskeli sanomalehtialaa ja nousi erään suuren viikkolehden päätoimittajaksikin. Eino jätti maanviljelys-hommat ja ryhtyi vanhempana kiinteistövälittäjäksi. Kerran kylän elokuvateatterissa oli filmi ”Hiroshima, rakastettuni”. Koska siinä rakasteltiin pitkään heti, kun elokuva alkoi, oli koko kylä tietysti filmiä katsomassa. Kun elokuva alkoi, istui kansa hiirenhiljaa ja kohtaus kesti ja kesti, mutta yht`äkkiä kuului Einon pitkä, kuuluva nauru! Kaikkea sitä jääkin muistiin?

Kari (k). Minua vähän nuorempi ”avainlapsi”. Isä oli sodasta palattuaan hirttäytynyt lähellä olevan heinäladon poikkihirteen. Kari näytti joskus meille piirrettyjä, suoranaisia  pornokuvia, joita isä oli rintamalta lähettänyt äidille. Myöhemmin me hypittiin heiniin saman hirren päältä, kun latoon oli ajettu tarpeeksi heiniä. Elviira-äiti oli parturi ja oli poissa kotoa päivät. Karista tuli myös parturi. Alkoholi vei hänet jo aika nuorena. Veli kirjoitti armeijasta äidilleen usein kortin, jossa oli aina sama teksti: ”Lähetä rahaa ! Kauko”. Kaija-sisko oli Tanskassa sotalapsena ja muutti sinne kohta sen jälkeen, kun oli tullut sieltä takaisin.
Poikien nimet kuvatekstissä.
Gunnar, Kari, Jyri, Eero (kirjoittaja) ja Jorma.

Eila (k). Hän oli myös ainoa lapsi. Vilho-isä kaatui talvisodassa vuonna 1940. Orvokki-äidillä oli myös kasvattilapsena Ritva. Hän muutti Kalen kanssa Ruotsiin heti kun olot selkiintyivät. Tulivat sitten aikanaan lomamatkalla Volvolla käymään. Naapurin Arttu oli rintamalta palattuaan alkoholisoitunut. Hänet nähtiin kerran menneen Orvokin perässä saunaan. Joku oli sen havainnut ja telkesi heidät saunaan laittamalla ”pönkän” oven eteen. Eila rakensi aikanaan uuden tiilitalon miehensä kanssa mökin paikalle ja oli kukkakauppias koko aikuisikänsä. Kävin elokuussa 2019 vanhempieni haudalla ja ostin tuosta liikkeestä kukat haudalle. Kaupan pitäjänä oli nyt Eilan liikkeessä ollut työntekijä.
Mäkipään lapsia v. 1943.
Mäkipään lapsia kesällä 1943 sota-aikana.
Takarivissä vas.: Sirkka, Pirkko, Tuure, ?, Ilkka, Helga.
Eturivi: Eila, Ritva, Helge, Timo, Raimo (kukkakauppias)

Sirkka (k). Hän oli postinkantajapariskunnan ottotytär. Aino ja Pauli kantoivat postin meillepäin täsmällisesti tuulessa ja tuiskussa. Pariskunta eleli melko eristäytynyttä elämää mökissänsä. Sirkka ei juuri tullut muiden joukkoon leikkeihin. Meni naimisiin romanimiehen oloisen kanssa. Heidän tyttärensä mummolassa käydessään olivat niin hienoissa mekoissa, ettei niissä kyllä olisi ollut asiaa pihaleikkeihin ja puissa kiipeilemiseen.

Pirkko (k). Hän oli Tyynen ja Artun neljästä lapsesta nuorin. Sodan jälkeen puolen kilometrin päässä olevalla Asevarikko 6:lla oli sotilaita vielä 1950-luvulla. Pirkko seurusteli useamman salskean soltun kanssa. Sanonta: ”Mulla on uus ja vaalee”, on häneltä mieleen jäänyt sanonta. Aikanaan hänelle syntyi poika, Aarno, jota me sanoimme ”Pelto-Eemeliksi”, koska hän enimmäkseen puuhaili Tyynen perunamaalla tien varrella. Tyyne piti lypsylehmää pienessä liiterissä pihassaan. Näin kerran, kun Arttu riehui juovuksissa kirves kädessä siinä liiterin lähellä. Syytä en tiedä.

Matti. ”Kantti-Matiksi” nimitetty mukava poika. Hänellä oli Tuula-sisko. Uimarannalla hän näytti meille usein kuverepeämää eli tyrää. Äiti jäi leskeksi, kun mies kaatui sodassa. Äiti oli postin siivooja.

Keijo. Hän oli ikäiseni lähistölle muuttaneessa evakkoperheessä. Nestori-isä oli puuseppä, jonka verstaassa minä teetin monia puutöitä. Keijo oli mennyt isänsä luo verstaaseen, eikä huomannut, että pöytäsirkkelin terä pyöri. Hän veti oikeata kättänsä pitkin pöydän pintaa, jolloin kolmesta sormesta leikkautui puolet. Olen aina jotenkin kauhuissani, kun jossain näen sirkkelin ilman turvalaitteita.

Esko. Hänellä oli veli ja sisko. Esko voitti minut aina hiihtokilpailuissa. Sen takia minun palkintolusikoissani on aina II tai III-palkintomerkintä. Hän oli erikoistunut ”tussareiden” valmistamiseen ja myös kaikenlaisten räjähteiden tekoon. Esimerkiksi sahataan vesijohtoputki dynamiittipötkön pituiseksi, muhvit päihin ja tulilanka sankkireikään. Räjähdys kuului hyvin kilometrin päähän jne. Hän ei tietääkseni ole loukannut itseään näissä pioneeri hommissa. Isä-Martti oli palopäällikkö.

Raimo (k). Tässä perheessä oli paljon lapsia. Räätäli Niilolla oli peräti 14 lasta kolmen vaimon kanssa. Kolmas vaimo, Laina, hoiti suurta perhettä. Raimo tiesi, että minun kotonani maakellarissa oli omenaviiniä isossa pullossa, jossa on vielä vesilukko kiinni.  Hän meni kellariin illan hämärissä ja joi viiniä niin, että humaltui. Pullokin putosi lattialle ja särkyi. Aamuyöllä hän kömpi ulos ja tunnistettiin. Isäni ei ”tehnyt siitä mitään numeroo”, koska hän teetti kaikki pukunsa Raimon isällä. Minullekin tehtiin kerran kunnon suorat housut! Kun äitini leipoi ohrarievää isossa uunissa, sain minä viedä kaksi lämpimäisleipää tuolle isolle perheelle.

Gunnar. Hän oli Raimoa nuorempi edellisessä perheessä. Hänen kanssaan olen kiivennyt linnunpesille ja kalastanut yötä myöten erämaajärvillä. Myös ravustanut. Gunnar oli minun isälläni maalarina oppisopimuksella ja menestyi sitten maalarinammatissa. Hän oli kaikinpuolin kunnollinen nuori. Armeijaan lähdettiin junalla samaan varuskuntaan. Kun Gunnar meni naimisiin ja he saivat pojan, hänet ristittiin Robert Max Moriziksi. Tytär sai nimen Carita Nina Berit. Naapureista nimet kuulostivat hieman prameilta? Kun maalarintyö tuotti tuloja, hän osti uuden Isuzu Bellet-auton.

Gunnar.
Gunnar maalarin haalareissa.

Eivät ne yhteiset tekemiset naapurin lasten kesken niin ihmeellisiä olleet. Tässä luetteloa: jalkapalloa, sulkapalloa, lentopalloa, uimista, linnunpesille kiipeämistä, ongintaa, pyöräilyä, korkeus- ja seiväshyppyä, hiihtoa, jääkiekkoa ja sitten vielä tanssilavan reunalla tiirailua! Onneksi tuli nuorena liikuttua niin paljon, että pärjäsi armeijassa – ja myöhemminkin.  Tällaista muisteli
                          Eero




keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Päänvaivaa ja iloa joululahjasta

Joulupukki toi minulle aktiivirannekkeen, vaikken ollut edes ajatuksissani sitä toivonut. Tosin olen saattanut sanoa aktiiviranneketta ystäväni kanssa ihmetellessä, että tuollainen olisi minullakin ihan kiva.


Aktiiviranneke ranteessa.

Yllätys oli siis melkoinen, kun aattoiltana pakettia avatessani löysin paketista aktiivirannekkeen. Sitä sitten ihmettelin ja katselin ja mietin, miten sen saa otettua käyttöön. Päälisin puolin tarkastellessa mitään sellaista liitintä, mistä sen saisi ladattua, ei näkynyt. Paketissa oli myös pinkki rannehihna, joten eikun irrottamaan mustia hihnoja. Ja sieltä alta löytyi kupariliuskoja, joiden arvelin liittyvän laitteen lataamiseen. Koska pakkaus ei sisältänyt laturia, mietin että mitenkähän tämä on tarkoitus ladata.

Koska olin ennenkin löytänyt jos jonkinsorttisia ohjeita Youtubesta, päätin etsiä sieltä apua. Laitoin hakuriville ”How to charge Trackfit?” Ja sieltä löytyi ohjevideo, jossa neuvottiin ”USB-connector in your laptop”.  Tein työtä käskettyä ja laite hurahti lataamaan itseään.

Pienessä ohjevihkossa oli QR-koodi, jonka lataamalla puhelimeen sai ladattua sovelluksen, jossa perustiedot sai asetettua. Siellä kysyttiin ikä, sukupuoli, paino, pituus, askelenmitta. Lisäksi pystyy asettamaan kellon joko 12 tai 24 tunnin aikaan ja pituusmitan metreinä tai maileina.

Laitteen ladattua itsensä, sain tutustua siihen vihdoinkin. Ensimmäisessä näytössä on kelloaika, päiväys, lataustilanne, bluetooth merkintä päällä/pois ja ko. päivän otetut askeleet.

Seuraavassa näytössä askeleet uudelleen, sitten seuraavissa näytöissä kuljetut kilometrit, kulutetut kalorit, syke, verenpaine, puhelimeen tulleet puhelut ja viestit.

Illalla synkronoin rannekkeen puhelimeen, jolloin näen myös edellisen nukutun yön tiedot.  Olenko nukkunut kuinka kauan, mikä osa unesta on syvää unta ja mikä kevyempää. Tämä edellyttää, että laite on ranteessa koko yön. 
Ranneesta puhelimeen siirtyvät tiedot menneen yön unesta.

Laitteesta myös tallennetaan puhelimeen kuljetut askeleet ja kilometrit ja halutessa syke ja verenpaine. Täytyy vielä tuo verenpaine synkronoida jonkin toisen mittarin kanssa, kun näyttää kovin alhaisia lukemia.

Nyt on ranneke ollut muutaman viikon käytössä ja olen tottunut siihen kuin aikoinaan rannekelloon. On mukava seurata arjessa, montako askelta tulee otettua ihan tässä kotosalla ja montako metriä on Sytyyn, Plazaan ja minkä verran askeleita kauppareissulla kertyy. Ilmankin rannekettä pystyy elämään, kuten ilman televisiota, puhelinta, sähkövatkainta ja tukankuivainta. Mutta kun se on kuitenkin niin kiva.
                              Eila

lauantai 1. helmikuuta 2020

MATKA KIRJOITTAMISEN YTIMEEN

Harrastuksekseen kirjoittavan matka alkaa ensimmäisestä kirjaimesta ja päättyy loppupisteeseen. Matka tehdään yleensä kotona, työtuolissa istuen. Matkavälineenä voi olla kynä, kirjoituskone tai tietokone. Matka tehdään aivoja ja sormia ja istumalihaksia käyttäen.

Jos on hiustenhalkomiseen taipuvainen, voi myös pähkäillä sitä, onko aktiivinen vaihe sormen kosketus näppäimeen vai sen nosto näppäimeltä. Tai jos kirjoittaa kynällä, onko aktiivinen vaihe kynään tarttuminen vai kirjaimien piirtäminen käden motoriikan avulla.

Lopputulokseen vaikuttaa se, kuinka kiinnostunut itse on aiheesta. Onko aiheeseen jokin henkilökohtainen sidos, vai voiko vapaasti valita näkökulman, josta tsiigailee aihettaan. Tärkeä valinta on toki sekin, kuinka paljon ja missä määrin uskaltaa laittaa itseään peliin, muiden arvostelulle alttiiksi.

Palkitsevinta kirjoittamisessa on matkalla olo. Parhaimmillaan kirjoittamiseen uppoutuu niin täysin, ettei ole edes tietoinen ajan kulumisesta. Se on tila, jossa tajunnan täyttää päässä resonoivat ajatukset ja sanat. Tämä mielentila voi olla nautinto, pakotie, lohduttaja tai mieluisin virkistysaine, joten ei ole mikään ihme, että kirjoittaminen koukuttaa.

Jos vielä yön yli nukuttuaankin on aikaansaannokseensa tyytyväinen, niin silloin ei puutu enää kuin myönteinen palaute. Jos palautetta ei tule muilta – EIPÄ HÄTÄÄ – silloin kannattaa muistaa Henrik Tikkasen aforismi:
Ilman itserakkauden
häivääkään
Minun on myönnettävä
ettei kukaan ole osannut
ylistää minua niin
etten olisi itse
osannut panna
paljon paremmaksi.

Tikkasen sanojen myötä toivotan Sytyn bloggareille ja Majakan kirjallisuuspiiriläisille antoisia hetkiä kirjoitus-harrastuksen parissa.
Seuraavan kerran kokoonnumme Majakalla 25.2.2020 klo 13 -15.
Majakan kirjallisuuspiirin porukkaa.
Jussi Malminen 



keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Tuleen tuijottelua

Meidän tupa lämpiää pääsääntöisesti puilla. Yleensä homma on miehen harteilla, hän kun on lämpötaloudellisesti tehokkaampi, mutta kyllä minäkin joskus pääsen näppejäni grillaamaan. Toisinaan onnistun mahtavasti ja pesällinen puita roihahtaa iloisesti liekkeihin, toisinaan paksu savupilvi tuprahtaa sisälle ja säntäilen avaamaan ovea ja kiskomaan paristoja palovaroittimista.

Sujuipa niin tai näin, tulessa on taikaa. Kun odotan, saanko tulen syttymään, en useinkaan lähde takan edestä vaan pysähdyn katselemaan. Tulitikun keltainen pieni liekki laajenee suuremmaksi keltaisen ja oranssin tanssiksi. Harmaana kiemurteleva savu kertoo hyvästä, vanha sananparsi “ei savua ilman tulta” tulee silmien edessä näkyväksi.

Savun leiskahtaminen tuleksi on jännä vaihe eikä savukiehkuroihin kyllästy kai koskaan. Kun puut palavat kunnolla, lämmittäjä voi hengähtää jonkin aikaa muissa puuhissa, kunhan ei kokonaan unohda mitä oli tekemässä (minulle on pari kertaa käynyt näin, jolloin harakka viihtyy piipun kyljessä innokkaasti). Tulen rätinä tuo kodikkaan tunteen ja usein takkojen edessä on joku lämmittelemässä ja lukemassa, tai tämän päivän tapaan puhelin kourassa...

Hyvin syttyneen tulen liekkien leikittelyä...

Kun sopiva määrä puita on poltettu, hiillosta pitää vahtia, jotta taloon saadaan sopivasti lämpöä ilman harmeja. Vahva oranssi hiipuu yhtäkkiä kultaiseksi kuumaksi, takan äärellä on oikeastaan vähän tukalaakin. Kullan seassa siniset liekit kurkistelevat sieltä täältä, takka humisee vielä muistuttaen kaukaisen kosken pauhua.

Hiillos, jota kannattaa tarkoin seurata ennen peltien sulkemista.

Lopulta on jäljellä enää tummanpuhuvat punertavat pienet peikkojen silmät, ja luukut voi lykätä kiinni. Tulen taika on muuttunut lämmöksi.
Auli

lauantai 25. tammikuuta 2020

Napanöyhtä?


Harvoinkos äijälle tapahtuu niin, että sitä tulee raavittua omaa kehoaan. Pakko sitä on toimia kun “täit” puree ja kirput juoksee pitkin pintaa. Se on toinen juttu tiedostaako raapija mistä kutina todella johtuu. Saattaa olla, että kyse on jonkinlaisesta ihottumasta tai niistä pienistä ötököistä, jotka tykkäävät tuoreesta lihasta. Tarjontaa kun on varsin runsaasti, niin hölmön maineen tuo rouva ötökkä saisi keskuudessaan. Tuo sivilisääty tuli mainittua syystä, että herra ötökät eivät tykkää lihasta. Tämä tieto on pelkkää kulopuheena saatua tietoa ja perustunee lähinnä itikoitten ravintotottumuksien tulkintoihin. Itselläni ei ole niin tarkkaa näköä eikä myöskään mikroskooppia, jolla tällaisia juttuja voisin tutkia.

Naisista kyllä löytyy varsinaisia vakaan käden omaavia. Heistä löytyy erittäin tarkkoja yksilöitä. Tämäkin tieto on paremminkin kuulopuhetta, mutta johonkin tieto kuitenkin perustuu, mutta luulen tietoni olevan “faktaa”. Jossakin päin Suomea on näet sattumalta kuvattu tapahtuma, jossa vanhempi pariskunta on askareissaan. Isännällä on tärkeä rooli pöydän vierellä istuessaan. Ötökälle siinä kävi varsin huonosti, siivet vispasivat ilmaa, mutta emäntä siinä lopuksi totesi; “Mutta ei lisäänny enää”. Minua jäi vaivaamaan ötökän lihansyöntikyky. Vieläkö mokoma haukkaa kilon kimpaleen ihmispoloisesta ja menee syömään sitä oksalle. Ei tietenkään näin talvisaikaan, mutta kesä on edessä päin. Ja ainakin mäkäräisistä noin väitetään!

Kimpaleen painon liioittelin, mutta minusta tunne on kuitenkin varsin kivulias. Purema hetki sekä kohdan syyhy ovat tuskaa täynnä. Ötökät ja hyönteiset on kaksi eri asiaa. Itselleni ÖTÖKKÄ on yleisnimi näistä molemmista lajeista. Aivan kuten Lapissa päin se on räkkä, joka saa ne sääsket ahistelemaan kaikkia, joissa veri virtaa. Siellä taitaa sääskien heimokuntaan sopia kaikki siivekkäät imukärsälliset, sen isommin erittelemättä.

Mitä napanöyhdällä on asian kanssa tekemistä? Eipä juuri muuta kuin kutina ja muistutus, että oman hoidon se napakin vaatii. Siinäkin puhtaus näyttelee oman osuutensa. Yritän selvittää onko navalla syntymän jälkeen mitään käyttöä. Yhdessä asiassa ainakin sillä voisi olla merkitystä. Ihminen on monessa suhteessa rajallinen. Siitä kai johtuu, että sanotaan joskus ilkeästi. Se on sellainen napaansa tuijottaja, tai sitten se ei näe napaansa pidemmälle, elää vain oman napansa ympärillä. Se siitä!

Napaan tarttuu kuitenkin jotakin mönjää, joka on kutsumanimekseen saanut "yhtä", napanöyhtä. Nykyaikaan on tehty monenlaisia keksintöjä eri asioista. Sanooko noi rapakon takana asuvat ihmiset vähän niinkuin maukuen "NOU", no, siis NO! Mää kyl sanon ihan suomeks EI, ei, eikä. Minusta ei ole minkään keksijäksi. Keksinnöt jätän viisaille.

Ehdottaa tietenkin voin, että jospa joku ottais tämän onkeensa ja ryhtyisi paremmin tutkimaan asiantilaa. Tiedä vaikka napanöyhdästä olisi muuhunkin kuin saippuan ja veden kuluttajaksi.

Maapallolla on lukumäärältään miljardien “nöyhtäkaivokset” käytettävissä. Tästä määrästä kun osa saadaan talteen, niin raaka-aineen saanti olisi työtä vailla koossa. Kaiken lisäksi pienellä vaivalla keräys onnistuu. Keräilyn tunnetuksi tekeminen luulisi olevan helpohko. Kansojen välillä on monenlaista kilpailuhenkeä. Kilpailuhenkisyys varmaankin on tekijä, jota voi käyttää hyödyksi. Kunhan ei ole tavoitteena pudottaa yhtäkään osallistujaa pois. Tämä trendi on muotia nykyisin. "Ei tanssita tähteiren kanssa”. Vaan tanssitaan ja nypitäänyhdät talteen.
Voisihan sitä kerätä laboratoriopulloihin ja säilöä alkoholiin odottamaan keksinnön läpimurtoa, ellei se tapahdu nyt heti.


Työllisyyteen kamppanjalla olisi myös parantava vaikutus. Ensinnäkin nöyhdän keräilijä olisi heti työelämässä kiinni. Varastointi? Ei ongelma. Keräyksen suhteen jokainen “kaivoksen” omistaja tekee työn itse. Palkkio tehdystä työstä voidaan toimittaa pisteiden muodossa vaikkapa raaka-aineen painon tai tilavuuden mukaan. Tämän voi määritellä minkälaiseen tarkoitukseen  nöyhtä tulee.

Mielestäni kuljetukseen on olemassa omat jo olevat laitokset. Suomessa tämä oli ennenvanhaan Kusti polki työntekijänä ja Kustille oli työstä maksavinaan Posti, että posti kulki. (Terveisiä muuten Veikko Postille sinne irän suuntaan. Olimme luokkakavereita silloin joskus. Tämä Posti teki aivan muuta kuin jakeli postia).

Kuvitelkaa mikä tulonlähde keksinnöstä on tuleva, sitten kun keksintöni toteutetaan! Niinkuin sanoin, niin minusta ei ole oikein minkään tekijäksi. paitsi nöyhtää keräämään ja napaan tuijottamaan. Löytyisikö joku joka kertoisi miksi napaa pitää tuijottaa. Nimenomaan omaansa. Ei siitä mitään hyötyä kuitenkaan ole.

Hoksaamista vailla moni idea on. Savimudasta ja tuhkasta - siinä ehkä pelastus moneen ongelmaan (toteutumassa eli koekäytössä).

Napanöyhdästä voisi kuvitella saatavan vanuvaista. hienon hienon langan raaka-ainetta, vaikkapa korvikkeeksi silkin ompeluun, taikka hyvinkin kestäviä punoksia.

Joku voi tosin havaita, että on syytä suorittaa navan pesu - jospa syyhy ja kutina siitä helpottaisi!


Lopuksi: maailma on täynnä hömppää ja ajanvietettä. Tällaisen hömpän kirjoittaminen on kohdallani jonkinlainen yksinäisyyden karkoitusversio, vaihteluksi lukemisen tai töllöttimen tuijottelun rinnalla. Älä siis tapa itseäsi yksinäisyyden tunteeseen, läppäri tekee sen varmemmin.

Niilo